Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tänä keväänä ja alkukesänä on keskittynyt ihan eri tavalla hetkiin. Hetket rymistelevät ohi ja niihin yrittää tarttua, eikä kuitenkaan oike...

Tänä keväänä ja alkukesänä on keskittynyt ihan eri tavalla hetkiin. Hetket rymistelevät ohi ja niihin yrittää tarttua, eikä kuitenkaan oikein voi, koska kaikkea rajoitetaan. Olen katsellut ikkunastani alkukesän vaahteroita. Juuri silmuilleen päässeet, lähes neonvihreät vaahterat vasten kirkkaansinistä taivasta ovat yksi suosikkimaisemistani ja väriyhdistelmistäni. Ei missään muualla kuin luonnossa, muualla yhdistelmä on jopa minulle hiukan liikaa. Mutta luonnossa se on kaunis ja niin nopea, että sitä on katsottava pitkään ja hartaasti alhaalta ylös sillä hetkellä kun sen näkee. Ei tarvita kuin yksi kuuma päivä ja näky on poissa. Puut puhkeavat lehteensä ja menettävät vaaleanvihreytensä muuttuen astetta tummemmiksi. Nyt tämä näky on jo mennyttä ainakin Helsingissä ja puut ovat runsaassa lehdessä. Alkukesä on äkkiä ohi ja kääntyy odottamaan hetkeä, jolloin alkaa ahdistuneena pelätä kesän loppua. Päivä vain ja hetki kerrallansa. 

Vaahteroiden lisäksi nautin ja iloitsen jokaisesta näkemästäni tulppaanista. Puhelimen kuvarulla täyttyy kukkakuvista. Pysähdyn kuvaamaan valehtelematta jokaista, aivan kuten pysähdyn kuvaamaan iltaisin pitkiä varjoja ja ikkunoista heijastuvaa valoa läikehtimässä kaduilla. Harjutorilla on rehevä rykelmä vaaleanpunaisia, oikein muhkeita tulppaaneja. Karhupuiston pensaassa katseilta piilossa töröttää kolme keltaista tulppaania. Tulppaaneja on nyt kaikkialla ja se on yksinkertaisuudessaan täydellistä. Tulppaaneja voi olla yksittäin, pienissä ryhmissä tai suurina joukkoina. Aivan kuin ihmisiä poikkeusoloissa nauttimassa toisistaan. Salaa piilossa, pieninä ryhminä, tai mistään välittämättä näyttävinä rykelminä keskellä puistoa, kaikkien katseiden alla.



Poikkeusolot ovat saaneet myös muut ihmiset tarttumaan hetkiin ja tekemään nopeampia ratkaisuja. Näen kuinka vähän laittomasti ja sääntöjä uhmaten istuvat aurinkotuoleissaan suljettujen baarien edessä aurinkotuoleissa pussikaljaa juoden. Kuinka katutasossa asuvat ihmiset ovat avanneet ikkunansa levälleen, kantaneet nojatuolinsa kadulle ja koonneet pikkupöydän puulaatikkopinosta. Tehneet vaaleanpunaiset, yrteillä koristellut drinkit lasitölkkeihin ja kutsuneet kaverinsa paikalle. Kun tuolit loppuvat, istutaan katukiveyksellä ja ikkunalaudalla. Mikään ei ole kuin Suomessa ennen, kaikki on kuin muualla maailmassa ennenkin. Jokaiseen hetkeen pitää tarttua vielä kiihkeämmin ja hanakammin, koska huomisen suuntaa ei kukaan meistä tiedä. Kukkien ja puiden puhkeamisen ihastelun sijaan katselen lämpöä ja liikutusta tuntien sitä, kuinka kaikkialle ilmestyy ja puhkeaa terasseja. Niiden aika ei ole ihan vielä, vasta muutaman päivän päästä, mutta nyt jo voi nähdä, minne kannattaa toiveikkaana suunnata heti alkukuusta puhkeamisen ihmettä katsomaan. Terasseja puhkeaa aivan uusiin paikkoihin. On aivan pieniä, on tavanomaisia ja on jo aiempien vuosien runsaudesta entistä laajemmiksi viljelmiksi tulvahtavia terasseja.

Mikään ei kai ole vielä ohi ja mitä vain voi tapahtua, mutta voi jumalauta miten ihanaa on, että on lämmin, jopa kuuma, ja näyttää ainakin hetken siltä, että kesää ei sittenkään ole ihan kokonaan peruttu.

Universal Music Finland juhlisti Chromatican julkaisupäivää lähettämällä esim. meikäläiselle pienen Gaga-yllätyksen. Kiitos! En muista, ...

Universal Music Finland juhlisti Chromatican julkaisupäivää lähettämällä esim. meikäläiselle pienen Gaga-yllätyksen. Kiitos!
En muista, milloin olisin ollut viimeksi näin fiiliksissä uudesta musiikista! Lady Gagan Chromatica-albumi julkaistiin vihdoin ja viimein tänään. Vaikka kuuntelen levyä tietysti Spotifystä, enkä tiedä, onko levystä edes olemassa mitään fyysistä kappaletta, on mielessäni silti samaa jännitystä ja hyrinää kuin aikoina, jolloin uudet levyt olivat levyjä ja niiden saapumista piti odottaa malttamattomana postin mukana, asetella tyyny postiluukun alle, ettei lattiaan kolahdus riko levykotelon hampaita.

Heti intron alkutahdeista sain aamuuni älytöntä puhtia. Tanssin ympäri kotiani superpallona, tuli vastustamaton halu vetää päälle pelkät sateenkaari-jockstrapit ja pvc-takki ja syöksyä kaduille tanssimaan. Levy jyskyttää koko ruumiissa ja sielun sopukoissa kuin poppers yökerhojen tanssilattioilla tai dark roomeissa.

Samalla sain ihanan häivähdyksen sellaisesta nuoruuden fanituksen viimeisistä rippeistä, joita Gagan kanssa koin vuonna 2012. Lähdin vähän väsyneesti Gagan toistaiseksi viimeiselle Suomen keikalle, paikkani oli Hartwallin piippuhyllyllä, mikä oli valtava romahdus siihen, että edellisellä keikalla olin sentään jorannut eturivissä. Silti Gagan huuma vei mukanaan piippuhyllyltäkin, keikan jälkeen kahmin myyntipisteeltä mukaani suunnilleen kaiken kiertuekrääsän. Seuraavana päivänä itseltänikin salaa päädyin Kämp-hotellin eteen muiden fanien sekaan päivystämään. Huomasin siirtäneeni kotiinlähtöä ensin tunnilla, sitten kahdella, kolmella ja lopulta neljällä. Silloinen kumppanini oli epäuskoinen ja tyrmistynyt, että todellako olen näin kajahtanut, että en tule kotiin vaan seison jonkun hotellin edessä.
Lopulta alkoi tapahtua. Vartijat rakensivat mellakka-aidat, sympaattinen mutta jämäkkä vartija tuli rauhoittelevasti kuiskaamaan meille, että mitä ikinä tapahtuukin, niin rauhallisena pysymällä kaikki tulee menemään hyvin. Oli päivänselvää, että tästä ei enää lähdetä mihinkään, sillä Gaga on pian täällä.

Ja niin hän saapui. Lipui keskuuteemme pitkässä viitassaan ja sulkahupussaan. Vaelsi kenellekään puhumatta, keneenkään katsomatta aidan vierellä jakaen nimmareita. Minulla oli keikalta ostettu kiertuekirjanen mukanani, edessäni olevat ihmiset pyytelivät nimmareita kouluvihkoihin ja kangaskasseihin. Gaga oli jo pyyhältämässä ohitseni, kun tein jotain hiukan luvatonta. Ihan vain vähän kevyesti tartuin edessäni olevia ihmisiä olkapäistä ja ponnistin hieman eteenpäin saadakseni kiertuekirjaseni Gagan eteen. Jo ohi lipunut Gaga huomasi kirjani sivusilmällään, käännähti katsahtamaan sitä ja suhaisi tussillaan nimen kirjaseeni.

Nimmarihan on todellisuudessa onneton söhry eikä mitenkään hieno, MUTTA SE ON GAGAN NIMMARI KIERTUEKIRJAN KANNESSA. Lopulta myin surkeat kännykkäräpsyni Gagasta eräälle viihdesivustolle. Palkkio oli periaatteessa onneton, mutta kattoi juuri sopivasti matkakulut ja keikkalipun.

Viime vuosina Gaga ihmisenä tekemisineen on herättänyt hämmennystä. Hän on tietysti tehnyt rakastetun elokuvan ja hittibiisin sisältävän soundtrackin siihen, mutta country-vaiheen Gaga ei ole ehkä herättänyt tunteita samalla tavalla. Se on vain ollut. Toisaalta se on inhimillistä: ei kukaan jaksa riehua kaiken aikaa. Sitä Gagassa olen ehkä eniten rakastanutkin – kaiken uskomattoman tyylikikkailun ja medianäkyvyyksienkin keskellä hän on ollut yksinkertaisesti ihana ja elävä ihminen.


Nyt Gaga on palannut taas suurelle yleisölle tuttuun ja turvalliseen tanssipoppiin. Uuden levyn musiikkivideot, Stupid Love ja Rain On Me, ovat aika perinteisiä tanssikoreografiavideoita. Vaikka niiden visuaalinen ilme on futuristinen ja ihmisten maailmasta irrallaan, on niiden tunnelmassa ja puvustuksessa silti jotain kotikutoista ja maanläheistä. Vähän kuin katsoisi 1980-luvun koko perheen fantasiaseikkailuelokuvia. Ne antavat tunteen, että minä, tavallinen ihminen, voin todella päästä niiden mukana pois omasta ankeasta maailmastani, saada elämään värit. Juuri siinä juuri Gagan voima mielestäni on.

Koronan iskiessä näytti taas hetken pahalta ja Chromatica-levyn julkaisuakin siirrettiin. Pelkäsin, että kaikki tulee lässähtämään. Mutta toisin kävi. Varsinkin omalla kohdalla ja suomalaisille Chromatica tuli täydelliseen hetkeen. Kesä on puhjennut kukkaansa ja poikkeusoloja aletaan hiljalleen höllätä. Ei tunnu enää kielletyltä tai sopimattomalta tanssia ja riehaantua. Levy on hypnoottisen upea ja haluan vain jorata sen läpi kerta toisensa jälkeen. On ihana nähdä Gagan putoavan jälleen tukevasti jaloilleen, vaikka jalkoja fibromyalgia piinaisikin.

Lady Gaga – Chromatica Spotifyssä

Eilen se tapahtui. Oli pakko päästä ulos, aivan kuin ihmiset ja olla normaalisti. Ehkä se oli se, että olin viimeiset kolme yötä nähnyt ...

Eilen se tapahtui. Oli pakko päästä ulos, aivan kuin ihmiset ja olla normaalisti.

Ehkä se oli se, että olin viimeiset kolme yötä nähnyt painostavia unia siitä, kuinka olin menossa lukion kemiankokeeseen, josta riippui noin keskimäärin koko elämäni ja tulevaisuuteni. Aamulla herätessänikin oli painostava olo kokeen vuoksi. Olen vatvonut koronan esiinkaivamia unia terapiassa jo viikkokausia ja unet ovat sekaisin koko kansalla, mutta nyt ihan todentotta riittää. Vaikka matemaattisten aineiden opettajani voitonriemuinen lempiaihe oppitunneilla olikin se, kuinka ”Eino ei tällä osaamisella pääse läpi JA SITTEN ON EINON LUKIOURA OHI”, olen aivan kiistatta kuitenkin ohittanut ja selättänyt lukion, enkä kaipaa aihetta uniini enää yhtään, kiitos vain alitajunta.

Oli kertakaikkiaan päästävä ulos, yrittää saada kiinni jostain sellaisesta normaalista, joka joskus oli, ja johon yksinkertaisesti on pakko palata. En usko mihinkään uuteen normaaliin – on kaunis ajatus, että ihmiskunta poikkeusolojen myötä olisi muuttunut pysyvästi ja perustavanlaatuisesti, mutta kuten kauniit ajatukset usein, ne eivät todellisuudessa toteudu.

Oli mentävä suihkuun, pestävä rasvoittuneet ja kolmeen eri suuntaan sojottavat hiukset, mietittävä huolellisesti miten haluaa suurelle elämäänpaluukävelylleen pukeutua. Päädyin UFFilta löytämääni, maailman kauneimpaan kauluspaitaan, jonka ensimmäistä käyttökertaa olen ihan kihisten odottanut. Se on ohut, väljä ja ilmava, mutta päätin pukea sen skarpisti biker-nahkatakin ja suorien housujen kanssa. Paita oli niin vielä ihanampi.

Olen meikannut poikkeusolojen aikana muutamaan otteeseen, mutta nyt siinäkin oli jotain erityistä. En meikannut erityisesti ketään varten, ei ollut tv-lähetystä tai kuvauksia, joihin laittautua, vaan laittauduin tunteakseni itseni ihmiseksi, jolla on elämä, merkitys, tavoitteita, suunnitelmia ja tekemistä.

Kaivoin kaapin kätköistä laukun, johon pakkasin tavarat, joita normaalioloissa pidän mukanani. Laukku on Mikolta käytettynä ostettu Swedish Hasbeensin nahkainen, kangaskassinmuotoinen laukku, josta olen haaveillut uskomattoman pitkään, ensimmäisiä kertoja vuonna 2014. Jostain syystä en ostanut sitä silloin, ja kassi jäi vaivaamaan mieltäni, kunnes viime syksynä Mikko sattumalta laittoi omansa Facebook-kirpputorille, josta minä kärppänä sen nappasin. Laukkuun Lasinen vesipullo, lompakko, passi kultaisine suojakuorineen, kuulokkeet Mikki Hiiri -suojapussukassa. Käsidesi, merkkinä vielä jatkuvista poikkeusoloista, ja joka meni sikäli hukkaan, että myöhemmin kaupungilla käsidesiä käyttäessäni viimeisiään vetelevän käsidesin viimeinen geeliklimppi lirvahti kämmeneltäni asfalttiin mennen hukkaan ja saaden minut mojovan lätsähdyksen myötä hetkeksi luulemaan, että lintu kakkasi jalkojeni juureen. Vielä kangaskassi ostoksia varten ja kaulahuivi siltä varalta, että normaalissa maailmassa ei olekaan toiveideni mukainen lämmin kevät, vaan talvelta tuntuva petollinen aurinko.

Mitää erityistä suunnitelmaa ei ollut – päästä vain vähän ulos pikkuasioita toimittamaan. Kuten ostamaan uusi sateenkaari-foliopallo, koska onnistuin räjäyttämään edellisen kiinnittäessäni sen juureen muovinpalaa, jolla pallon saisi kiinni tikunnokkaan. Ja etsimään vaaleita, väljiä kesähousuja, jotka ovat riivanneet mieltäni niin kauan kuin olen omistanut aiemmin mainitsemani täydellisen kauluspaidan. Haluaisin housut käytettynä, kuten kauluspaitanikin on, ja selkeän vision toteuttaminen kierrättämällähän on just sitä itseään. Toki voisin tehdä kuten eilen lukemani muotilehden kirppismuotiartikkelissa: jutussa kerrottiin, kuinka 2020-luvulla kimaltavat biletopit hankitaan kierrättämällä, mutta jutun muotikuvaan paita nyt oli kuitenkin ostettu seitsemällä eurolla H&M:stä. En nykyään jeesustele kierrättämisen enkä pikamuodin suhteen, mutta sen suhteen näköjään kyllä, että ei sanota toista ja tehdä toista. Pidetään linja.


Sujahdin kaupungilla UFFiin, siellä oli poikkeusoloihin nähden aivan liikaa ihmisiä ja tunkkaista, vaatteita sovittelevien tuskastuneiden ihmisten hiki haisi tuulikaappiin saakka. Lukioikäiset nuoret aikuiset etsivät viiden euron poistopäivän aarteita ja salaa kuuntelin kahden uuden ylioppilaan puheita tulevista juhlista ja juhlimattomuuksista. Toinen kertoi tilanneensa mekon ja kalliilla hinnalla vielä korjauttaneensa sitä ompelijalla, tietämättä nyt, että mihin mekkoa lopulta edes käyttää, kun ei varmaan mitään juhlia ole. Jotenkin absurdi ja musertava ajatus näin vanhan ihmisen näkökulmastakin: tietenkään suuressa kuvassa ylioppilasjuhlilla ei ole merkitystä, en muista omistanikaan oikeastaan mitään ihmeellistä, mutta nuoren itsensä siinä hetkessä juhlien menetys on minustakin ihan hirveä. Juuri sellainen symbolinen arvo, uurastin raivopäisenä tulevaisuutta peläten en minkään vuoksi. Meille tulee surullisia sukupolvia ja aivan uudenlaisia hukassaolemisen tuntemuksia, sanokaa minun sanoneen.

En löytänyt housuja enkä mitään muutakaan. Maailma oli yhä kiinni, kaikki tuntui vähän kurjalta ja nihkeältä. Tärkeännäköisenä vailla päämäärää pyöriminen tuntui merkityksettömältä, tunsin itseni Rautatientorilla yksinään nököttäväksi kummalliseksi jäätelökioskiksi, jossa ei tietenkään käynyt yhtäkään asiakasta, mutta kioski silti jonkinlaisen generaattorin voimalla piti hirvittävää meteliä käytännöllisesti katsoen aivan turhaan. Ostin turhat mutta päähäni tosi kivasti sopivat 70-lukua henkivät aurinkolasit, voitonmerkkiä näyttävän keraamisen käden ja kasan uusia sateenkaarifoliopalloja. Huomasin maailmantuhoahdistuksen peittyvän sen tunteen alle, kuinka paljon rakastankaan kaikkia kauniita pikkuesineitä, joita Tigerissa myydään.


Yritin ottaa asukuvia, mutta tuuli oli tietämättäni nostanut hiukseni muistuttamaan linnunpesää ja pääni näytti yhtäkkiä todella turvonneelta. Koska haluan realismia ja todellisuutta internettiin, käytän kuvia postauksen kuvituksena silti ja luultavasti juuri näitä kuvia käytetään ilman lupaa mediassa sitten kun minusta on jotain kohuttavaa.

Lähdin kotiin. Yhtäkkiä olin aivan voimaton, jalkoja särki ja polveni muljahti niin, että hetken luulin, etten kävele enää koskaan normaalisti. Hetki siis kesti yhden askeleen, jonka jälkeen polvi toimi taas normaalisti. Sinisenmustat pilvet häilyivät kotini yllä ja tiesin joutuvani kilpajuoksuun sadetta vastaan. Tuuli nousi ja ensimmäiset sadepisarat mätkähtelivät maahan juuri kun avasin sisäpihalle vievän portin oikaistakseni sitä kautta sisään.

Jatkan normaalin odottamista kotioloissa ja tunnen räjähtävää painetta silmien takana aina kun joku jossain ehdottaa minkä tahansa asian korvaamista etäyhteydellä.