Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Eilen järjestettiin Helsinki Calling -mielenosoitus, jolla haluttiin osoittaa huomiota ja tukea ihmisoikeuksille, demokratialle, rauhalle...


Eilen järjestettiin Helsinki Calling -mielenosoitus, jolla haluttiin osoittaa huomiota ja tukea ihmisoikeuksille, demokratialle, rauhalle ja ympäristönsuojelulle. Aiheille, joita Suomessa tänään hengustelevat presidentit Trump ja Putin laiminlyövät ja vähättelevät jatkuvasti.

Osallistujatavoitteista jäätiin, vaikka porukkaa tuhansia olikin. Silti tuntui, että poliiseja ja mediaa oli paikalla saman verran kuin mielenosoittajiakin. We all really should care, luki Senaatintorin esiintymislavan kyljessä, enkä enempää voisi olla samaa mieltä. Kaikkia pitäisi kiinnostaa, mutta hiljaista oli. Toisaalta paikallaolleet olivatkin paikalla tosissaan. Rakastan mielenosoituksia, vaikka niihin ajavat ja houkuttelevat vääryydet ja epäkohdat usein surettavat, ahdistavat ja uuvuttavat. Jotenkin niistä saa kuitenkin voimaa. Vaikka tietysti toivoisi maailman muuttuvan paremmaksi ja hyväksi, toivoisin myös enemmän mielenosoituksia.

Silti kylmää ajatus, millaisella hiljaisuudella tämä maailma juuri nyt saa tapahtua ja toteuttaa itseään.

Vituttaa ajatus, kuinka polvilleen koko Helsinki laitetaan kahden kahelin edessä. Vituttaa ja pelottaa se ahdistuksen määrä, mitä ihmisille voidaan tällaisen takia aiheuttaa. Pääkaupunki voidaan sulkea tyystin, joukkoliikenne pysäyttää ja ihmiset olla jumissa kodeissaan (hellepäivänä ikkunat suljettuna ja poissa roikkumasta parvekkeilta, muuten tulee poliisi ovelle). Hornetit, helikopterit ja tarkka-ampujat vaanivat kansalaisia joka nurkalla ja salaisissa paikoissa. Edes kaivonkannet eivät ole turvatoimilta turvassa. Jos on pakko tulla Suomeen, niin ainakin tyhjää majoitustilaa ja kokoussalia olisi voinut löytyä jostain muualtakin kuin Helsingin keskustasta.

Vittu että vituttaa, vittu. Anteeksi ranskani.

Koko maailma kuulemma tuijottaa nyt Suomea, joka saa kerrankin olla huomion keskipisteenä. Sen pitäisi ilmeisesti olla upeaa ja merkittävää, mutta ei se ole. Suomi itsessään ei kiinnosta tässä ketään, Trump ja Putin kiinnostavat. Miten kenelläkään on edes pokkaa julkisesti väittää, että Suomen rooli kaiken keskipisteenä olisi millään tapaa Suomen maineelle hyväksi? Maine vaarallisten hirmuhallitsijoiden mukavana kesäretkikohteena vahvistuu, kaikki järjestelyt kun hoituvat mallikkaasti kun vain pyydetään! Siinä sitä brändityöryhmää ja visitfinlandia kerrakseen.

Tuntuu, että maailma ajautuu väistämättä kohti tuhoaan, kenenkään voimatta tehdä mitään. Silti ahdistaa ja hirvittää ajatus, että siinä pitäisi jotenkin iloisena leikkiä mukana. Melkein tekisi mieleni veikata rahasta, kuinka moni iloinen suomalainen vilkuttaa lippuja heilutellen presidenttisaattueille. Tämä ei saatana ole mikään iloinen huviretki, tämä on silkkaa kuvottavaa hirveyttä.

Että eipä muuta kuin kaikki roikkumaan ikkunoista ja parvekkeilta! Hesarin jutusta löytyvät suljetut alueet ja kielletyt alueet – Huominen Helsingissä on tuhoontuomittu, oikein hyvä. Olkoon tämä päivä nopeasti ohi ja hirmuhallitsijat äkkiä ulkona maastamme ilman suurempia tuhoja.

Helsingin asuntoni on jäänyt kokonaan esittelemättä (esittelinhän Turun kotinikin teille hyvin pian sieltä pois muutettuani). Nyt olen ku...


Helsingin asuntoni on jäänyt kokonaan esittelemättä (esittelinhän Turun kotinikin teille hyvin pian sieltä pois muutettuani). Nyt olen kuitenkin puuhannut Helsingin lukaalini eteishalliin pientä yksityisnäyttelyä omista taidekokoelmistani, joten ajattelin vilauttaa teillekin hiukan elinympäristöäni. Asuntoni eteiskäytävä kun epäilemättä kiinnostaa teitä!

Viimeisin taidehankintani on niinkin merkittävä kuin Kiasmasta ilmaiseksi saatu muunsukupuolisen Artor Jesus Inkerön Omakuva sininnen tausta -juliste! Juliste liittyy Inkerön hyvinkin keholliseen taideprojektiin. Inkerö oli aiemmin laiha ja pitkätukkainen taideopiskelija. Nyt hän on kuitenkin käyttänyt taideapurahansa proteiinijauheisiin ja salikortteihin ja kasvattanut itselleen parikymmentä kiloa lihasmassaa. Hän käy myös ääniterapiassa muokatakseen puheääntään. Kaiken takana motivoi halu ymmärtää miessukupuolta – Inkerö katsoo, että sukupuolien väliseen tasa-arvoon on vielä matkaa.

Juliste liittyy Inkerön toiseen työhön, Bubble -nimiseen videoteokseen. Videolla urheilullinen nuori (Inkerö itse) kuluttaa aikaa helsinkiläisessä hotellissa lojuen sohvalla, kattoterassin uima-altaassa uiden ja musiikkia kuunnellen. Teoksen nimi Bubble viittaa miessukupuolen etuoikeutettuun kuplaan, jossa valkoinen hyvin toimeentuleva mies elää.


Seinältäni löytyvä juliste muistuttaa nuortenlehtien julisteita ja fanikuvia. Mietin pitkään, että juliste ehkä vaatisi ihan oikeat kehykset ja aikuisemman ripustuksen. Lopulta rymisteerausintoni vallassa päätin, että toisaalta fanikuvamainen juliste sopii hyvin teipattavaksi. Niinpä kiinnitin julisteen seinään ihan vain teippaamalla - sateenkaariteipillä tietysti.

Toisena teoksena näyttelyssä edustaa blogissa jo aiemminkin esitelty Iida Lotta Räsäsen maalaus, jonka hankin muutama vuosi sitten Pride-viikolla Ruplassa järjestetystä näyttelystä. Maalaus viehättää itseäni edelleen, mutta on kodeissani jäänyt vähän sivuun ja vaille huomiota. Haluaisin taululle hyvän ja toimivan paikan, mutta sen värimaailma ja koko ovat nykyiseen asuntooni jotenkin väärät. Inkerön omakuvan kanssa sen värit kuitenkin sopivat yhteen, joten tukekoon toinen toisiaan eteiskäytävälläni toistaiseksi. Räsäsen maalauksen kanssa taidekokoelmaani vartioi lapsuudessa saatu Roope Ankka -säästölipas.

Kolmantena teoksena eteistäni koristaa talvinen maisema, jonka keskellä nököttää jänis. Tauluun liittyy polveileva ja yksityiskohtien täyteinen kertomus, joka tuntuu juuri nyt kuitenkin vähän liian henkilökohtaiselta jaettavaksi koko maailmalle. Ehkä joskus, ehkä ei. Vuosien odotuksen jälkeen jänistaulu kuitenkin päätyi itselleni sattuman kautta. Nyt tuntuu ehkä siltä, että joudun esimerkiksi polttamaan taulun terapiamielessä jossain vaiheessa, mutta sitä odotellessa katselen jänistaulua ja sen kauniisti kuvattua lunta ihan mielelläni.

Näiden taulujen lisäksi kodistani löytyy edelleen myös purjekankaalle painettu, Loved-näyttelystä hankittu printti alastomasta karhumiehestä. Ilmiselvistä syistä kotini keskipiste ja katseenvangitsija.

Koska Pride ei vapun tavoin lopu, palaan vielä Helsinki Pride -lauantain tunnelmiin. Olen setvinyt Gollan repussa kastuneen läppärini aiheut...

Koska Pride ei vapun tavoin lopu, palaan vielä Helsinki Pride -lauantain tunnelmiin. Olen setvinyt Gollan repussa kastuneen läppärini aiheuttamia teknisiä ongelmia ja hommien viivästymisiä, joten en ole ehtinyt vielä tarttua varsinaisiin kuviin, joita Pride-lauantailta on. Julkaisen niitä siis joskus myöhemmin, mutta ehkä Pride-kuvia on kiva katsoa silloinkin. Ihan loputtoman montaa kuvaa kun tuskin kukaan jaksaa samaan syssyyn katsoa.

Mutta nämä kuvat itsestäni ovat kyllä ihania! Ne napattiin puhelimella ihan extempore kulkueen aikana, kun sopivan väljä kohta tuli. Näissä on jotenkin just oikea tunnelma ja fiilis.

Olin lauantain ja oikeastaan koko viikon aika alamaissa. Tiesin kaiken olevan kivaa ja upeaa, mutta itsestäni ei kuitenkaan tuntunut siltä. Ei ole tuntunut pieneen hetkeen kyllä muutenkaan.

Mutta sitten kulkueessa kuitenkin koin sellaisia pieniä valon ja ilon pilkahduksia. Onnea ja vapautta ja toiveikkuutta. Ihmisiä oli valtavasti joka puolella – muistan samojen katujen olleen samalla tavalla tukossa kun Lordin viisuvoittoa juhlittiin Kauppatorilla. Sellainen kansanliike. Ja jälkeenpäin kuulin, että osallistujia oli lopulta ollut vieläkin enemmän kuin Lordin torijuhlissa. 100 000. Valtava määrä.

Tänä vuonna onnistuin livahtamaan kulkueen alkupäähän ja järkevälle paikalle.Viime vuonnahan pääsin lähtemään kulkueeseen aivan sen häntäpäässä. Saavuin puistoon siinä vaiheessa kun ensimmäisten joukossa saapuneet alkoivat jo keräillä piknikvilttiensä kulmia solmuun. Vain musiikinpuutteesta jouduin tänäkin vuonna kärsimään – ensi vuonna oma kaiutin mukaan, ihan varmasti. Hiljaisuudessa on yllättävän hankalaa jorata ja huutaa, vaikka totesinkin seuralaiselleni, että korvamato-tyyppisesti voi kuunnella kaikkia biisejä mielessään ja jorata sitten niitä. Ja niin jorasin, halki katujen, ihanan hapsupaidan hapsut liehuen. Tutut ja tuntemattomat huutelivat minulle iloisia tervehdyksiä ja lapsensa katsomaan tuoneet vanhemmat osoittivat liehukkeitani lapsille.


Aurinkolasit: Make Heads Turn
Pride-vulvakoru: Lunette (saatu) 
Paita: Asos 
Shortsit: H&M 
Sukat: Helsinki Pride House
Kengät: Nike 
Laukku: ihan ite tein!  
Glitterit: Glitternisti 
Pullotus: onks toi iPhone vai oletko vain iloinen nähdessäsi 100 000 homoa? 

Puistojuhlassa huomasin, että Asokselta tilaamani hapsupaita tosiaan on Asokselta – siis hyvin helposti muidenkin kuin itseni saatavilla, vaikka moni jälleen luulikin paidan olevan ihan itsetehty. Ajattelin ostoksen olevan vähän turha, ja siis täysin epäkäytännöllinen tämä liehuke onkin, mutta kylläpä vain olen ollut paitaan tyytyväinen.

Puistojuhlassa bongailin muuten ainakin neljältä juhlijalta saman paidan! Loppuillasta näin yhden pojan vaeltavan ohitseni samaisessa paidassa. Poika jäi vähän matkan päähän kalliolle liehuttelemaan hapsujaan ilta-auringonsäteisiin. Tämä on merkki, tämä on kohtalo, nyt löytyy pride-heila, lomaromanssi, elämäni rakkaus, vastaus kysymyksiin ja kokoamisohjeet ikiliikkujaan, mietin mielessäni ja viininjämien huurruttamana lähdin lähestymään poikaa.

Ja ihana kohtaaminen se olikin! Juttelimme paidasta, kuluneesta päivästä ja Pridesta. Poika mainitsi olleensa Pridessä ensimmäistä kertaa ja lähtevänsä takaisin kotiin vielä samana iltana. Itse kerroin olleeni ekaa kertaa Pridessä yli kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta, toisti poika epäuskoisena. Siinä sitten tarkistelin vähän tarkemmalla silmällä sekä poikaa että elämän realiteettejä ja tajusin, että niin, nuoret ovat vuosi vuodelta minua nuorempia. Minä en enää kuulu nuorisoon, johon poika aivan selvästi kuului. Ei nyt aivan nuorimpiin nuorisolaisiin, mutta nuorisolaisiin yhtäkaikki.

Ihan vielä ei oltu dramaattisen kauheassa voi vittu voisin olla ton isä -pisteessä, mutta parin vuoden päästä kyllä.

Että missä niitä Pride-viikon seniorikahvituksia olikaan, onhan niitä ensivuonnakin, haluan vanhuuteni olevan mieluummin arvokas kuin irvokas ja tulen ensi vuonna juhlimaan Prideäni sinne.