Hankin Museokortin pian vuosi sitten. Perustelin ostokseni sillä, että nyt kun alan jatkuvasti käydä museoissa, säästän huomattavasti – sekä museoiden sisäänpääsymaksuissa, että siinä, etten enää joudu kuluttamaan vapaa-aikaani kahviloissa, ravintoloissa ja kaupoissa. Luppoajan kaupungilla voi käyttää vaikka museoon piipahtamalla.

Museokortilla kun voi tosiaan ihan vain piipahtaa, mennä katsomaan vaikka vain yhtä teosta ja lähteä sitten pois.

On sanomattakin selvää, etten tietenkään ole alkanut tehdä näin. Museokäynneistä ei ole vieläkään tullut näppärä ja taloudellinen pakopaikka arjesta.


Mutta sen sijaan olemme alkaneet harrastaa krapulapäivien museoretkiä sunnuntaisin! Oikeasti useinkaan ei ole varsinaista krapulaa, mutta kuitenkin sellainen lauantai-illan tuulettumisesta tunkkainen tuntuma. Silloin tekee hyvää kävellä ensinnäkin ulkona ja sitten avarissa ja rauhallisissa museoissa ja näyttelyissä. Taidenäyttelyiden lisäksi olemme hetken mielijohteesta käyneet  esimerkiksi Temppeliaukion kirkossa.

Viimeksi kävimme Taidehallissa katsomassa elokuussa auennutta Ugo Rondinonen Everyone gets lighter -näyttelyä.


Näyttely alkaa oikeastaan jo Taidehallin ulkoseinästä: sateenkaareva Everyone gets lighter -valokyltti on hauska ihmeteltävä ja pakollinen instagrammattava jo ennen sisään astumista. Sateenkaaria ja pop-taiteen elementtejä, värejä ja helppoa katseltavaa sisältää koko näyttely. Sateenkaaret houkuttelivat minut tietysti paikalle – mutta näyttely oli muutenkin ihana.

Keskeisin ja olennaisin osa näyttelyä on vocabulary of solitude -installaatio. Installaatio koostuu ympäri hallia asetelluista, realistisen kokoisista ja muutenkin elävänoloisista klovni-veistoksista. Monia ajatus klovnijoukosta varmasti hirvittää ja ahdistaa, itsekin suhtauduin varauksella. Jo ensisilmäyksellä kuitenkin rakastuin klovneihin. Nukkuvat klovnihahmot huokuivat rauhaa ja lempeyttä, eivätkä pelottaneet yhtään. Klovnit edustivat kaikenlaisia ihmisryhmiä ja vartalotyyppejä – ja hurmasivat ja inspiroivat erityisesti upeilla asuillaan. Niin glamourin täyteisiin ja kimaltaviin asuihin pukeutuneet olennot eivät voi olla ilkeitä, vaikka olisikin nähnyt kaikki maailman klovnikauhuleffat. Onneksi pyrkimykseni on järkevöittää ja karsia vaatekaappiani, muuten olisin jo luultavasti laittanut ompeluprojektit vireille.

Kuten jo sanoinkin, sateenkaaret täyttävät näyttelytilaa ja inspiroivat Ugo Rondinonea ilmeisen loputtomasti. Ulkoseinän lisäksi näyttelystä löytyy yksi sateenkaarikalvoilla peitetty ikkuna, joka värjää valon sateenkaariksi. Yksi huone on tapetoitu eri puolilta maailmaa kerätyillä lasten sateenkaaripiirustuksilla. Myös spray-maalatut sateenkaaritunnelit luovat klovnien taustana hämmentävän efektin.

Rondinonen näyttely on pop-taideteemoineen pintapuolisesti helppo ja helposti aukeava ja näyttelyssä on helppo viihtyä. Oli hauska katsella, miten herttainen mummo kummempia miettimättä istahti klovnien keskelle näyttelysalin lattialle. Mummo aiheutti ketjureaktion, ja pian salissa istuskeli siellä täällä klovnien seassa myös näyttelyn asiakkaita. Näyttelystä nauttimisen muodot laajenivat hauskasti – miksei tosiaan voisi istuskella teosten keskellä lattialla ja katsella niitä lähempää ja toisesta perspektiivistä.

Ugo Rondinonen Everyone gets lighter 17.11.2019 asti Helsingin Taidehallissa. 

Kävelimme aiemmin tällä viikolla Timpsin kanssa Teurastamolta Sörnäisten rantatietä kohti keskustaa. Yhtäkkiä hieraisin silmiäni: katupölyn, pakokaasujen ja pilvien raoista säteilevän auringon keskellä näin sateenkaaren maalattuna vanhan siilon seinään. En ollut uskoa silmiäni ja jouduin nostamaan sairaan ihanat Marc Jacobsin Daisy -lasitkin (saatu Specsaversilta) silmiltäni. Totta se oli, 40-metrisen tornin seinään oli kuin olikin ilmestynyt sateenkaarimuraali!

Riensimme lähemmäs – aivan kuin yhtäkkiä ilmestynyt maalaus voisi kadota aivan yhtä nopeasti. Hoputin askeleitamme ja koska kuvat eivät vastavalossa onnistuneet kauempaa, painostin Timpsin kanssani kiipeämään (siis nousemaan portaita, ei mitenkään sillälailla kiipeämällä kiipeämään) ylikulkusillalle. Torni pitää nyt kuvata huolellisesti, asiaankuuluvine somekuvauksineen. Joku oli jostain syystä jättänyt myös sateenkaari-kuosisen vauvan bodyn sillan kaiteelle. Kuvittelin sen olevan osa taideteosta tai performanssia, mutta ehkä puku vain olikin pudonnut rattaista tai kassista, ja joku ystävällinen sielu oli sen nostanut kaiteelle.

Ihmettelin äkkiä ilmestynyttä maalausta - torniin valtavan sateenkaaren maalaaminen kun ei ehkä onnistu yön hämärässä minään luvattomana katutaiteiluna. Jälkeenpäin tutkin internettiä ja sain tietooni, että teos on ollut nähtävillä jo 17.5. alkaen – mikä onni, että satuin näinkin nopeasti kohdalle! Rakkauden riemutolppa -nimisen teoksen on maalannut Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisteriopiskelija Santtu Laine.

Laine haluaa teoksellaan herättää keskustelua rakkaudesta ja tuoda iloa ihmisille. Ja sitä Rakkauden riemutolppa todella tuo! Sörnäisten rantatie kun on vähintäänkin ankea. Sateenkaari taas on kaunis, ilahduttava ja pysäyttävä näky. Varsinkin 40-metrisen tornin seinällä.

Tuo Sörnäisten rantatien ylittävä ylikulkusilta on muutenkin jostain oudosta syystä yksi suosikkipaikkojani Helsingissä. Sieltä voi pienellä käännähdyksellä nähdä hyvin erilaisia maisemia. Olla konkreettisesti ja henkisesti kaiken yläpuolella. Nähdä autojen jonot, kivihiilikasat ja toisaalta puiden takaa nousevan Merihaan, joka muistuttaa etäisesti tarkasteltuna vähän New Yorkia. Ja nyt vielä Rakkauden riemutolppa, aivan kuin minua varten maalattuna.

Ikuiseksi Rakkauden riemutolppaa ei ole tarkoitettu, vaan aikanaan lähivuosina se jää rakennuksen pintaremontin alle. Siihen asti aion nauttia riemutolpasta säännöllisesti.

Kiitos ihana Santtu Laine, ihana muraali, ihana kesä ja elämä ja kaikki, ai jumalaut. Ihanaa aikaa olla elossa.



Kuvat minusta: Tiia Rantanen

Joakim Juvelénin Ugly Monsters -sarjakuva on tuhma ja humoristinen sarjakuva, joka kuvaa urbaania homomiehen elämää. En ole erityisen vihkiytynyt sarjakuvakulttuuriin, mutta lähtökohtaisesti olen vähän karsastanut juuri Ugly Monstersin kaltaista sarjakuvaa: leikkisät, olkoonkin kuinka uglyjä hyvänsä, maskotit tuntuvat lähtökohtaisesti liian helpolta kortilta, jotka eivät tarjoa mitään. 


Huomasin onneksi olevani väärässä, sillä Ugly Monstersin sisältö yllättää! Leikkisistä ulkomuodoistaan huolimatta hahmoilla on selkeä luonne ja hyvin tunnistettavat esikuvansa todellisessa elämässä. Sarjakuva-albumi kuvaa osuvan karikatyyrisesti homokulttuuria: deittailua, bailaamista, loputonta kiimaa, alusvaatemerkkejä ja ikuisen nuoruuden tavoittelua, vaikkei ehkä ihan ollakaan enää parikymppisiä. Hahmojen karrikointi on paikoin niin ylilyövää, että se tuntuu jo kritiikiltä ja hyvä niin. Kirja viihdyttää homokulttuurin tuntevaa ja sen ytimessä elävää, mutta konservatiivipersun käsiin kirjan ei toivoisi joutuvan.

 
Kiitämme: Spice Girls -viittauksia.
Moitimme: Teoksen väitettä siitä, ettei eroa shampanjan ja kuohuviinin välillä huomaa.
Sain Ugly Monstersin kustantajalta Sammakolta kirjaa myös arvottavaksi. Arvontaan voi osallistua maanantai-iltaan saakka Instagramissa!

Helsingin asuntoni on jäänyt kokonaan esittelemättä (esittelinhän Turun kotinikin teille hyvin pian sieltä pois muutettuani). Nyt olen kuitenkin puuhannut Helsingin lukaalini eteishalliin pientä yksityisnäyttelyä omista taidekokoelmistani, joten ajattelin vilauttaa teillekin hiukan elinympäristöäni. Asuntoni eteiskäytävä kun epäilemättä kiinnostaa teitä!

Viimeisin taidehankintani on niinkin merkittävä kuin Kiasmasta ilmaiseksi saatu muunsukupuolisen Artor Jesus Inkerön Omakuva sininnen tausta -juliste! Juliste liittyy Inkerön hyvinkin keholliseen taideprojektiin. Inkerö oli aiemmin laiha ja pitkätukkainen taideopiskelija. Nyt hän on kuitenkin käyttänyt taideapurahansa proteiinijauheisiin ja salikortteihin ja kasvattanut itselleen parikymmentä kiloa lihasmassaa. Hän käy myös ääniterapiassa muokatakseen puheääntään. Kaiken takana motivoi halu ymmärtää miessukupuolta – Inkerö katsoo, että sukupuolien väliseen tasa-arvoon on vielä matkaa.

Juliste liittyy Inkerön toiseen työhön, Bubble -nimiseen videoteokseen. Videolla urheilullinen nuori (Inkerö itse) kuluttaa aikaa helsinkiläisessä hotellissa lojuen sohvalla, kattoterassin uima-altaassa uiden ja musiikkia kuunnellen. Teoksen nimi Bubble viittaa miessukupuolen etuoikeutettuun kuplaan, jossa valkoinen hyvin toimeentuleva mies elää.


Seinältäni löytyvä juliste muistuttaa nuortenlehtien julisteita ja fanikuvia. Mietin pitkään, että juliste ehkä vaatisi ihan oikeat kehykset ja aikuisemman ripustuksen. Lopulta rymisteerausintoni vallassa päätin, että toisaalta fanikuvamainen juliste sopii hyvin teipattavaksi. Niinpä kiinnitin julisteen seinään ihan vain teippaamalla - sateenkaariteipillä tietysti.

Toisena teoksena näyttelyssä edustaa blogissa jo aiemminkin esitelty Iida Lotta Räsäsen maalaus, jonka hankin muutama vuosi sitten Pride-viikolla Ruplassa järjestetystä näyttelystä. Maalaus viehättää itseäni edelleen, mutta on kodeissani jäänyt vähän sivuun ja vaille huomiota. Haluaisin taululle hyvän ja toimivan paikan, mutta sen värimaailma ja koko ovat nykyiseen asuntooni jotenkin väärät. Inkerön omakuvan kanssa sen värit kuitenkin sopivat yhteen, joten tukekoon toinen toisiaan eteiskäytävälläni toistaiseksi. Räsäsen maalauksen kanssa taidekokoelmaani vartioi lapsuudessa saatu Roope Ankka -säästölipas.

Kolmantena teoksena eteistäni koristaa talvinen maisema, jonka keskellä nököttää jänis. Tauluun liittyy polveileva ja yksityiskohtien täyteinen kertomus, joka tuntuu juuri nyt kuitenkin vähän liian henkilökohtaiselta jaettavaksi koko maailmalle. Ehkä joskus, ehkä ei. Vuosien odotuksen jälkeen jänistaulu kuitenkin päätyi itselleni sattuman kautta. Nyt tuntuu ehkä siltä, että joudun esimerkiksi polttamaan taulun terapiamielessä jossain vaiheessa, mutta sitä odotellessa katselen jänistaulua ja sen kauniisti kuvattua lunta ihan mielelläni.

Näiden taulujen lisäksi kodistani löytyy edelleen myös purjekankaalle painettu, Loved-näyttelystä hankittu printti alastomasta karhumiehestä. Ilmiselvistä syistä kotini keskipiste ja katseenvangitsija.

Tänään vietetään kansainvälistä Bi Visibility -päivää. Sen kunniaksi pikainen menovinkki!

Asbestos Art Space -tilassa (Mäkelänkatu 45, Helsinki) avataan tänään Humans of Bi Visibility -valokuvanäyttely. Valokuvanäyttelyssä tutustutaan kahdeksaan henkilöön, jotka kertovat itse omasta identiteetistään suhteessa ympäröivään maailmaan. Henkilöt identifioivat itsensä bi- tai panseksuaaleiksi, queer-henkilöiksi, tai eivät määrittele lainkaan seksuaalista suuntautumistaan. Heitä yhdistää halukkuus tuoda itsensä näkyväksi.

Näyttelyn tuottavat toimittaja Linda Nyholm ja valokuvaaja Sini Leskinen.



Näyttelyn avajaisia vietetään tänään lauantaina klo 18.00 alkaen, luvassa ohjelmaa ja virvokkeita. Näyttely on auki 27.9. asti seuraavasti: 

Avajaispäivä lauantai 23.9. avoinna kello 18.00 - 21.30
Sunnuntaina 24.9. avoinna kello 15.00 - 18.00
Maanantaina 25.9. avoinna 18.00 - 20.00
Tiistaina 26.9. avoinna 18.00 - 20.00
Keskiviikkona 27.9. avoinna 17.00 - 19.00

Sain ilon ja kunnian tutustua Jukka Rintalaan pari vuotta sitten hänen näyttelyssään Naantalin Taidehuoneella. Tuolloin join avajaisissa arviolta kahdeksan pulloa taiteilijan omaa nimikkokuohuviiniä ja tein epäilemättä vaikutuksen, sillä sen jälkeen minua on auliisti kutsuttu toistekin tilaisuuksiin ja on jopa pyydetty tuomaan bloggariystäviäni mukaan. Kesäkuun alussa avattu Muotitaiteilija Jukka Rintala -näyttely ja sitä esittelevä Didrichsenin museo ovat kuitenkin luonteeltaan hieman eri tyyppisiä kuin aiemmat tilaisuudet.

Siksi yllätyinkin iloisesti, kun oikein virallinen, paperille painettu avajaiskutsu kolahti postiluukusta! Tietysti voi miettiä mikä minut yllätti, olinhan ihan itse pyydettäessä antanut osoitteeni. Olivat kuulemma epäilleet, ettei Se Tämän kylän homopoika, sen ja sen baarin vieressä, Kallio Helsinki riittäisi osoitteeksi.



 Mutta olipa vain ihana päästä avajaisiin ja näyttelyyn! Avajaisissa oli toki ryysis, mikä on varsin ymmärrettävää: ystäviä ja yhteistyökumppaneita kun tuppaa 40-vuotisella uralla kertymään. Myös ikävästi sattunut sadesää tiivisti tunnelmaa, kun kaikkinainen seurustelu (ja altaan ympärille suunniteltu muotinäytös) piti hoitaa sisätiloissa. Itse kun olin ehtinyt jo haaveilla kuohuviinin siemailusta (ja pool party -jatkoista) museon pihalla olevalla uima-altaalla.


Vuosikymmenten aikana syntynyttä tuotantoa on aina yhtä hienoa päästä katsomaan. Rintalan iltapuvut ja teatteripuvustukset ovat jo itsessään glamourintäyteisiä, näyttäviä ja jotenkin dramaattisia. Iltapukujen kohdalla huomaan löytäväni itseni joka kerta miettimästä, kuinka puvuista voisi tehdä vähän miehekkäämmän (=minulle sopivan) version. Samalla voi muistuttaa itseään, että vuosien varrelle mahtuu tosiaan suunnittelutyötä esimerkiksi Marimekolle, Nansolle ja Aarikalle.

Pukutuotekehityksen ohessa ehdin ihastella myös Rintalan luonnoksia ja maalauksia: niiden viiva on samaan aikaan herkkää ja vahvaa. Samalla se näyttää myös helpolta, mutta eipä vain oma käteni saa vastaavaa aikaan. Samalla tavalla olen katsonut helposti tehtäväksi myös nykytanssin ja taitoluistelun. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että jos jokin näyttää helpolta, niin se ei ole.

Rintalan töiden joukkoon on muuten valittu teoksia myös Didrichsenin museon omista kokoelmista. Hetken tuijottelimme maalausta, joka ei muistuttanut yhtään Rintalan tyyliä. Mietimme hämmentyneinä tyylin erottuvuutta muusta tuotannosta, että kylläpä on Jukka ehtinyt monenlaista. Aikamme ihmeteltyämme keksimme lukea taulun vierestä, että ihmettelemämme maalaus oli vain Salvador Dalin. Ei ihme, että tyyli vähän hämmensi.

Ja aivan kuin Dalin teoksen hämmästely ei olisi riittänyt, niin mieltäni sekoitettiin entisestään, kun avajaisissa niinikään juhlistanut Leena Harkimo esiteltiin minulle Anne Pohtamona. Harkimo, Pohtamo, poteito, potato. Mitä näitä nyt on. Käytännöllisesti katsoen vietin siis illan allasbileissä Anne Pohtamon kanssa. Käytännössä.


Muotitaitelija Jukka Rintala -näyttely Didrichsenin museossa (Kuusilahdenkuja 1, Helsinki) 27.8.2017 asti.
Museo avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 10-18. Aikuiset 12e, alennusryhmät (opiskelijat, eläkeläiset, opettajat, taiteilijat, työttömät ja ryhmät) 10e ja alle 18- ja yli 75-vuotiaat 0e.

 Kirjoitin jo kesällä Iida Lotta Räsäsestä ja hänen heinäkuussa olleesta näyttelystään. Mainitsin tuolloin ostaneeni yhden taulun ja nyt tajusin, että taulu on jäänyt kokonaan esittelemättä blogin puolella.

Heinäkuisessa postauksessani ihastelin suurikokoisia töitä, mutta ostamani taulu on hyvinkin pieni. Syyt siihen ovat puhtaasti taloudelliset, vaikka eipä kodissani toisaalta olisi kyllä suurelle teokselle tilaakaan.


Ostamani teos on, kuten Räsäsen näyttelyn muutkin teokset, aika kovasti seksuaalisesti latautunut. Kun olin juuri päivää aiemmin ostanut printin alastomana sängyssä köllivästä karhumiehestä, meni tämä taulu samassa hengessä, samaan sarjaan.

Olen pitänyt aina tärkeänä sitä, että taide herättää jonkun tunteen tai ajatuksen. Syntyi se sitten suoraan teoksen sisällöstä, värimaailmasta tai jostain oman elämän tunnemörinästä, josta teos muistuttaa.


Räsäsen taulussa on kaunis ilmaisu ja värimaailma. Suurissa töissä vielä enemmän ja selkeämmin, näistä pienistä tämä valitsemani oli luonnollisesti suosikkini. Joskus lapsena minulla oli hirveän vahva sininen kausi, oikeastaan kaiken piti olla sinistä. Haaveilin sinisistä seinistä huoneeseeni. En koskaan saanut niitä, vaan sinisen fleecetorkkupeiton. Seinät olisivat kyllä olleet kauniit, täytyy  sanoa.


Enemmän taulussa kyllä vetoaa sen sisällön aiheuttama tunne. Onhan kuvan aihe aika kiistattoman eroottinen ja latautunut, juuri sopivasti. Kaikki se mitä ei näy ja niin edelleen. Pieni värinä pitkin päivää pitää mukavasti veren kiertämässä ja hormonit hyrräämässä, vähän hymyilyttää aina kun taulua katselee.

Ei voi pieni hyrinä olla paha asia, varsinkaan kun taulu on niin kaunis.


Seiniltäni löytyy itseasiassa näiden esiteltyjen taulujen lisäksi kaksi muutakin taidehankintaa, joita en ole blogissa vielä esitellyt. Ne ovat luvassa joskus myöhemmin. Voin kuitenkin jo etukäteen lohduttaa, tai pahoitella, vastaanottajasta riippuen, sillä ne eivät ole mitenkään eroottisia teoksia. En siis ole aivan tyystin posket punoittaen täällä kaiken aikaa!

Ne on Turun kirjamessut nyt! Kuten kaikki kunnon messut, nämäkin alkoivat jo eilen ja jatkuvat vielä tänään ja huomenna.

Olin liikkeellä tietysti kunnon kirjallisuuden opiskelijan elkein ja kiidin tuli hännän alla paikalle jo puolilta päivin nähdäkseni JVG:n ja Paperi T:n. Sunnuntaina voisin jaksaessani mennä katsomaan vielä Robinia.... Olen kuullut puhuttavan, että kirjamessuilla esiintyisi vuosittain myös useita kirjailijoita.

Palaan JVG:hen ja Paperi T:hen vielä myöhemmin omine uskomattomine kirjoitelmineen. JVG-kirja silleen lievästi sanottuna räjäytti mieleni, Paperi T:n Post-Alfaan en ole vielä uskaltanut ja ehtinyt koskea. Se vaatii ajatusta ja aikaa, ja kumpaakaan ei just nyt ole. Mutta minä palaan, aivan kuin Mörkö Muumilaaksoon.

En oikeastaan keskittynyt messuilla tai messujen jatkoklubilla Dynamossa mihinkään, mutta silti ehdin kuulla ihan kuulematta ja pyytämättä ainakin kuusi runoa, jossa mainitaan penis. Jätän nyt runot analysoimatta sen kummemmin, mutta sen sanon, että tilaisuuteni kirjoittaa menestynyt runokokoelma on ilmeisesti juuri nyt.

Tulin myös skumppaa siemaillessani kertoneeksi seurueelleni tarinan penikseen tulleesta poskiontelontulehduksesta (siis huom ei omakohtainen kokemus vaan kuulemani tositarina) sekä Tinderin sopimattomuudesta seksiseuran hakuun. Sai siinä sitten ihan huomaamattani selkäni takana istunut arkkipiispa Leo vähän evästä elämäänsä. Teki mieli asian tilan havaitessani kehua arkkipiispan hienoa viittaa, mutta jotenkin tuntui järkevimmältä vain poistua sanomatta enää yhtään mitään. Sen jälkeen olin noin kolmen senttimetrin päässä Tarja Haloseen kompastumisesta. Myöhemmin kerroin sujuvasti olleeni verkostoitumassa kirjamessuilla.

Hanki lapsellesi tämä Tammen kultainen kirja ja saatpa nähdä kuinka lapsesi menestyy kokoamalla ystävineen Village Peoplen uudelleen.

Eilisen Leather Heaven -postauksen myötä sain palautetta siitä, että kotikyläni Somero tulee nyt vain ikävästi esiin. Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että törmäsin ruokamessuilla somerolaisiin opettajiin, joilta sain ylimääräiset juomaliput. Ilmaista kaljaa, voiko olla parempaa! Mainita pitää myös ruokamessuilla myyntipisteineen toimiva hurmaava Kolatun vuohijuustola, joka niinikään on somerolainen ja jumalaisen hyvä juustola. Käykää maistelemassa ja ostelemassa, jos eksytte messutunnelmiin!

Ja koska jokainen itseään kunnioittava lifestylebloggari esittelee messuhankintansa, niin näytettäköön tähän loppuun teille myös törkeen siisti kangaskassi, joka löytyi Aura of Puppetsin pisteeltä. Jos ei tällä saada turkulaisen nukketeatterin katsojaprosenttia sadan hujakoille, niin ei sitten millään:

Tulen muistamaan menneen kesän taiteenhankintakesänä. Kuten esimerkiksi Loved-näyttelystä jo sen aikana kirjoitinkin, ostin näyttelystä yhden teoksen.

Teos odotti ja odotti television takana rullalla seinälle pääsyä. On nimittäin todella raskas prosessi hankkia vasara ja nauloja (koko rahalla, jos kerran sitä eristystöissä käytettävää lasivillaaa, sahata voi sahalla), jotta saa teoksensa seinälle.



Oman päänvaivansa tuotti myös teoksen sijoittaminen. Näin sen heti mielessäni sängyn päätyyn, suojelemaan, katselemaan ja ehkä vähän osallistumaankin. Sitten tajusin, että sänkyni ympäristössä on jo yksi valvova suurmies: kirpputorilta takavuosina ostamani Jeesus. Ajattelin Jeesuksen ja karhumiehen riitelevän, mutta naputtelin karhun seinään ja huomasinkin heidän olevan oikein sopuisa kaksikko. Lopulta heittäydyin vielä itsekin vuoteelle, ja ripustusseurana ollut kaverini ihasteli sitä kuinka sopuisasti loikoilemme kaikki kolme päät eri suuntiin retkottaen. Hyvin symmetristä ja tasapainoista, kaunis näky, ihania miehiä kaikki kolme, ai että oioi.

Vähän olen jännittänyt, miten asunnossani vierailevat ihmiset taideteokseeni suhtautuvat. Teos ei toki ole erityisemmin pornograafinen, ei edes sen vertaa mitä vaikka Tom of Finlandin teokset voisivat olla. Hyvinkin luonnollinen alastonkuva, jos tarkasti katsotaan. Toisaalta olen hyvin avokätisesti kertonut, että valitsin teoksen näyttelyn teosten joukosta sillä perusteella, että teoksen mallin penis muistuttaa eniten omaani (en tajua miksi kerroin tämän nyt teillekin, voi helvetti). Ja ainahan alaston mies seinällä on vähän sillä lailla (en tiedä millä lailla) arveluttava.



Mutta tosi hyvin on mennyt tähän asti! Huoltomiehiä on rampannut asunnossani jatkuvasti. Ensimmäisellä kerralla olin vähän sillä lailla leukaperät hirnumisen välttämisestä kireniä kun huoltomies astui asuntoon. Mutta tiedättekö mitä! Hän oli kuin ei olisi taideteostani huomannutkaan! Kuin ei olisi katsonut päinkään! Olin jopa vähän pöyristynyt. Teki mieli kysyä hänen mielipidettään taideteoksesta, mutta huoltomies vaikutti jotenkin siltä, että hän on kiinnostuneempi patterini termostaatista kuin taideteoksesta seinälläni. Jätin sitten tiedustelematta.

Eräs ystäväni tiesi tosin varoittaa minua sukulaisten varalta. Tajusin heti, että tiettyjen sukulaisten kyläillessä taideteos on syytä napata alas seinältä. Eräs sukulaisistani nimittäin on lähes veroiseni mitä tulee persoudelle mieskomeutta kohtaan. Hän luultavasti alkaisi rampata jatkuvasti luonani, muka kahvittelemassa mutta todellisuudessa karhumiestäni katselemassa.

Vaikka eipä se katsomalla kulu. Olisin jo huomannut jos kuluisi, sen verran paljon tätä on tullut katseltua.

Olin satunnaisesti nähnyt Instagramissa ohimennen kuvia metallipinkistä porsaasta Kiasmassa. Ajattelin meneväni joskus sitten kun on sillälailla tyhjänpanttina mutta kuitenkin ajan kanssa ja kivasti ja tuntikausia ja niin kauan kaikesta nauttisin.

Eilen olin Helsingissä ja suuntasin Kiasma-kauppaan. Ikkunasta näkyi näyttelyn valtavan suuri kukka-installaatio. Onpa jännä, mietin ja totesin harmikseni Choi Jeong Hwan näyttelyn päättyvän sunnuntaina. Oikein Snapchattiinkin laitoin kuvan, että kivalta näyttää mutta en ehdi nyt enkä koskaan katsomaan.


Voi harmi, en ehdi sitäkään nähdä, mietin ja koin pettymyksen tunnetta. Menin kuitenkin Kiasman kauppaan tutkimaan valikoimaa. Siellä tajusin possuteoksenkin kuuluvan pian päättyvään näyttelyyn. Pettymys kaihersi mieltäni. Istuin penkille surkeana valittelemaan kohtaloani viestitse ystävälleni, joka oli saapumassa tunnin päästä seuraani. Aika nopeasti onneksi tajusin, että tunti on aika pitkä aika. Sen sijaan, että istun odottamassa ja valittamassa voisin ihan vaikka mennä museoon. Yksi suurimpia ajatuksiani, tulevat jälkipolvet tietämään.

Niinpä ostin lipun ja astelin liuskaa pitkin korkeuksiin. Possuni tuli vastaan heti toisena teoksena. Vieläpä ilmatäytteisenä valtavana veistoksena. Ja herranjumala, se liikkui! Oli juuri niin sympaattinen ja metallinhohdossaan kiehtova kuin olin ajatellutkin.

Muovi on Hwan installaatioiden pääasiallinen materiaali: halvat lelupalikat ja keittiön muoviastiat. Värejä ja yltäkylläisyyttä riittää, niinkuin korealaistaiteilijalle helposti kuvitteleekin. Toisaalta kaiken muovin keskellä tuli vähän hillitön ja mässäilevä olo, täällä roikkuu satoja muovipurkkeja katosta minunkin ilokseni. Toisaalta on kyllä hyvä, että muovilla voi tulla mässäilemään museoon, eikä ehkä roudaa ihan niin paljoa roskaa kotiinsa. Roudaan kyllä silti liikaa.


Nyt lähdin taas rönsyilemään, tarkoitus oli nimittäin vain sanoa, että kiehtova ja minua suuresti viehättävä näyttely! Menkää sinne, näyttely on avoinna tosiaan vielä tämän viikon sunnuntaihin eli 18.9. asti.

Lopuksi palattakoon vielä ehtimiseen: on ehkä sittenkin totta, ettei nyt tehtävissä olevaa asiaa kannata jättää huomiselle. Esimerkiksi museokäyntiä. Vajaassa tunnissa ehti juuri sopivasti nähdä esimerkiksi Choi Jeong Hwanin teoksia ja vähän Kiasman omien kokoelmien näyttelyäkin.

 Juuri tällaisia taidepiipahduksia kaipaisin enemmän. Siispä alan ehkä tehdä niitä.

On aina mieltäylentävää vierailla taidenäyttelyiden avajaisissa: on taidetta, on taidegalleria, on yleensä myös viiniä ja lisäkseni myös muita kaupungin kuohukermaan kuuluvia silmäätekeviä. Tällä kertaa oli edellämainittujen lisäksi myös grillisipsejä ja Jaloviinaa, pikantti lisä, etten sano.

Kyseessä oli Jani Petteri Virran Me, My Friends & I: essee huoneessa -näyttelyperformanssin avajaistilaisuus B-Galleriassa. Näyttelyperformanssi on esillä tämän viikon ja ihan vilpittömästi suosittelen kokemusta!


B-Galleriassa tilan toisella puolella on esillä taiteilijan läheisiltä ihmisiltä lainattuja taideteoksia: ei siis ihmisten tekemiä, vaan ihmisten omistamia. Tässä välissä lienee relevanttia mainita, että olen osallisena merkittävään osaan teoksista: kaksi omistan, yhden olen valokuvannut ja yhdessä ollut jos en ihan kopiokoneen nappia painamassa niin ainakin luovan idean isä. Ja kun tässä nyt kolli heiluttaa häntäänsä niin että läiske käy, niin kerrottakoon, että olen myös Naantalin kesäillassa taltioinut taiteilijan kuvan näyttelyn mainosmateriaaliin.


Lainateosten pohjalta Virta pohtii näyttelyn esittelytekstin perusteella seuraavaa:


Pelkkiä lainateoksia näyttely ei suinkaan sisällä, vaan toisella puolella tilaa taas on esillä taiteilijan 400 (kyllä, neljäsataa) omakuvaa, jotka hän on kuvannut aamuisin herätessään vuosina 2013-2014.


Eikä siinäkään vielä kaikki! Teosten lisäksi Virta "asuu" galleriatilassa, pyrkien olemaan dialogi kahden tilan välillä, esimerkiksi muokkaamalla omakuviaan ja "huoneistoa", jossa on. Näyttely siis elää ja muuttuu pitkin viikkoa, täytynee itsekin piipahtaa vielä toistamiseen.

Näyttely on siis esillä Turun B-Galleriassa 2.-7.8.2016, osoitteessa Aninkaistenkatu 5. Lisätietoa voi lukea FB-tapahtumasta. Suosittelen jo nerokkaan näyttelytekstin vuoksi tsekkaamaan.