Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Neljä kuukautta Spice Girlsin konserttiin – siispä on mitä parhain aika esitellä teillekin viimeisin tatuointini! Tatuointina on mitäpä...

Neljä kuukautta Spice Girlsin konserttiin – siispä on mitä parhain aika esitellä teillekin viimeisin tatuointini!

Tatuointina on mitäpä muutakaan kuin pohkeenmittainen Geri Halliwell. Ajatus Geri-tatuoinnista oli melko nopea oivallus. Istuskelin läppäri sylissä sohvalla ja kokeilin piirtää Geriä photoshopissa. Laitoin luonnokseni tatuoijalleni Outille Impact Tattooseen – ihan vain tiedustellakseni, että olisiko tässä ylipäätään mitään järkeä. Outi riehaantui ajatuksesta heti ja suureksi yllätyksekseni varasin tatuointiajan muutaman viikon päähän. Alustavasta luonnoksesta tatuointiajan varaukseen muutamassa minuutissa.

Vaikka ideasta toteutukseen kulunut aika oli aika lyhyt (ensimmäisen ja toisen tatuointini välissä kun oli useita vuosia), on Geri-tatuointillakin selkeä merkitys ja symboliikka. Geri on kulkenut mukanani käytännössä aina, ja kulkee jatkossakin. Geri tulee uniini, elää lainauksissani ja kaikuu korvissani.

Oli itsestäänselvää, että haluan tatuointiin Gerin ikonisessa Union Jack -mekossa, ikonisessa poseerauksessa. Kuva on vuoden 1997 Brit Awardseista, joissa Spice Girls esitti Who Do Think You Are -kappaleen – thinkistä inkkiin siis. Who do ink you are. Tuon ajan Gerissä, poseerauksessa ja asussa kiteytyy se, mitä Gerissä ihailen. Asenne ja varmuus ja kaikessa huippusuosiossa kuitenkin jonkinlainen luonnollisuus ja tavallisuus. Tietenkin Geri oli ja on jopa minun silmissäni saatanan seksikäs, mutta ei kovinkaan muovisella tavalla. Geri on tavallaan ronskin muodokas ja oma itsensä, ja muodokkuus ja aitous oli itselleni tärkeää myös tatuoinnissa. Pikkuhousut eivät vilku vaan ihan tarkoituksella näkyvät lyhyen, jopa olemattoman, helman alta. Gerin muotoja ja esimerkiksi kasvojen pyöreyttä oli tatuoinnissa mielestäni tärkeää jopa korostaa.

Geri elämässäni ei kuitenkaan ole mikään hetkellinen päähänpisto. Olen tuntenut jotain syvää sielun yhteyttä Geriin oikeastaan koko 2000-luvun. Spice Girls, Geri etunenässä, opetti minulle feminismin perusteet. Toki Spaissari-feminismi oli aika yksinkertaistettua eikä siinä paljoa intersektionaalisesta feminismistä puhuttu, mutta konseptin idea selittyi mainiosti 8-vuotiaallekin – ja istutti siemenen, jota on ollut ilo kasvattaa läpi elämän.

Gerin elämäkertakirjansa on tajuttoman hieno ja ajatuksia herättävä ja olen lukenut sen lähemmäs parikymmentä kertaa – vaikka kirjasta paljastuukin, että Geri voi Spaissari-aikoinaan useinkin hyvin huonosti. Silti ja siksi kirja on vain syventänyt suhdettani Geriin – olen huomannut meillä samoja ajatuksia samoissa ikävaiheissa. Olemme molemmat horoskoopiltamme leijonia, syntymäpäivillämme on eroa vain kaksi päivää - vuosi on toki eri. 26-vuotiaana tajusin, että Geri lähti Spice Girlseistä minun ikäisenäni. Iässä, jota joitakin vuosia aiemmin olin pitänyt aikuisena ja itselleni kaukaisena. Se herätti minut miettimään: missä vaiheessa oman urani huippuhetket koittavat, jos Gerin pääasiallinen ura jo päättyi? Koska koittaa minun aikani löytää sisäinen rauha, elää idyllistä elämää maatalossa kotieläinten ja lasten kanssa ja avioitua ilmeisen ihanan formulamiehen kanssa?


Olen ymmärtänyt, että näitä kohti pitää ehkä tietoisesti mennä, ei vain odotella asioiden tulevan – vaikka toisaalta monia uskomattomia työasioita tällekin vuodelle on tullut ihan tarjottuina, ilman että olen itse tietoisesti kysellyt. Silti pidän Geriä edelleen jonkinlaisena johtotähtenäni. Muistuttakoon ja johdattakoon Geri minua pohkeesta käsin oikeasta asenteesta.

Kun esittelin kuvaa tatuoinnista ihmisille, ei kukaan kauhistellut tai ihmetellyt. Sen sijaan sain innostuneita kysymyksiä: tuleeko loput Spaissarit Gerin viereen, pohkeen ympäri? Onko se jo valmis? Väritetäänkö se? Tehdäänkö siihen varjoja? Kuulin myös ihanan romanttisen kertomuksen Spice Girlsin Suomen keikalta.

Nyt suunnittelen toiseen pohkeeseen Gerille kaveria toisesta ikonisesta pop-kulttuurin hahmosta. Osaako joku heittää arvausta, kenestä voisi olla kyse? Hassua ajatella, että vielä vuosi sitten minulla oli vain yksi pieni tatuointi.


Kaupallinen yhteistyö: Viinimaa & Suomen Blogimedia Kuten elämäntyylistäni saattaa huomata, rakastan viiniä. Vaikken yleensä ki...


Kaupallinen yhteistyö: Viinimaa & Suomen Blogimedia

Kuten elämäntyylistäni saattaa huomata, rakastan viiniä. Vaikken yleensä kieltäydykään mistään viineistä, tunnen oman viinimakuni silti tarkasti: mitkä ovat suosikkirypäleeni ja tuottajamaani. Viinit, joihin tartun itse ja joiden siemailu tuottaa minulle suurimman nautinnon.

Valkoviinien kohdalla makuni kirkastui jo lähes kymmenen vuotta sitten. Uusi-Seelantilainen Sauvignon Blanc, sen kanssa ei vain voi mennä vikaan. Muistan yhä tajuntaani laajentaneen kokemuksen. Olin käymässä Helsingissä ja majoituin ystäväni luona – olin ollut jossain riennoissa ja palasin kotiin pitkän päivän jälkeen nääntyneenä. Ystäväni äiti kehotti ottamaan jääkaapista viiniä. Olin kiinnostunut viineistä jo tuolloin, mutta alle parikymppisen viinitietämys on usein ymmärrettävällä tavalla rajoittunutta. Muut olivat menneet jo nukkumaan, itse istuin viinilasini kanssa uupuneena sohvalle. Hennon vihertävä ja hedelmäinen Sauvignon Blanc kimmelsi hämärässä iltavalaistuksessa. Otin siemauksen ja nautinnon sävähdys kiisi läpi kehon. Sillä hetkellä ymmärsin oman viinimakuni: viineillä oli sittenkin muitakin eroja kuin väri. Vaikutusta on tuottajamaalla, vaikutusta on rypäleellä ja ennen kaikkea nauttimislämpötilalla. Nykytietojeni valossa tietysti itsestäänselvää, mutta tajuntaalaajentavaa silloin, kun keskeisin valintakriteeri oli hinta.

Kuten sanottu, rakastan kaikenlaisia viinejä. Silti olen luonut itselleni aika tarkan kaavan viinien suhteen. Kesäisen raikkaat valkoviinit tuntuvat jotenkin väärältä pimeän ja raskaan talven keskellä. Talvisin nautinkin siis talven mukaisista punaviineistä. Raskaista, tummista ja täyteläisistä. Ne lämmittävät ja lohduttavat ja sopivat usein tunnelmaankin paremmin.

Ja ennen kaikkea ne nostavat kevään, lämmön ja lisääntyvän valon arvoiselleen tasolle: kun kevään koittaessa, viimeistään vappuna, siirryn taas valkoviinien pariin, on kyseessä ihan todellinen juhla. Valo leikkii viinilasin kanssa aivan eri tavalla, Sauvignon Blancin sitrukset ja hapokkuudet aistii paljon terävämmin ja kirkkaammin, aivan kuin lisääntynyt valo terävöittäisi kaikkia aisteja. Kevään ensimmäinen valkoviinilasillinen tai pullollinen on hykerryttävä kokemus. Näin helmikuun kääntyessä pian jo loppupuolelleen alkaa olla jo lupa haaveilla keväästä ja ensimmäisistä valkoviineistä, kenties ensimmäisenä auenneilla terasseilla heti kelien salliessa.

Valkoviinikausi sai tänä vuonna kyllä röyhkeän mutta sitäkin ihanamman varaslähdön – ensimmäiset valkoviinit maistettiin jo tammikuussa. Sain kutsun kokkikurssille uusi-seelantilaisen Matua-viinitalon edustajien kanssa. Tein ennen kokkikurssia pitkän ja hektisen työpäivän Uuden Musiikin Kilpailun artistijulkistuksessa. Ylen maskissa minulle tehtiin päivää varten näyttävä silmämeikki glitter-rajauksineen. Totuin päivän aikana upeaan meikkiini niin, etten tajunnut, että yhtäkkiä kokkikurssille ilmestyvä drag queen voi hämmentää. En tajunnut edes selitellä meikkiäni kenellekään – ja miksi toisaalta olisi pitänytkään, ei meikissäni ollut mitään vikaa, päinvastoin. Kimmelsin kilpaa viinin kanssa, kokkikurssin kuhinan keskellä. 

Coolerissa, suuren jäälohkareen keskellä jäähtyvä Sauvignon Blanc osui silmiin ulkona pauhaavaa talvimyrskyä katsellessa. Ironista pistää viini jäihin, kun ikkunan takana pauhaa jäätävä talvimyrsky. Mutta silti, pieni pilkahdus ja toive vielä koittavasta keväästä iskostui mieleeni. Vaaleat tennarit, raitapaidat, päivettynyt iho, puistojen nurmikot, kangaskassissa kilisevä viinipullo, kesäillan lempeys ja vielä yölläkin päivän kuumuutta hohkaavat kivitalot – ne kaikki näin silmissäni viinin pyöriessä kielelläni ja tunsin vatsanpohjassa toiveikasta kutittelua. Me selviämme tästäkin talvesta.

Matuan Sauvignon Blancia siemaillessani muistin sen saman hurmoksen kuin kymmenen vuotta aiemmin ensimmäistä kertaa Sauvignon Blancia maistaessani. Miten pieni siemaus virvoitti väsynyttä ruumista ja maistui poikkeuksellisen ihanalta. Olin päivästä niin väsynyt, että panokseni kokkaamiseen jäi hiukan pieneksi. Keitin kuitenkin munia (ja kerroin kaikille kuuloetäisyydellä olleille hauskoja vitsejä siiten, miten saan munat kovaksi, hurmaavaa kerrassaan) ja sekoitin vinaigretten. Kauniin värisiä öljyjä, mausteita ja yrttejä kulhoon kippaillessani tunsin olevani Facebookin kokkausvideo: suitsait sekoitamme aineet kulhossa, pyöräytämme lusikalla ja uunista tulee uskomattoman upea, 23 tuhatta vau-reaktiota tunnissa keräävä elämys.

Ja tutustuin huolellisesti viinivalikoimaan, josta löytyy Sauvignon Blancin lisäksi myös kahta punaviiniä ja myöhemmin keväällä Alkoihin ilmestyvä roséviini. Vau-reaktioita keräsi kyllä sekin, joka siemauksella.

Kurssilla tapasin myös viinitalon perustaja Bill Spencen ja tutustuin tarkemmin Matuan viinitalon historiaan. Eikä olekaan mikään aivan vähäpätöinen viinitalo, sillä Matua on Uuden-Seelannin ensimmäinen Sauvignon Blanc -viinitalo, jonka historia ulottuu 1970-luvun alkuun. Oli hiipaiseva ajatus, että ilman Matuaa ei ehkä olisi suosikkiviinejäni ollenkaan. Kuinka pienestä voivat monet asiat olla kiinni! Pienestä on kiinni viinin nauttiminen muutenkin: Matua-pullojen kyljestä nimittäin löytyy Chill-lumihiutalesymboli, joka muuttaa väriään lämpötilan mukaan – symbolista siis tietää, milloin viini on jäähtynyt optimaaliseen lämpötilaan eli seitsemään asteeseen. Kun hiutale muuttuu siniseksi, tiedät, että on aika maistaa.

Minun ihastellessani viiniä (ja kastikkeensekoittajan kykyjäni), olivat muut kurssilaiset valmistaneet meille kolmen lajin illallisen. Siis kolmen lajin illallisen, missä välissä? Minä olin hädin tuskin ehtinyt maistaa kaikkia viinejä ja muutamaa selfietä ottaa. En kuitenkaan jäänyt asiaa sen kummemmin ihmettelemään, vaan asetuin pöytään.


Kaikki oli ihanaa – eritoten punaviini, jota Matua nykyisin myös tuottaa, ja jota saimme maistella illallisemme yhteydessä. Annosten ja lasillisten välissä Bill Spence kertoi tarinoita viiniuransa varrelta. Hurmaavan charmikas ja asiantunteva mies! Kaikki oli ihanaa, niin ruoka, viini kuin seurakin – keskustelin nuoruuden seikkailuista ja neuvoin, mitä  teini-ikäisten lapsien kanssa pitäisi tehdä.

Ja olihan siinä vähän parempaa neuvoa antavaa: kuten olen ennenkin sanonut, pyrin itsekin alkoholijuomia valitessani panostamaan ennemmin laatuun kuin määrään. Tämän illan kuvia katsellessani huomaan, että kymmenen vuoden takainen laatutietoisuus on saanut jälleen uuden askeleen. Nyt arkimeikkini vaatii glitter-rajauksia ja luomiväriä, viinilasini uusi-seelantilaista. Aivan hyvä näin.

Tolkullisen alkoholipolitiikkamme ja lainsäädäntömme takia tämän postauksen kommenteissa ei saa keskustella alkoholista, koska se on kiellettyä alkoholimainontaa. Mutta ihailkaa vaikka ruokia ja uskomatonta meikkiäni! Eivätkö olekin ihania? 

Marimekko-astiat saatu.    Marimekko juhlii juuri nyt Oiva -astiastonsa 10-vuotissyntymäpäivää. Juhlavuoden kunniaksi astiasto on saa...

Marimekko-astiat saatu. 
 
Marimekko juhlii juuri nyt Oiva-astiastonsa 10-vuotissyntymäpäivää. Juhlavuoden kunniaksi astiasto on saanut juhlavan silauksen kultaisista yksityiskohdista. Astiat on siis kullitettu, kuten asiantuntijat kansankielisesti kertovat. Ja niiltä ja monilta muilta kullitetuilta astioilta minä syön aamiaiseni ja muut ateriani. Eli siis aamiaiset, sillä aamiainen on oikeastaan ainoa oikea ateria, jonka eteen jaksan nähdä vaivaa ja panostaa. Tämänkin postauksen keksin kuvata ja kirjoittaa vasta kun aamiainen oli jo katettuna.

Kultaisten asioiden obsessiotani seuranneet ihmiset tuskin yllättyvät, kun kerron, että astiakaappinikin on alkanut muuttua kultaiseksi jo ennen kullitettuja Oiva-astioita. Tai siis sisältö on muuttunut, kaappi itsessään on edelleen tylsää, luonnonvalkoista lastulevyä.

Kymmenen vuotta sitten keräsin omia astioita omaa kotiani varten. Olin jo silloin laatutietoinen ja halusin hyviä astioita. Ja niitä samoja astioita käytän edelleen – ne ovat edelleen siistejä ja ehjiä. Mutta valitettavasti värimieltymykseni ovat muuttuneet: enää en nauti siitä, että minulla on tosi kivasti sekoitettu saman sarjan eri värisiä astioita. Luojan kiitos ne eivät ole turkooseja, kuten olisin aikoinani halunnut. Vaikka aion ikuisesti olla skarppi ja muuttua maailman mukana, jämähtämättä konservatiiviksi, huomaan astiamakuni olevan nykyisin hyvin pelkistetty ja perinteinen. Sillä trendikkyydestään huolimatta kultaiset yksityiskohdat ovat myös hyvin klassisia ja perinteisiä.

Kultaiseksi astiakaappini alkoi kuitenkin muuttua jo miltei pari vuotta sitten. Helsinki Priden puistojuhlasta kotiin palatessa löysin jonkun kadulle otettavaksi jättämän astialaatikon. Tarkkasilmäisenä bongasin laatikosta tietysti heti kultaiset pikkulautaset. Niitä oli kolme, nappasin mukaani ne kaikki. Samana kesänä löysin myös kierrätyskeskuksesta kultaisen simpukka-astian. Täysin turha ja käyttötarkoitukseton, mutta kaunis.

Järjettömien astioiden kaverina minulla oli jo valmiiksi muutama lautanen Marimekon Oiva-sarjasta. Viime syksynä ostin niitä lisää, samoin hankin uusia kuppeja Marimekolta. Yritin metsästää niitä myös Facebookin surullisen kuuluisilta kirpputoreilta, mutta niin yritti aina noin kahdeksankymmentä muutakin.

Viime vuonna sain lahjaksi espressokeittimen ja sen kaveriksi oli tietysti hankittava espressokupit. Ei muuten löydy kivoja sitten millään! Kaikki neuvoivat etsimään kirpputoreilta – ja minähän etsin, tuloksetta. Kuppeja kyllä löytyi, mutta jostain käsittämättömästä syystä juuri espressokuppien kylkeen on näköjään aina pakko painaa astian tarkoituksesta kertovia tekstejä. Ei voi olla espressokuppi, jos sen kyljessä ei lue rumalla fontilla espresso. Hyvä tässä tietysti haukkua erilaisia kylkeen painettuja tekstejä oman tatuointi-villityksensä ollessa kuumimmillaan.... Mutta enpä tiettävästi myykään itseäni kirpputorilla! Vielä.

Kaupoissakaan ei ollut mieltymyksiäni vastaavaa. Löysin yhden, mutta niiden kappalehinta asetteineen olisi ollut yli kolmekymppiä setiltä. Ei tule isoja kahvikutsuja näillä hinnoilla, tuumin, ja join espressoni tuopista. Palasin etsintöjeni alkujuurille, kierrätyskeskuksiin, ja siellä sitten keksinkin ratkaisun! Perinteiset kahvikupit asetteineen ovat oikeastaan aika passelin kokoisia espressokupeiksi. Voin hyvin ostaa niitä ja ryystää polttoaineeni niistä! Kierrätyskeskuksen hyllystä sattui vieläpä löytymään kokonainen sarja ihania kuppeja. Kullitukset löytyivät niin kupeista, aseteista kuin jälkiruokalautasistakin. Ja näitä astioita oli hyllyssä tolkuton määrä! Ensin nappasin koriini neljä kuppia asetteineen, sitten otin niille vielä lautasetkin. Ja sitten päätin täydentää setin kuuteen, sillä kuusi on ilmeisesti perinteinen ja sopiva määrä astioita. Eipä sillä, että astioiden hankkimisen jälkeen luonani olisi vieraillut kerralla yhtä ihmistä enempää, mutta ehkä vielä joskus! Minusta tulee kulmakunnan kovin kahvinkeittäjä.

Kahvikupeista juon siis espressoni – maitokahvia, teetä tai jotain muuta virvoketta kaivatessani käytän isompia mukeja. Halusin kokeilla tietysti uutta kultaista mukiani, joten join siitä mehua.

Ja sitten kultaisen hulluuteni kruunuksi ilmestyivät vielä Marimekon juhla-Oivat. Sain Marimekolta juhlan kunniaksi kaksi kuppia ja kaksi lautasta Siirtolapuutarha-kuosilla. Juuri samoja lautasia kaapistani jo löytyikin, vain ilman kullitusta. Nyt Siirtolapuutarha-lautasiakin löytyy kaapistani kuusi kappaletta. Ei sillä väliä, että ruokapöytäni vetää vain neljä henkeä. Kuten sanottu, kuusi on ainoa oikea luku astioille. Ehkä vielä koittaa aika, jolloin järjestän illallisia kuudelle hengelle.

Kuusi kultaista illallisvierasta, kuulostaa tarunhohtoisen seikkailutarinan alkutilanteelta. Alkaisipa seikkailu pian.