Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vuosi ja vuosikymmen tulee päätökseen! Kuten näin somen ja Best nine -sovelluksen aikana on tapana, jaan nyt teille yhdeksän suosituinta ...


Vuosi ja vuosikymmen tulee päätökseen! Kuten näin somen ja Best nine -sovelluksen aikana on tapana, jaan nyt teille yhdeksän suosituinta postaustani Instagramissa tältä vuodelta. Jotkut niistä ovat elämäni merkkihetkiä, jotkut vain yleisöäni huvittaneita tai innostaneita julkaisuja.

Niiden lisäksi jaan teille muutaman tykkäyksien ulkopuolelle jääneen, mutta itselleni todella rakkaan ja tärkeän muiston. Kaikkea ei some tiedä tai ymmärrä suuri yleisö tykätä niin, että tykätyimmät julkaisut olisivat omassa elämässänikin tärkeimpiä.


Suomi voitti keväällä 2019 jääkiekon maailmanmestaruuden (jouduin googlaamaan, oliko se maailmanmestaruus). Tämä ehkä kertoo siitä, etten ole todellakaan jääkiekkoihminen. Finaalipeliä katsoin nurkassa puhelinta tuijotellen, yrittäen vältellä pelin katsomisen aiheuttamaa meteliä, koska stressitasoni olivat korkealla. Jotenkin sitten viimeisten minuuttien aikana aloin itsekin puuhata kossupulloa pakkasesta ja tuijottaa ruutua, että tiedän mitä tapahtuu, kun tilanne näytti hyvältä. Voiton hetkellä kaadoin touhukkaana kossua laseihin ja skoolasin ja kilistin ja riemuitsin. Lähdimme tottakai torille ja kävin niin lähellä Havis Amandaa, että kallisarvoisen patsaan päälle kiipeilevät kahelit olisivat päälleni putoamalla voineet tappaa minut.

Kokemus oli toki juhlava, mutta ei itselleni mitenkään merkittävä. Ahdisti se, miten juhlahetki antoi ihmisille mahdollisuuden tehdä mitä hyvänsä. Kiivetä tappavan korkealle katulamppuihin, merkittäviin historiallisiin veistoksiin ja ajella miten sattuu. Toisaalta harvoin tulee itsekään juotua kossua suoraan pullosta kansanjuhlassa. Ja kuten tunnettua, suomalaismiehet juhlivat riisumalla itsensä alasti ja kiipeämällä korkealle nähtäväksi. Se on mieskauneudesta tykkääville kaunista katsottavaa, siinä tavallaan mörkö lyö todella sisään. Siitä kertoo myös Instagramissa julkaisemani postaus, joka keräsi ihan älyttömästi tykkäyksiä, ollen ehkä jopa vuoden tykätyin julkaisuni.


Ja niin pääsemme vahvemmin omalle maaperälleni, Helsinki Pride -kulkueeseen! Sonnustauduin tänä vuonna UFF:ilta löytämääni valkoiseen, sateenkaariraidoin koristettuun verryttelyasuun ja hihattomaan Helsinki Priden kannatustuotepaitaan. Kutsuin erehdyksessä paitaa Instastoryssä "vaimariksi" eli "vaimonhakkaajaksi". Tämä poiki tuohtuneita yhteydenottoja sekä itselleni että myös Helsinki Priden järjestäjille siitä kuinka normalisoin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Oppia ikä kaikki, enkä jatkossa sano näin. En tosin ole tänä vuonna enää jaksanut sanoa paljoa mitään muutakaan kenenkään puolesta tai vastaan, eikä meininki tästä taida enää muuttua.

Asu kuitenkin oli ihana ja tykätty. Sen kruununa toimi luotto-ompelijani ja -askartelijani Elinan tuunaama jenkkipoliisin hattu. Hattua voi ihailla tarkemmin tässä postauksessa. Pian kuvan ottamisen jälkeen järjestin extemporena tanssiteemaisen vastamielenosoituksen Aito avioliitto -möyhääjien mielenosoituksen peitoksi ja esteeksi. Yhden miehen (ja mukaan yhtyneiden Roosan ja varaäidin) kannanotostani kasvoi aika suuri ja mahtava ele, kun ohimarssijat jäivät tanssimaan. Oli kaikenikäistä, -kokoista, -asuista ja -sukupuolista ihmistä, kaikki yhdessä vastamielenosoittajien häätämiseksi. Huikaiseva tunne ja yksi siisteimmistä tekemistäni asioista.


Kesäkuussa osallistuin Sideways-festivaaleilla LongPlayn järjestämään "Queer-ihmisten vinkit heteroille" -paneelikeskusteluun yhdessä upeiden Tuuli Kamppilan ja Pirkko Saision kanssa. Erityisesti ihailin Pirkon paitaa – tarkkasilmäiset huomaavat kuosin koostuvan vintage-missien kuvista! Vielä enemmän ihailen omaa viiltävän älykästä, intersektionaalista feminismiä ja asiantuntijuutta huokuvaa kommentointiani. Päätin koko paneelikeskustelun sanomalla jotain siitä, miten kaikkien valkoisten cis-heteromiesten kannattaisi koittaa ottaa jotain peppuunsa ennen kuin sanovat mitään.

Ja siiis joo, Homopojan opas. Kirjoitin ja kuvitin siis tosiaan tänä vuonna kirjan, joka myös julkaistiin. En ihan vieläkään tajua tapahtunutta, mutta pakko se kai on uskoa. Kirja näkyi laajasti ja paljon ja runsaasti medioissa ja näkyy vielä nytkin (pari isompaa juttua on vielä julkaisematta). Kirjamessuilla menin puhumaan lavalta toiselle reiluille yleisölle ja sain signeerata reilun nipun kirjoja. Julkkaribileet olivat ihanat ja uskomattomat, niistä teen ehkä ihan oman postauksensa vielä myöhemmin.

Ja sitten oli alkuvuoden uurastukseni, somekasvona ja -ihmisenä toimiminen Uuden Musiikin Kilpailussa. Se oli ihana työ, joskin juuri finaaliviikolla sairastuin hirveään angiinaan. Viikkoon en voinut syödä, puhua tai liikkua, koska nieluni oli sairaalloisen kipeä ja turvonnut umpeen. Kuumetta oli myös lähes 40 astetta. Perjantai-iltana (finaali oli lauantaina) huojuin kisapaikalle Turkuun. Ensimmäiset muistikuvani reissusta ovat lauantai-iltapäivältä, kun tauti hellitti ja olin pystynyt jopa syömään. Viikon tehokas paasto kuivatti minulta kymmenisen kiloa, mikä oli hyvä, sillä esiinnyin kuulemma myös UMK:n ennakkolivelähetyksissä televisiossa.

Vuonna 2019 juhlittiin näyttävästi (eli muumimukillisella boolia ja sen jälkeen omaan piikkiin baaritiskiltä) uuden Muumilaakso-sarjan julkaisua. Julkaisua juhlimassa oli lisäkseni mm. Tarja Halonen. Kuten kuvasta näkyy, Tarja halusi välittömästi poseerata kanssani valokuvissa enkä ehtinyt edes skumppalaseja (kyllä, molemmissa käsissä) laskea kädestäni Tarjan ollessa niin innokas. Tilanteesta jäi muistoksi tämä hauska suunnilleen kaikissa Ylen kanavissa julkaistu valokuva.

 Tässä komea nuori mies venyttelee ja katselee nuoren esikoiskirjailijan varmuudella ikkunasta ulos valoisaan tulevaisuuteen kirjoitettuaan esikoisteoksensa juuri valmiiksi ja lähetettyään sen kustantajalle.

Ja sitten tässä jo juhlistankin tosiaan Homopojan opasta ja sen julkaisua. Sen kunniaksi värjäsin hiukseni vaaleanpunaisiksi ja elämä oli muutenkin hattaraista. Tässä kuvassa olen juuri saanut kirjan ensimmäistä kertaa fyysisenä kappaleena käsiini. Älytön tunne, tavallaan varmasti vähän sama ja ei yhtään sama tunne kuin saadessaan lapsensa ensimmäistä kertaa syliin. Kirjatoimituksissa oli vaikeuksia, ja kirja oli esimerkiksi kotikylälläni Somerolla myynnissä ennen kuin kustantamoni ja sitä kautta minä olimme saaneet edes tekijänkappaleita. Kirjalähetystä odotellessa joimme kustantajani kanssa kahvilan viimeiset kuohuviinit, minkä seurauksena kirjan saapuessa meidän oli pakko juoda shampanjaa. Kustantajani ei myöskään ollut aivan varma kirjani saapumisesta, joten hän toi minulle varmuuden vuoksi kustantamon toisen hittituotteen, Mestarietsivä Peppusen, uutuusosan. Tavallaan vähän samaa genreä, mestaripeppuilijoita molemmat.


Et voi olla ammattimainen sosiaalisen median vaikuttaja, ellei vuoden suosituimmissa kuvissasi ole vähintään yhtä alastonkuvaa. Tässä ei tietenkään ole mitään huomiohakuisuutta, seksuaalisuutta tai tykkäysten kalastelua, vaan aivan luonnollinen ja aito tilanne juhannusyön vietosta. Suomalainen peltomaisema, valoisa yö ja noin kahdeksantuhatta hyttystä per neliömetri.

Näitä seuraavia kuvia ette tykänneet yhdeksän tykätyimmän joukkoon, mutta minulle nämä ovat vuoden ehdottomat kohokohdat, jotka tulen muistamaan aina ja kun en enää muista, toivon olevani kuollut.

Kesäkuussa koitti tapahtuma, josta olin haaveillut, unelmoinut ja uneksinut seitsemänvuotiaasta asti. Pääsin näkemään Spice Girlsin keikalla. Lopulta onnekkaiden lippukauppojen johdosta kahtena iltana peräkkäin. Edelleen ihmettelen epäuskoisena, että olin todella siellä. Ensin ensimmäisenä iltana piippuhyllyllä, sitten toisena iltana eturivin tuntumassa lavan edessä seisomapaikoilla. Tarkkoja kuvauksia ja vähemmän tarkkoja kännykkänäpsyjä keikalta löytyy täältä

 Ja lopuksi alkukeväinen onnen kuva. Tämän jälkeen kuvia on tullut paljon lisää, mutta tämä kertoo mielestäni jotain olennaista. Olimme luontevan tahattomasti tiimipukeutuneet, ostaneet hetken mielijohteesta liput Ruusujen keikalle Tavastialle ja pussailleet läpi keikan.

 Aina sanotaan, että kotoa ei tulla hakemaan, oli sitten kyse töistä tai rakkaudesta. Mutta minä todistin kaiken vääräksi. Maatessani onnettomana ja varmana ikuisesta yksinäisyydestä maaliskuun yönä yksin kotona sängyssäni, joka oli pelkkä petauspatja lattialla, ilmestyi ovelleni kylmissään poika, joka vei heti mennessään ja antautui itsekin vietäväksi. Vuoteen on mahtunut paljon, jopa kohtuuttomasti vaikeuksia ja kurjuutta, mutta valtavasti myös onnea ja hyvää. Tuntuu, että olen elämäni ensimmäisessä aikuisessa parisuhteessa – kaikki on mennyt vaivattomasti ja helposti, onnellisesti ja rakastavasti. Tulevaisuutta ei ole tarvinnut miettiä, koska sen tietää olevan ja tulevan omalla painollaan.

Saisinpa tämän kaiken onnen ja tasaisuuden siirrettyä myös muihin elämän osa-alueisiin. Ehkä sitten ensi vuonna. 

Kolme vuotta sitten kirjoitin siitä, mikä Frozen -elokuvassa mättää alkuperäiskansojen, Frozenin kohdalla saamelaisten, kohdalla . Nyt pos...

Kolme vuotta sitten kirjoitin siitä, mikä Frozen-elokuvassa mättää alkuperäiskansojen, Frozenin kohdalla saamelaisten, kohdalla. Nyt postauksessa mainittu Frozenin jatko-osa on ilmestynyt ja tulee Suomessakin ensi-iltaan joulupäivänä. Pääsin itse katsomaan leffan jo ennakkoon (kiitos kutsusta, WSOY!) ja ajattelin jakaa nyt hiukan tuntojani elokuvan suhteen.

Jo etukäteen oli tiedossa, että saamelaiskulttuuriin huolellisesti perehtynyt Disney tekisi Frozenin jatko-osasta myös saameksi dubatun version. Se oli ilahduttavaa kuulla, että saamelaiset saisivat takaisinpäin edes jotain.

Elokuvaan itseensä suhtauduin pelokkaasti. Voisiko jatko-osa uskomattomalle menestyshitille onnistua mitenkään? Trailerit ja teaserit enteilivät synkkiä ja uusia näkymiä, joista ei uskaltanut arvailla mitään. Jännitystä ja kiinnostusta ne kyllä lisäsivät.

Juonellisesti Frozen 2 oli näyttävien toimintakohtausten ja Let It Go'n kaltaista hittiä toivovien tunteikkaiden voimaballadikohtausten vuorottelua. Kappaleet olivat toimivia, mutta eivät "yllättäen" yltäneet esikuvansa tasolle. Päähenkilöiden eteen tipahteli tyhjästä uusia ja käänteentekeviä haasteita, joihin tuntui kuitenkin heti löytyvän ratkaisu, ja taas mentiin toimintakohtaukseen ja siitä voimaballadiin. Elokuva tukeutuu todella paljon ykkösosaan päälleliimatuilla ensimmäisen elokuvan kohtauksien mukaan tuomisella useammassakin kohtauksessa.


Mutta se, missä Frozen 2 onnistuu, on henkilöhahmojen kasvu ja elokuvan sanoma ja se on tärkeintä.  Niistä olin hengästynyt ja haltioissani ja jopa liikuttunut. Jo mainittuihin alkuperäiskansoihin ja alkuperäiskansojen riistoon ja polkemiseen elokuva ottaa mielestäni todella ajankohtaisen ja terävän kannan – vuosikymmeniä tai -satoja on toimittu yksiselitteisen väärin, ja väärin toimimisen paljastuttua käytöstä on muutettava, vaikka se vaatisikin uhrauksia. Elokuvan katsominen varmasti selventäisi ja avaisi silmiä myös kaikilta niiltä, jotka kokevat saamelaisten vain valittavan ja kiukuttelevan tyhjästä. Elokuva tuo hyvin selkeällä tavalla esiin sen, mistä saamelaisaktivistien tuohtumus kumpuaa. Että syynä on ihan selkeä ja räikeä kaltoinkohtelu, jota vähemmistö on joutunut kokemaan. Valtaväestö ei vain välttämättä edes tunne ja tiedä totuutta täydellisiksi mieltämiensä edeltävien sukupolvien toimista. Näin käy myös Frozenissa. Näin terävä ja selkeä kannanotto on yllättävä ja jopa poikkeuksellinen Disneyn kaltaiselle suuryritykselle – pisteet ja kiitokset siitä!

Anna ja Elsa kyllä sisimmässään tietää, kuka tän kylän todellinen Queen on. 

Niinikään oman menneisyytensä ja historiansa kipupisteiden kaivelu ja läpikäynti on elokuvassa keskiössä. Disney on tietysti tunnettu oman tien löytämisen ja unelmoinnin edelläkävijänä, mutta Frozenin jatko-osassa oman itsensä ja todellisen paikkansa löytäminen ei ole unelmointia tai haaveilua, vaan raadollista ja tuskallista hukassaolemista, menneisyyden kaivelua ja epätoivoista etsintää, joka voi myös satuttaa. On ihanaa nähdä animaatioelokuva, jonka päähenkilö on aivan umpikujassa oman elämänsä ja itsensä löytämisen suhteen. Todella samaistuttavaa ja koskettavaa katsottavaa kaltaiselleni psykoterapiasukupolven edustajalle.

Niinikään henkilöhahmojen kasvu, sekä ensimmäisen ja toisen elokuvan välillä että toisen elokuvan aikana, on hienoa. Enempää spoilaamatta elokuvan loppuratkaisu on minusta voimauttava ja antoi voimia omaankin elämään. Että oma paikka voi löytyä aivan jostain muualta kuin kuvittelisi, ja alitajunnan viesteille pitää antaa tilaa. Olafin kasvu elokuvien välillä antoi kakkososalle ja hahmolle kaivattua aikuiskatsojaa huvittavaa älyllistä huumoria. Kesähelteistä haaveileva lumiukko on tietysti jo ajatuksena rakastettava ja upea, mutta kakkososassa hahmo vain paranee ja hipoo täydellisyyttä.

Ensimmäisen elokuvan veroista klassikkohittiä Frozenin jatko-osasta tuskin tulee, mutta tärkeää ja oivaltavaa katsottavaa se on. Se, minkä elokuva häviää muodossa, se voittaa sisällössä ja sanomassa. Keskivertolapsiperheellä elokuva lienee itsestäänselvää pakollista nähtävää ja muillekin sitä voi ilolla suositella.

Frozen II ensi-illassa Suomessa 25.12.2019.

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere Rakkautta ja ruokaa -lomaviikonloppu Tampereelle sovittiin jo hyvän aikaa sitten. Ja voi luoja, en...

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Rakkautta ja ruokaa -lomaviikonloppu Tampereelle sovittiin jo hyvän aikaa sitten. Ja voi luoja, en tiedä milloin olisin ollut niin onnellinen jonkin loman sopimisesta. Olin, ja olimme, loman tarpeessa jo reissun ajankohtaa sopiessa. Lomaa edeltävä viikko ja viikot olivat kuitenkin niin uuvuttavia, stressaavia ja voimiavieviä, että pieni irtiotto uudessa ympäristössä ei yksinkertaisesti olisi voinut tulla parempaan paikkaan.

Suhteeni Tampereeseen on ollut vuosia hiukan mutkikas ja etäinen – vasta viimeisen parin vuoden aikana olen vieraillut kaupungissa useammin ja saanut huomata ja kokea, että kaupunki on paljon muutakin kuin mustaa makkaraa ja Tapparaa. Joku voisi jopa sanoa, että kaupunki on kaikkea muuta.

Tuntuu, että kaupunki on mennyt muutamassa vuodessa todella paljon eteenpäin ja kätkee sisäänsä nykyään mielettömiä helmiä. Viikonloppulomamme teemana oli erityisesti ruoka ja täytyy sanoa, että jopa kaltaiseni suursyömäri joutui toteamaan, että vatsa ei venynyt siinä määrin kuin olisi ollut tarvetta.
Jos en paljoa vielä Tampereesta tiennytkään, niin ainakin tiesin, mikä on kaupungin ykköspaikka yöpyä. Osasin pyytää yöpymistä Hotelli Tammeriin (viralliselta nimeltään Radisson Blu Grand Hotel Tammer). Olen yöpynyt hotellissa kerran aiemminkin, ja se hurmasi minut silloin täysin. Jotain erityistä väreili hotellihuoneessamme tälläkin kertaa. Saavuimme ylimmän kerroksen huoneeseemme auringon laskiessa. Hennon lumipeitteen saanut Tampere kylpi hellässä, lämpimän vaaleanpunaisessa talvivalossa. Katselimme maisemaa sylikkäin kuohuviiniä siemaillen ja ihmettelimme kaiken kauneutta. Rakkaani esitteli tietävästi yläilmoista osoitellen, mitä on missäkin päin Tamperetta. Itse olen pitänyt Tamperetta aina vähän sokkeloisena – olen liikkunut Tampereella yleensä taksilla tai muuten auton kuljettamana paikoista toiseen, enkä ole yhtään tiennyt, miten paikat suhteutuvat toistensa sijainteihin. Hotellin ikkunasta kaikki kuitenkin oli selvää. Tuolla on Tampereen teatteri, tuonne suuntaan on illan ravintola ja tuolla oli ennen Rosso. Jokin tuntui loksahtavan paikoilleen tai ehkä kaikki vain muuten oli siinä hetkessä tosi hyvin.

"Jos tästä ei romantiikkakärpänen pyörry, 
niin ei mistään."

Hotelli Tammerin perinteikäs, jopa historiallinen, sisustus ja tunnelma ovat vertaansa vailla. Koko hotelli on valtavan idyllinen, puhumattakaan tyylikkäistä huoneista (rakastan vaaleansinisiä seiniä ja hotellin alkuperäisilmettä mukailevia kylpyhuoneita). Erityisen vaikutuksen teki kuitenkin hotellin henkilökunta: peruskohteliaisuuden sijaan asiakaspalveluun panostaminen oli henkilökunnalle selvästi sydämen asia. Keskellä yötäkin henkilökunta neuvoi tehokkaasti nopeimman reitin auki olevaan apteekkiin ja ilman lisäkuluja siirsi checkoutin puolen päivän sijaan iltakuuteen, kun hetken näytti siltä, että nouseva kuume uhkaa ihanan idyllistä lomaamme. Ehkä juuri tehokkaan ja mieltä rauhoittavan toiminnan seurauksena heräsin kuitenkin uuteen aamuun reippaana ja hyvävointisena, ja lomaohjelma pääsi jatkumaan suunnitelmien mukaisesti.

Oma lukunsa on myös Tammerin aamiainen! Viikonloppuisin tarjoiltava Super Breakfast on tarjolla kello 13 asti. Siis yhteen! Miten ihanaa! Olimme suunnitelleet heräävämme aikaisin aamiaiselle ja palaavamme sen jälkeen mupeltamaan vuoteeseen. Kävi kuitenkin niin, että ilman kelloa nukuimme yhtä soittoa lähes puoleenpäivään. Olipa ihanaa ehtiä silti aivan kiireettä aamiaiselle. Aamiaissali niinikään on aivan poikkeuksellinen. Lumen peittämä Tampere ikkunan takana sai aamiaissalin tuntumaan jonkinlaiselta joulun ihmemaan talvikartanolta – ja sellainenhan se itseasiassa onkin. Aamiaisvalikoima on mielestäni niinikään hyvä (tuikitärkeää mustaa makkaraa on tietysti myös tarjolla). Kirsikkana kakun päälle enkilökunta tarjoilee kahvin ja teen pöytään. Ihana pieni yksityiskohta, joka lopulta aika pienellä panostuksella antaa kokonaisuudelle ylellisen loppusilauksen.


Saapumispäivän lounaamme oli sovittu Junkbar & lounge Kummaan. Jo mainittu Tampereella ilmenevä totaalinen suuntavaistottomuuteni ja onneton nimimuistini tarjosivat minulle iloisen yllätyksen – en tiennyt olevani menossa paikkaan, jossa olen todellakin jo aiemminkin käynyt ja viihtynyt! Hihkuin innosta kun muistin Kumman persoonallisen ja kekseliään sisustuksen, Nintendo-seinämaalaukset ja värikylläisyyden. Muistin myös edelliseltä vierailulta mieleen jääneen hyvän ginivalikoiman ja niinpä valitsimme nytkin aperitiiveiksi yksissä tuumin gin&tonicit.

Kumman ruokalistalta löytyy monenlaista: on niin pienempiä naposteltavia kuin isompiakin annoksia. Kokeilimme alkuruuaksi kylmäsavulohi-cevicheä ciabattaleivällä sekä halloumi-ranskalaisia. Pääruuaksi poikaystäväni valitsi japanilaishenkisen Kumm arigaton, joka sisälsi muun muassa rapeaksi paistettua lohta ja kesäkurpitsa frittereitä. Itse jotenkin hurmaannuin ruokalistan Cheek-annoksesta, koska miksipä ei. Annos sisälsi äärirajoille haudutettua kotimaista possunposkea sekä punaviini-salviaperunoita. Pekonihillo sekä punajuuripyre irroittivat sokan, jalopenot saivat huutamaan jippikayjeitä ja grillattu ananas oli syypää sun hymyyn. Olin syödessäni liekeissä ja jos mä oisin sä, söisin tämän annoksen mielelläni. Listalta löytyy kuitenkin erittäin hyvältä kuulostavia vaihtoehtoja myös kasvissyöjille ja vegaaneille, mikäli Cheek-annos ei houkuttele. Kumma on helposti lähestyttävä matalan kynnyksen paikka, jossa voi kuitenkin myös aidosti nautiskella. Ja kuten sanottu, persoonallinen sisustus jää mieleen ja ilahduttaa varsinkin talven harmaudessa.

Pitkä iltamme alkoi viininmaistelulla Deli 1909 & Wine Barissa. Itse olen maistellut viiniä tastingeissa sen verran, etten enää niin aktiivisesti jännitä, mutta poikaystäväni oli jännittynyt – kuinka hän muka osaisi sanoa viineistä yhtään mitään? Rohkaisin häntä sanomaan ihan reippaasti, miltä viini maistuu. On aivan ok kuvailla viinin maistuvan vaikka lyijykynältä, eikä oikeita tai vääriä tapoja ole. Tämä käytännön läheinen neuvoni sopi erityisen hyvin Deli 1909 & Wine barinkin toimintaperiaatetta. Viinit ovat nauttimista ja rentoutumista varten, eivät kuivaan nipottamiseen. Saamamme ohjeistuksen mukaan heillä viinejä saa myös ihan vain dokata. Ja on muuten sanottava, että poikaystäväni huoli viinien analysointitaidoista oli aivan turhaa: hän oli mitä mainioin viininmaistelija ja analysointikumppani.
Rennosta ja nautiskelevasta suhtautumisesta huolimatta paikan asiantuntevuus ja viiniosaaminen olivat omaa luokkaansa: kaikenlaista faktaa ja nippelitietoa viineistä, viinimaista ja ylipäätään viinikulttuurista tuli siihen tahtiin, että hyvä kun ehti siemailla mukana. Viinien oheen saimme maisteltavaksi myös tapaksia. Deli 1909 & Wine bar tarjoaa tapaksien lisäksi myös ruoka-annoksia, vaikka pääpaino onkin viineissä. Runsaan ravintolalistamme vuoksi suurempi syöpöttely jäi väliin, mutta viereisiin pöytiin kannetut annokset näyttivät ja tuoksuivat lumoavilta!

Viinin ja napostelun rentouttamina suuntasimme kulkumme saunakamppeet kainalossa kohti Laukontoria. Tampereella on luotu vahvasti imagoa saunapääkaupunkina, eikä todellakaan syyttä. Olen saunonut ihanasti Tampereella ennenkin, joten oli ihana päästä testaamaan myös itselleni uusi tuttavuus, Saunaravintola Kuuma. Saunan lisäksi Kuumasta löytyy myös ravintola sekä lasitettu ja lämmitetty suuri kattoterassi. Tamperelainen saunainnostus oli nähtävissä lauantai-iltana: saunaan joutui hetkisen jopa jonottamaan paikan ollessa niin täynnä. Odotusaika sujui kuitenkin mukavasti gintonicien äärellä, Tampereen öisiä valoja ja niiden loisteessa kimmeltävää järveä katsellessa.

Saunassa ja pukeutumistiloissa tunnelma oli tiivis ja rempseä – vilkas puheensorina ja perinteinen saunakulttuuri pääsivät Kuuman saunassa todella kukoistamaan. Iloiset pikkujouluseurueet tuntuivat myös löytäneen Kuuman lauteille. Erillisten pukuhuoneiden jälkeen saunat ovat sekasaunoja, siksi ne toimivatkin mainiosti esimerkiksi pikkujouluporukoille, kun eri sukupuolia olevat saunojat pääsevät samoille lauteille.

Saunoja Kuumasta löytyy kaksi kappaletta: perinteinen, puulla lämmitettävä sekä moderni savusauna. Tilavien saunojen leveille lauteille mahtui mukavasti saunomaan vilkkaampaankin aikaan. Löylyistä pääsi myös viilentymään ulkoterassille ja pulahtamaan järveen. Itselleni vilvoittelu terassilla riitti jäähdyttämään riittävästi, poikaystäväni sen sijaan kävi dippaamassa itsensä järveen. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun järveen itsekin – ainakin, jos on kesä. Talviuinti ei vain tunnu itseltäni luonnistuvan, vaikka se terveysvaikutuksineen vähän kiinnostaisikin. Itselleni mieluisempaa oli kuitenkin vilvoitella ja levähtää vasta saunomisen jälkeen Kuuman omien nimikkodrinkkien äärellä.
Iltamme ei suinkaan päättynyt saunaan, vaikka löylyjen ja drinkkien jälkeen olisikin nukuttanut mukavasti. Ilta huipentui ravintola Kajoon, jossa meille tarjottiin illallinen pitkän kaavan mukaan. Kajon tavaramerkkejä ovat mahdollisimman lähellä tuotetut, luonnonläheiset maut ja elämykset. Ja sellaisia Kajo todella tarjosikin, makuja ja elämyksiä! Lähituottajien tuotteiden käyttäminen tuntuu olevan nykyisin monille fraasi, jota viljellään vähän turhan lepsusti. Lähituotteet kun ovat muodikkaita. Kajossa tuotteet kuitenkin tulevat oikeasti läheltä ja vieläpä tuottajien ehdoilla: ravintola luo listansa ja annoksensa sen mukaan, mitä tuottajilta saa. Ja ne luomukset eivät jääkään aivan vähälle. Oli lumoavaa ja ihmeellistä, miten hyvin tavallisista asioista, kuten porkkanasta, maa-artisokasta ja sienistä, voikin luoda uskomattomia elämyksiä. Sanoisinko jopa teoksia, taidanpa sanoa.
 Myös ravintolan palvelu oli ensiluokkaista – hyvä palvelu on mielestäni fine dining -ravintoloissa nykyään itsestäänselvää, ylimielistä palvelua en jaksa yhtään (eikä sitä onneksi kovin usein nykyään saakaan). Kajossa tunnelma oli rento ja lämminhenkinen ja tarjoilijan kanssa jutellessa tuntui melkein siltä, kuin heittäisi läppää vanhan kaverinsa kanssa. Rakastan Helsinginkin ravintolakenttää ja voisin asua monissa kotikaupunkini ravintoloissa, mutta tuntuu, että Tampereella rento asiakaspalvelu on paljon enemmän selkäytimessä. Luulen, että sellainen lupsakkuus, joka on Tampereesta ennen  näkynyt ulospäin lähinnä Kummelin ja Popedan muodossa, on vuosien saatossa mennyt eteenpäin ja näkyy nykyään asiantuntevana mutta leppoisana asiakaspalveluna.

Sunnuntain ohjelmamme oli astetta rennompi, vaikka tapahtumien täyteinen päivä oli sekin! Hotelliaamiaisen ja ihanan pitkien yöunien jälkeen oli vuorossa matkamme taideosuus. Japania fanittavaa poikaystävääni kiinnosti jo ennen Tampereen lomasta keskustelua kovasti Tampereen taidemuseossa tammikuun viidenteen päivään esillä oleva, mangajumala Osamu Tezuka -näyttely. Siispä vierailu otettiin ilman muuta mukaan retkiohjelmaamme!


Tampereelle tullessaan näyttely saapui ensimmäistä kertaa Eurooppaan. Ja huh, miten vaikuttava näyttely olikaan! En juuri tuntenut Osamu Tezukaa etukäteen, joten näyttely oli todella opettava ja valaiseva. Osamu Tezuka on käytännössä elämäntyöllään luonut sen, miltä japanilainen sarjakuva nykyään näyttää. Suuret silmät, söpöt hahmot ja koko visuaalisen ilmeen.

 Japanilaisen sarjakuvan lisäksi Tezukan työ on vaikuttanut toki myös muihin tekijöihin. Disneyn kerrotaan saaneen paljon vaikutteita Tezukalta – itseasiassa koko Leijonakuningas-elokuvan hahmoja ja juonta myöden syytetään perustuvan Osamu Tezukan Kimba the White Lion -teokseen. Lopullinen totuus tuskin paljastuu koskaan, mutta yhteys on kiinnostava. Toisaalta, kuten näyttelykin kertoo, on selvää, että myös Tezuka on ottanut vaikutteita Disneyltä. Osamu Tezukan tuotanto on ollut käsittämättömän laaja. Eniten ällistytti sen monipuolisuus: tuotantoon mahtuu niin söpöjä, suurisilmäisiä yksisarvisia kuin realistisia ja dramaattisia Hitler-sarjakuviakin. Mieleen jäi myös Tezukan Princess Knight, joka kertoo Prinsessa Safiirista, jolla on sekä pojan että tytön mieli. 1950-luvulla ilmestyneeltä sarjakuvalta mielestäni aika innovatiivista sukupuolen käsittelyä!
Joku voisi kuvitella, että myöhään nautittu, runsas hotelliaamiainen olisi tarpeeksi pitämään nälän poissa pitkälle päivään, mutta joku jossain oli päättänyt toisin. Museokierroksen jälkeen suuntasimme kulkumme Ravintola Muusaan brunssille. Jälleen kerran sain yllättyä siitä, että minähän olen ollut täällä ennenkin! Aiempi Muusa-vierailuni on tosin tapahtunut öiseen aikaan baarimielessä, brunssilla en tietääkseni ollut paikassa ennen käynyt. Olympia-korttelissa sijaitseva Muusa tarjoilee brunssia sunnuntaisin, eikä brunssille oteta pöytävarauksia. Se on mielestäni ihana ominaisuus! Haluaisin monien ravintoloiden brunsseille, mutta en halua varata pöytiä viikkokausia etukäteen. Kuinka voin tietää esimerkiksi kolmea viikkoa etukäteen, haluanko juuri sinä viikonloppuna herätä aikaisin ja lähteä brunssille? Muusan brunssia tarjoillaan kahdessa kattauksessa ja me ehdimme juuri sopivasti 14.30 alkavaan jälkimmäiseen kattaukseen.

Muusan sisustus ja tunnelma on hurmaavan boheemi, ja jos en karsastaisi hipstereistä puhumista, sanoisin, että Muusan brunssi on oivallinen paikka bongailla paikallisia hipstereitä. Monet blogipostaukset ja arviot kehuvat Muusan brunssin olevan Tampereen paras, ja oikein hyvä se kyllä olikin! Valikoima tuntui olevan kasvis- ja vegaanipainotteinen, vaikka liharuokiakin löytyi. Kuulimme brunssitarjonnan elävän sen mukaan, mitä keittiöstä löytyy – brunssilla siis torjutaan tehokkaasti ruokahävikkiä. Tästä syystä valikoima muuttuu ja vaihtelee jopa brunssin aikana. Se on mielestäni hyvin sympaattista, rakastan kotioloissakin sitä, että on monessa eri kupissa vaihtelevia tarjoiluja. Lämpenin myös erilaisille salaateille, dipeille ja tahnoille, joita tarjoilupöytä notkui. Ja piirakoille ja suklaapannukakulle. Käytännössä kaikelle. Aamiaisähkyn vuoksi en pystynyt aivan täysin antautumaan ja riehaantumaan Muusan brunssipöydän äärellä, mutta ihania makuja sain kuitenkin kokea. Suurena hiilihapon ystävänä ilahduin myös puolukkasooda-juomasta, jota juomapisteeltä sai. Ihanan raikastavaa ja elvyttävää, aivan toista kuin pelkkä vesi tai mehu! Muusan brunssille on suunnattava toisenkin kerran, mutta mieluiten niin, että ei ole nauttinut edeltävästi hotelliaamiaista.

Vatsat pinkeinä jatkoimme Tampereen tutkimista. Ehdimme iltapäivän aikana ennen junanlähtöä kierrellä keskustaa ja kauppoja sekä Keskustorille juuri avattua Joulutoria. Joulutorejahan nyt on joulun aikaan joka niemennotkossa ja laaksossa, mutta Tampereella tunnelma tunnuttiin tavoittaneen kaikkein parhaiten! Myyntikojut muodostivat suloisia sokkeloita ja välillä saattoi kuvitella oikeasti olevansa jonkinlaisessa joulukylässä.

Ravintoloissa ja joulutorin kujilla hiippaillessa tuntui moneen kertaan siltä, kuin olisi ulkomailla – en oikein tiedä että missä, mutta ei ainakaan kotona! Tunnelma oli letkeän leppoisa ja huoleton ja oli vain yksinkertaisesti ihanaa olla yhdessä aivan rauhassa. Viikonloppuloma toiseen kaupunkiin onnistuu lyhyemmälläkin varoitusajalla ja pienemmälläkin budjetilla. Ympäristöystävällisempääkin se on. Toisaalta lähellä oleva kotimaan kohde antaa myös armoa minun ja beibeni kaltaisille rakkaushoopoilijoille: ei ole niin vakavaa, jos tuleekin vain pussailleeksi tai tuijotelleeksi toista jokaikisen nähtävyyden tutkimisen sijaan. Tällaisia rakkauslomia ihminen vaan tarvitsee, vaikka eläisikin aika kokonaisvaltaisesti rakkauden alkuhuumassa.

Sillä kuten poikaystäväni hotellista aukeavaa maisemaa ihaillessaan pohti: jos tästä ei romantiikkakärpänen pyörry, niin ei mistään.