Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pitkästä aikaa on ollut tosi hyviä päiviä. Tai no, vuorokausi eli päivä. Mutta kahden päivän aikana, eli kahtena päivänä. Vähän samalla tava...

Pitkästä aikaa on ollut tosi hyviä päiviä. Tai no, vuorokausi eli päivä. Mutta kahden päivän aikana, eli kahtena päivänä. Vähän samalla tavalla kuin joskus lapsena kuvitteli, että kolmen eri tunnin sisälle sijoittuva puolitoistatuntinen olisi käytännössä kolme tuntia.

Olen välillä herännyt miettimään sitä, että kuinka vähän enemmän ihmisen tarvitsee saada saadakseen liikaa. Ei sillä, että olisin saanut jotenkin valtavasti tai kohtuuttomasti, ei. Säästötileiltäni ei löydy tuhansia, satojatuhansia tai miljoonia (löytyy 250 euroa ihan omaa rahaa), ei ole osakesalkkuja, kolmioita Eirassa tai perinteisiä perintöjäkään tulossa. Mutta silti kuitenkin tiedostan olevani jo näillä pienillä blogijutuilla hyvinkin etuoikeutetussa asemassa. Arkeen kuuluu paljon sellaista, mikä monelle on erityinen ja juhlallinen hetki. Kuohuviinilasi viikonloppuna ei ole juhlaa, jos on jo kahtena iltana kuluneella viikolla kilistänyt ilmaisella shampanjalla.

Olin välillä jo hyvinkin huolissani siitä, johtuuko kaikesta tästä se, ettei mikään tunnu miltään. Lopulta terveydenhoitoalan ammattilainenkin vakuutti, että siitä ei todennäköisesti ole kyse. Vaikka ihmisellä olisi loputtomasti yltäkylläisyyttä ja arki silkkaa ruusuilla tanssimista, ihminen kokisi onnea pienistäkin asioista: hiekasta varpaiden välissä ja kesätuulesta kasvoilla.

Silti olen tästä viikonlopusta helpottunut ja kiitollinen. Tein nimittäin onnellisena ja luontevasti juuri sellaisia asioita, joita tavallinen ihminen ilman mitään somepersoonia viikonloppuisin tekisi: keitin spagettia ja nakkeja, söin ne ketsupin kanssa, jälkiruuaksi söin etikkasipsejä ja Lidlin suklaapähkinöitä (paras karkki), katsoin Netflixistä vihdoin ja viimein Carolin (leffa ei ollut erityinen, mutta Cate Blanchett hurmaa ikuisesti). Menin nukkumaan ennen puoltayötä.


Heräsin sunnuntaihin aamulla virkeänä. Tulin onnelliseksi onnistuttuani ostamaan Facebook-kirppikseltä teddykarvatakin, jollaista olen jo pitkään yrittänyt kirppariryhmistä löytää. Kävelin auringonpaisteessa hakemaan takkia. Lähdin kaupungille, kävin ihan omalla rahalla lounaalla aika kalliissa enkä kovin erikoisessa kiinalaisbuffetissa ja ihastelin sitä, kuinka sairaan hyvää halstrattu lohi ja wakame-salaatti yhä on, vaikka syön sitä koko ajan. Söin mustekalarenkaan ja muistelin sitä, miten lapsuuden lomamatkoilla mustekalarenkaat ja suklaamousse olivat ihmeellisiä juhlaherkkuja, joita muisteltiin ja kaivattiin pitkälle syksyyn. Kokemus oli harvinainen ja siksi vahva. Ehkä pitäisikin mennä kohti pienempää eikä suurempaa.

Koska päivä oli erityinen, kiinalaislounaan päälle oli nautittava kakkukahvit. Fazer caféssa ei tällä kertaa ollut lempikakkuani, mutta löysin tilalle kaksi uutta lempikakkua. Kelpo ratkaisu.


Sunnuntai-ilta jatkui ajatuksella ikkunanpesusta, joka kuitenkin vaihtui varaäidin extempore-kyläilyyn. Ilta jatkui varaäidin luo suomalais-ugrilaiseen meze-lajitelma-illallispöytään, jonka merkeissä tuli nautittua myös sunnuntai-illan tv-tarjonta. Ihan kuin ennen vanhaan tai ihan kuin tavalliset ihmiset, katsoa tuntikausia televisiota, kuin eläisi yhtenäiskulttuurissa. Tanssii tähtien kanssa, joka näytti samalta kuin off-season arki-ilta laivaristeilyllä: yksinäisiä parketin valtaavia, vähän toispuoleisia mutta sitäkin innokkaampia tanssipareja joraamassa Roope Salmista ja Koiria ja kellahtamassa selälleen biisin päätteeksi. Ja kiitos Tuure Boelius, tuli hyvä mieli.

Ilta huipentui Keisari Aarnioon. Ihanaa kun on taas perinteinen draamasarja, jota katsoa televisiosta. Kamalaa vain, että sarja on suurimmilta osin totta. Jakson jälkeen piti lähteä kotiin. Yhden, ei edes jännittävän jakson, jälkeen vähän pelotti kävellä ulkona. Onneksi päällä oli uusi takki, jossa tajusin näyttäväni huumeparonilta: Aarnio suojelee minua.

Kohta mun ei tarvii pelätä enää mitään.

Törmäsin taannoin uudessa lempibaarissani Femma IV :ssa tyyppiin, jolla on sama tatuointi kuin itselläni!  Heti tatuoinnin nähdessäni miel...

Törmäsin taannoin uudessa lempibaarissani Femma IV:ssa tyyppiin, jolla on sama tatuointi kuin itselläni! 

Heti tatuoinnin nähdessäni mieleni avautui suoraan kesään 2013. Tahdon2013-kampanja kävi silloin kuumimmillaan ja myös Turun kampanjatiimimme höyrysi kovalla draivilla ympäriinsä. Järjestimme Turussa Tahdon2013-tatuointipäivän Turku Tattoo Parlourissa


Itse olin silloin huomattavasti erilaisempi ihminen kuin nykyään, enkä tavallaan kuvitellut koskaan ottavani tatuointia. Järjestin ja markkinoin tapahtumaa touhukkaana, mutta en kuvitellut itse mitenkään osallistuvani. Muutamaa tuntia ennen tapahtuman alkua kuitenkin havahduin tajuamaan, että tietenkin minunkin pitää ottaa tatuointi. Olisin idiootti, jos en ottaisi, sillä Tahdon2013-kampanja on ja tulee olemaan asia, joka on minulle tärkeä. Asia, jonka haluan muistaa ikuisesti. Muistan ottaneeni tatuoinnin viimeisillä rahoillani. Jouduin soittamaan tatuoinnin ottamisen jälkeen äidilleni, että voitko laittaa vähän rahaa, tarttis ostaa Bebanthenia. Tatuointi ei ole kaduttanut hetkeäkään, päinvastoin. Katselen sitä edelleen päivittäin suurella lämmöllä ja rakkaudella. Ehkä jopa suuremmalla kuin alunperin. 



Muistan kuvitelleeni myös, ettei tatuointitapahtumaamme varmaan tule kukaan. Olin niiiin väärässä: jo kauan ennen ovien aukeamista paikalla oli esimerkiksi Helsingistä asti tatuoitavaksi tulleita tyyppejä, jotka olivat huolissaan siitä, ovatko tarpeeksi ajoissa paikalla. Oma tatuointiaikani venyi pitkälle iltaan tullessani paikalle pian ovien aukeamisen jälkeen. Tatuoinnin ottamisen jälkeen tapasin ensimmäistä kertaa silloisen poikaystäväni vanhemmat. Seuraavana päivänä lähdimme Helsinkiin katsomaan Lana Del Reytä, jonka keikka oli suuri pettymys, mutta reissu oli ihana. 

Voi luoja miten aika rientääkään, vuodesta 2013 on ikuisuus. Elämä ja maailma näyttää niin erilaiselta, eikä välttämättä pelkästään hyvällä tavalla. Siitä huolimatta tämä on aikaa, jonka haluan muistaa myöhemminkin. On jälleen tatuoinnin aika, aivan kohta lähden Punavuoreen tatuoitavaksi! Otin kesällä toki hetken mielijohteesta pienen kolmion kyynärpäähän, mutta sitä ei varsinaisesti lasketa. Tänään otettavan tatuoinnin piti alunperin tulla ihooni jo keväällä: silloin sen muoto vain oli hyvin toisenlainen. Ikävien käänteiden vuoksi jouduin kuitenkin perumaan ajan, mikä osoittautui lopulta onnenkantamoiseksi. Muutama viikko sitten tajusin kuin taikaiskusta, millainen tatuoinnista pitää tulla. Nyt siitä tulee täydellinen. Tatuoinnin sisällössä on samaa henkeä kuin Tahdon-tatuoinnissakin: se muistuttaa minua tietystä ajasta ja elämän kannalta merkityksellisistä ajoista. Iho toki elää ja muuttuu elämän varrella muutenkin, mutta jotenkin tämä merkittävien hetkien ja käänteiden tatuoiminen nahkaan on tapana kaunis ja kiehtova. Sellainen aina mukana kulkeva muistikirja. Tatuoinnin lopullisen muodon löytyminenkin muistuttaa monista asioista: kuten siitä, ettei koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Ja että lopulta oikeat tiet ja ratkaisut löytyvät. 

Olen ostanut kesän aikana ihan hullusti vaatteita. Tehnyt siistejä second hand -löytöjä, ostellut kotimaista designia ja ja liikaa kyllä h...

Olen ostanut kesän aikana ihan hullusti vaatteita. Tehnyt siistejä second hand -löytöjä, ostellut kotimaista designia ja ja liikaa kyllä halpoja ketjuvaatteitakin. Nyt kuitenkin tuntuu, että haluan panostaa enemmän kotimaisiin merkkeihin, eettisyyteen ja ihan jo siihen, etten osta niin järjettömästi. Kesä meni vähän hölpötellessä, mutta nyt pitää alkaa miettiä enemmän. Kun ostaa kalliimpaa, niin ei osta niin paljoa. Ehkä, mahdollisesti, toivottavasti, todennäköisesti, koska rahat voivat loppua hetkenä minä hyvänsä.

Mutta no niin, se rahapuheesta, enhän ole mikään Juliaihminen vaan aivan tavallinen, turhan huoleton leivänpalasensa takaisin maailmalle syytävä hoopo. Haluan nyt esitellä teille yhden ihanan löydön, joka tarttui matkaani vieraillessani Tampereella ihanan Emmin syntymäpäivillä! Ollessani jo matkalla Tampereelle, Emmi viestitteli Uhana Designin liikkeen alennusmyynneistä. Monenmoista ihanaa oli tarjolla alennuksin ja vielä reiluissa koissa. Olen haaveillut useammistakin Uhanan vaatteista jo pitkään, mutta epäillyt kokojen olevan itselleni liian pieniä – Uhana kun pääasiallisesti on mielletty naistenvaatemerkiksi, mikä ei siis tietenkään rajoita itseäni muuten kuin siten, että naisille suunnitellut vaatteet eivät vain välttämättä mahdu päälleni! Äsken tätä postausta varten kurkkasin kuitenkin Uhanan nettisivuja, ja näin vain oli sivustolle ilmestynyt unisex-osasto! Ihanaa!

Tässä kuvassa tutkin, ovatko haaroista puhkikuluneet pöksyni revenneet entisestään. Tähän voi jokainen mielessään kuvitella hauskan vitsin siitä, miten reikä ei räpläämisestä veny, mutta voi kuitenkin varomattomissa käsissä revetä.

Unisex-osastolta on myös tämä ostamani Hand in hand -college. Katselin ja sovittelin alunperin Uhanan Bananas-collegea, sillä haaveilin kesäksi hankkivani kyseistä kuosia olevan kokoasun. Ajatus jäi kuitenkin haaveeksi, eikä collegekaan ollut lopulta itselleni niin hyvä kuin olisin toivonut. En ajatellut Uhanaa sen enempää, löytyihän kaapistani kuitenkin jo aiemmin kesällä hankkimani GRL PWR -paita. Palasin kuitenkin sattumalta seuraavana päivänä liikkeeseen toisen ystäväni kanssa, ja silloin päädyin sovittamaan Hand in hand -collegea. Ja sen kuosihan oli kuin minulle tehty! Rakastan sitä, miten paita on samaan aikaan vähäeleisen tyylikäs, mutta kuitenkin kiinnostava ja täynnä yksityiskohtia. Se ei kerjää huomiota banaanikuosin tavoin, mutta huomiota kuitenkin saadessaan ottaa siitä kaiken irti ja pitää katseen itsessään hyvän tovin. On ihana tutkia yksityiskohtia ja seurata, minne kuosin viivat ja linjat vievät.


Olen pukeutujana sellainen, että helposti tuskastun vaatteissa. En palele helposti, joten paksut ja raskaat materiaalit ovat minulle herkästi liikaa. Uhanan college on kuitenkin ohuempi ja kevyempi – siinä minäkään en hikoile ja läkähdy. 95% puuvillaa ja 5% elastaania sisältävä kangas on sileä, pehmeä ja jotenkin ylellisen tuntuinen. Ei sellainen pörröinen urheilucollege, mitä colleget usein mielessäni ovat.

Jo ostettuani tämän paidan harakan silmäni osuivat kiiltävään ja kiinnostavaan myyntikappaleeseen, joka piti vielä paidan lisäksi lisätä ostoskassiin. Osaatteko arvata, mitä kassiini mahtoi sujahtaa? 

Nämä kuvat minusta paidassani napsi kukas muukaan kuin nykyinen luottokuvaajani Kustaa-Tiia. Odotimme raitiovaunua Hesarilla. Sadetta enteilevä, painostava mutta kauniin värinen valo houkutteli minut houkuttelemaan Timpsin napsimaan muutamat asukuvat. Oli ilmeisen tärkeää kanavoida kuviin sulokasta ja kissamaista olemustani.

Kuvat otettiin ollessamme matkalla kohti Vienan ihania puutarhamökkipuutarhajuhlia – olin näköjään paitoineni tallentunut pariin Vienan juhlapostauksen kuvaankin.