Tietoa mainostajalle ›

Poliisi osallistuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa virkapuvuissa Helsinki Prideen . Poliisi on mukana yhdenvertaisuusvaltuutetun järjestämäss...

Poliisi osallistuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa virkapuvuissa Helsinki Prideen. Poliisi on mukana yhdenvertaisuusvaltuutetun järjestämässä viranomaisrekassa sekä tavattavissa myös puistojuhlassa viranomaisten yhteisessä neuvontapisteessä.

Osallistumisellaan Poliisi haluaa kertoa kantavansa huolta myös seksuaalivähemmistöihin kohdistuvista viharikoksista. Vihapuhetta ei tule sietää ja rikoksista tulee aina ilmoittaa. Viharikosten tunnistamiseen ja torjumiseen on Ylen uutisen mukaan myös satsattu, oli kyseessä sitten etnisyyteen tai seksuaalisuuteen liittyvä viharikos.

Maailman metropoleissa poliisi ja muut viranomaiset ovat näkyneet Pride-kulkueissa jo kauan. Osallistuminen on tavallaan itsestäänselvää, eikä sitä kyseenalaisteta tai mietitä sen kummemmin. Samaa olen toivonut ja odottanut myös Suomen Prideille jo pitkään. Tänä vuonna Poliisi on viimein mukana ja se on tavallaan hienoa. Näkymisen ja puheen lisäksi vaadin kuitenkin konkreettista toimintaa. Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka ovat luottaneet ja uskoneet poliisiin, ja sitten yhtäkkiä humpsis muutamassa vuodessa poliisin oma toiminta on johtanut siihen, että luottamus on romahtanut. Enkä ole fiilikseni kanssa yksin. Se luottamus olisi kuitenkin hyvä palauttaa.

Kauas on tietenkin tultu Stonewallin mellakoista, joista koko Pride-liike on syntynyt ja jotka syntyivät nimenomaan poliisiväkivallan seurauksena. Rasismia rehottavan Facebook-ryhmän jälkeen pelkkä kulkuenäyttäytyminen tuntuu ja näyttää kuitenkin pinnalliselta, vaikka uskonkin, että ajatus Pridessä näkymisestä onkin vilpitön. Liikaa on kuitenkin esimerkkejä siitä, kuinka poliisi on viharikosten kanssa joko kyvytön tai haluton toimimaan.

Pelkkä näkyminen Pridessä on pelkkää pinkkipesua: pinnallista ja retoriikan tasolla toimivaa imagonkiillotusta, joka ei johda mihinkään. Jos omat resurssit eivät riitä huomaamaan, mistä toiminnan voisi aloittaa, niin vinkkinä mainittakoon, että eräskin rasistinen ja väkivaltainen, kuukausia Rautatientorilla mieltäänosoittanut ryhmä suunnittelee ihan julkisesti iskua Helsinki Prideen.


Kärjistetysti tilanteesta voi löytää mustan huumorin värittämää hyvääkin: poliisi on jo valmiiksi rikospaikalla, jos ja kun isku tulee. Isku, jonka tehneen ryhmän toiminnalle olisi voinut ja olisi pitänyt panna stoppi jo kuukausia sitten.

Samaan käsittämättömyyksien sarjaan menee myös tarve saada Juha Sipilä ja Timo Soini mukaan Helsinki Prideen. Luin ensin asialla haaveillen maalailevan kolumnin Hesarista, sitten Nasima Razmyarin twiitin, jossa ministerit kutsuttiin ilon kautta mukaan. Siis mitä helvettiä? Kumpikaan poliitikko, varsinkaan Soini, ei juuri muuta ole tehnytkään kuin ankeuttanut ja kurjistanut vähemmistöjen elämää sekä tarjonnut puolueensa jäsenille eturivin paikat päästä kilpaa laukomaan loukkauksia. Translaki ei ole edennyt ja avioliittolakia vastaankin tehtiin kaikki voitava (Sipilä ei toki sentään pyrkinyt enää torppaamaan läpimennyttä lakia, vaikka alunperin vastaan äänestikin).

Ylipäätään olen pöyristyneenä seurannut sitä tapaa, jolla koko kansa yhtenä rintamana on syleillyt Soinia ja muita Perussuomalaisista irtautuneita persuja. Aivan kuin ihmisten näkemyksissä, toiminnassa ja puheissa ei olisi mitään vikaa, vain puolueen nimi oli ongelma. Kauniit mutta täysin tyhjät puheet ihmisarvosta ja -oikeuksista ovat yhtäkkiä suurta ja ihailtavaa viisautta, kun ne puhutaan uuden nimen alla. Käytännön toimia ei ilmeisesti tarvita. En ole kovin toiveikas, että kauniit puheet johtaisivat minkäänlaiseen muutokseen toiminnassa.

(Olemattoman) muutoksen konkreettiseen näyttämiseen Razmyarkin toivoakseni kutsullaan pyrki. Järjestys on kuitenkin täysin väärä: Prideen ei sovi tulla kiillottamaan imagoaan tyhjänpuhumisen jälkeen. Poliittisen linjan muutos ja esimerkiksi translain reipas edistäminen ja maaliinsa saattaminen ovat tekoja, joita nyt odotetaan – ei tärkeänä kulkueessa näyttäytymistä.

Tervetuloa mukaan Prideille sitten kun sanat ja teot ovat kiistattomasti linjassa.


Kaupallinen yhteistyö: Suomen Punaisen Ristin Kontti & Suomen Blogimedia Tämä kesä on itselleni ihan uudenlainen kuin aiemmat. se...



Tämä kesä on itselleni ihan uudenlainen kuin aiemmat. sen lisäksi, että se on ensimmäinen kesäni oikeasti Helsingissä, olen muutenkin miettinyt haluavani tehdä enemmän asioita, joita en yleensä tee: tehdä hauskoja retkiä ja mennä ehkä vähän enemmän muiden ihmisten ideoiden mukana ja katsoa minne päädyn.

Taannoin päädyin vuosien tauon jälkeen kirppiskierrokselle siskoni ja veljeni tyttöystävän kanssa. Juuri sellaista kesäpäivälle sopivaa hauskaa seikkailua, jonka lopputuloksesta ei voi yhtään tietää. Seuraavalle päivälle olin sopinut treffit Lähiömutsi-blogin Hannen kanssa Punaisen Ristin Kontti -kierrätystavarataloon. Sattumalta kohdalle osui sadepäivä, jonka viettoon kierros Kontissa sopi paremmin kuin hyvin.

Itse en etsinyt mitään erityistä: mielessäni siinsivät kuitenkin erikoiset vaatteet ja kaikenlainen kotona tarvittava esineistö. Hanne taas oli suunnitelmallisemmin etsimässä sisustustarpeita parvekkeelleen. Omaksi onnekseen Hanne oli saanut auton lainaan, sillä saaliin kantaminen sylissä kotiin asti olisi ollut melkoinen saavutus. Oma saaliini oli sen verran pienimuotoisempi, että sen sai kätevästi pakattua Kontin kesäkassiin ja vielä kesäkassissakin sujautettua mukanani jo olleeseen kassiin. Paljastettakoon nyt kaikille, että ostokseni oli ylläolevan kuvan kultainen simpukkavati. En vielä tiedä, mitä sillä teen, mutta tarvitseeko sitä nyt jokaikisen kauniin esineen käyttötarkoitusta niin miettiäkään. Kontin valikoimista löytyi muuten runsaasti sekä kultaisia että uskonnollisia koriste-esineitä: molemmat kun ovat jostain syystä suuria heikkouksiani.


Vaatteiden löytäminen käytettynä on ollut itselleni vähän hankalaa: miesten vaatteita kun on käytettynä saatavilla selkeästi vähemmän. Sukupuolijaotteluakin ratkaisevampi tekijä tosin on vaatekokoni ja erityisesti vaatemakuni: ne kun eivät kovin usein mene yksiin tarjonnan kanssa.

Uuden kotini laittaminen on edelleen hiukan vähän vaiheessa. Haluaisin monenlaisia astioita ja asioita, joita en ehkä kuitenkaan välttämättä tulisi käyttäneeksi: olisihan se nyt kertakaikkiaan ihanaa, jos astiakaappiin kurkistaessa vastassa olisi täysimääräinen kahviastiasto. Vaikka nautin tyylikkäistä sokerikoista ja kahviaseteista esimerkiksi ystävieni luona kyläillessä, olen kotioloissa ihminen, joka on tottunut juomaan kahvinsa isosta mukista ja asettelee aamiaisleipänsä vaistomaisesti ihan vaan leikkuulaudalle tai jopa suoraan pöydälle.

Tästä koruttoman arkisesta tavasta olisi ehkä ihan hyvä opetella eroon: Kontin hyllyihin huolellisesti asetellut ja lajitellut, ihastuttavat astiat voisivat nyt olla omassa astiakaapissani. Hiukan jäin sittenkin harmittelemaan vanhoja Arabian astioita tai retron värisiä Kastehelmiä, joita ei muuten oltu hinnalla pilattu, kuten ei Kontin tuotteita muutenkaan. Ehkä vielä tulee aika, jolloin on mahdollista järjestää erilaisille vain kauneuden vuoksi hankituille astioille oma kaappi tai varasto. Tiedän joidenkin ruokakirjoittajien ja -kuvaajien toimivan näin jo nyt. Haaveeni ei liene siis toivoton.


Ostoskierroksellamme juttelimme Hannen kanssa astioiden ja sisustuksen muotivirtauksista. Huudahtelimme hyllyjen välissä innoissamme nähdessämme jotain lapsuudesta, mummolasta tai mökiltä tuttua. Joidenkin esineiden kohdalla jäimme miettimään niiden merkitystä: ovatko ne tai ovatko ne olleet arvostettuja design-esineitä ja aikansa statussymboleita, vai mikä on saanut kaiken kansan niitä hankkimaan. Ajatelkaa nyt vaikka keraamista, turkoosisilmäistä kissaa. Olen nähnyt niitä lukuisissa paikoissa tietämättä ollenkaan, mikä on tarina esineen takana. Onko kyse ihan vain muodista vai liittyykö niihin syvällisempikin taustakertomus?


Mietimme myös astioita ja sitä, miten astiamuoti kiertää ja muuttuu. Yhdessä hetkessä kaikkien kodeista löytyvät kupit ja astiastot siirtyvätkin kaikkiin kierrätyskeskuksiin. Olen jo muutaman vuoden odottanut esimerkiksi Luminarcin Octime -sarjan suunnanmuuttumista. Aktiiviset kirpparikävijät varmasti tietävät mistä puhun: ne mustat, kahdeksankulmaiset kahvikupit, lautaset ja viinilasit. Sanokaa minun sanoneen, että niistä tulee vielä haluttuja. Sinä päivänä kiroan itseäni, etten ole astiastoa ostanut. Kun eihän niitä sitten enää mistään saa.

Huomasimme myös kouriintuntuvasti ihmisten erilaiset mieltymykset: hihittelimme muka-kauhistuneina eräällekin joka kodin menneelle muotivirtaukselle ja kiittelimme korkeampia voimia muodin muuttumisesta. Perässämme kierrosta tehnyt asiakas taas nappasi meitä kauhistuttaneen kapistuksen kärryynsä, silminnähden iloisena löydöstään.

Niinhän sitä sanotaan, että toisen roska on toisen aarre.

Viime viikkoina olen unohtanut olevani ihminen, joka tarvitsee aikaa ihan itsensä kanssa, yksinään kotona, ilman suunnitelmia. Koko kevät ...

Viime viikkoina olen unohtanut olevani ihminen, joka tarvitsee aikaa ihan itsensä kanssa, yksinään kotona, ilman suunnitelmia.

Koko kevät Helsingissä on yhtäkkiä ollut hektistä paikasta toiseen kiitämistä. Kaikenlaisia asioita ja hommia ja kissanristiäisiä. Sen lisäksi olen kevään mittaan heilastellut aikamoisen tiiviisti, mitä en jotenkin uskonut tai odottanut tapahtuvan. Kaikki, niin heilastelut kuin kissanristiäisetkin, ovat olleet ihania eikä niistä ole halunnut olla hetkeäkään poissa. Jotenkin yksinolon tarve on sen myötä unohtunut, kun on kuitenkin ollut valtavan ihanaa ja hauskaa. On tuntenut elävänsä, eikä lopulta oikein edes muista kaikkia tekemisiä, tapahtumia ja ihmisiä, kun on ollut niin paljon kaikkea. Eikä lopulta edes koe tehneensä oikein mitään, mutta hirveä kiire paikasta toiseen on silti ollut.

Viikonloppuna kuitenkin pääsin viimein hiukan himmaamaan. Yhtäkkiä kalenterissa ei ollutkaan minkäänlaista merkintää, muistutusta tai tekemistä. Oli muuten jo aikakin: juhannuksesta alkaa koko kesän työrupeama enkä ihan kauheasti ehdi lekotella ja lökötellä. Töiltä jäävät välipäivät kun pitänee käyttää kesänviettoon eikä mihinkään kotona köllimisiin. Muuten harmittaa jälkeenpäin, kun puistoviinit, kesäretket ja harhailu kuumuutta hohkaavien kivitalojen ja bussien lomassa jäävät kokematta. Ronski siivu vapaasta kesästäni menikin vähän stressaavassa kiireessä. Onneksi loppusuoralla ehdin laskeutua laakereilleni. 

Perjantaina kävimme retkellä Pohjois-Haagassa Alppiruusupuistossa (kuten moni muukin bloggaaja ja pääkaupunkiseutulainen kaikesta päätellen). Kirsikkapuiden kukinnan missasimme, joten ikään kuin sitä kompensoidaksemme retkeilimme Haagaan. Alppiruusut ovat ihania, joten paljoa ei minua tarvinnut retkelle suostutella (olenhan tätä nykyä aika vakuuttava kukkamummo). Kuvittelin Alppiruusupuiston olevan lähinnä puisto, jossa on jonkinlaisia kukkapenkkejä vähän runsaammin kuin muualla. Mutta vielä mitä, puisto olikin metsä, jossa pääsi vaeltelemaan pitkospuita Alppiruusupuiden alle. Ei tuntunut Helsingiltä, ei edes Suomelta, vaan joltain fantasiamaailman sademetsältä. Poislukien epätoivoiset vanhemmat, jotka yrittivät saada lapsiaan pysymään paikallaan kännykkäräpsyn pituisen ikuisuuden verran.

Perjantaiksi ryömin vielä yöpymään hänen luokseen. Lauantaina heräsin kuitenkin kaikessa rauhassa yksin ja ryömin kaupan kautta kotiin. Joskus olen oikein hemmotellut itseäni kaikenlaisilla herkuilla, nyt ostin vain uusia perunoita ja lauantaimakkaraa. Uudet perunatkin ovat olleet vähällä jäädä syömättä tänä kesänä, lauantaimakkara taas muuten on salainen paheeni. Tein kaikessa rauhassa vähän blogijuttuja ja jopa siivoilin hiljaksiin. Viikkokausia ryönän peitossa ollut ihana ikkunalautani tyhjeni verrattain kivuttomasti. Illan istuin ikkunalla, seurasin ihmisvilinää kadulla ja katsoin vihdoin ja viimein taas vähän Skamia (edes sitä en ole ehtinyt tehdä reaaliaikaisesti). Näin muovipenikset otsalla marssivan polttariseurueen, toisen polttariseurueen, varpajaisseurueen, jossa pohdittiin, että kuka on niin idiootti että lähtee varpajaisiin pyörällä, Kari Peitsamon sekä miehen, joka onnistui pudottamaan terassin pöydältä neljä tuoppia maahan kerralla kaatamatta kuitenkaan pöytää. Suunnittelin koko illan uloslähtöä, mutta lopulta kello oli paljon eikä ulos ollut enää mitään järkeä mennä. Toisaalta olin istunut koko illan ikkunalaudalla, avoimen ikkunan äärellä, joten käytännössä olin ulkona. Olin yksin itseni kanssa ja silti tiesin kaiken ympärillä tapahtuvan.

Sunnuntaina olinkin jo hiukan levoton: vaikka kaipaankin välillä yksinoloa, en voi kuitenkaan jäädä luuhaamaan yksin kotiin kovin pitkäksi aikaa. Nyt latautumisaikani tuntuu jopa lyhentyneen. Jos sanot tulevasi kuudelta, jo viideltä alan olla iloinen ja mitä näitä vanhoja IRC-Galleria-aforismeja nuoruudessa olikaan.