Tietoa mainostajalle ›

Palasin eilen heilani kanssa romanttiselta Tallinnan reissulta Viking Linen laivalla. Matka oli ihana ja rentouttava, enkä olisi uskonut lai...

Palasin eilen heilani kanssa romanttiselta Tallinnan reissulta Viking Linen laivalla. Matka oli ihana ja rentouttava, enkä olisi uskonut laivamatkan sitä voivan romahduttaa. Toisin kuitenkin kävi.

Laivan baarissa oli yhteislaulu- ja tanssitapahtuma. Ehdin jo ilahtua, kuinka mukavasti matka meneekin kivan ohjelman parissa. Sitten juontaja alkoi ohjeistaa, että tansseissa on sekahaku, eli kaikki saavat hakea kaikkia. Siis naisetkin voivat hakea naisia, mutta miesparit eivät kyllä ainakaan humppaa sitten tanssi, ohjeisti juontaja.


En tiedä mitä juontaja kommentillaan haki, kai jonkinlaista huumoria ja viihdearvoa. Itseäni ei kuitenkaan naurattanut, eikä nähdäkseni muitakaan.

Toinen juontaja yritti kyllä paikkailla, että hänen mielestään kaikki voivat tanssia. Se ei kuitenkaan itseäni lohduttanut. Syrjivien vitsien aiheena oleminen on aina yhtä nöyryyttävää. Joutuu miettimään perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten sitä, onko turvassa. Tilassa, josta ei pääse pois. Katsomaan, miten muut ihmiset reagoivat, tajuavatko että vitsi kertoo myös minusta, nauravatko mukana vai suoraan minulle, huomaavatko muut miten pahalta itsestäni tuntuu. Kokonaisvaltainen häpeän ja nöyryytyksen tunne, jota ei oikein pysty edes käsittelemään. Sitä tunnetta ei kukaan kaipaa romanttisen lomansa päätteeksi, eikä tunne poistu, vaikka kuinka iloisesti laulettaisi euroviisuja lauluvihosta. Sattuneesta syystä ei tehnyt mieli enää osallistua, mutta sivukorvalla sain kuulla kattavan valikoiman seksististä älämölöä laulujen lomassa.

Tiedän toistavani itseäni ja tästä asiasta loputtomasti puhuminen uuvuttaa jo itseänikin. Syrjivää läppää heittävien ihmisten pitää kuitenkin ymmärtää se, että ihmiset, joista he puhuvat, ovat todellisia ihmisiä. Oikeasti siinä samassa tilassa, kuulemassa kuinka on jotenkin sopimaton, ei-toivottu tai kielletty. Ei missään vieraassa, toisessa ulottuvuudessa poissa silmistä tai loukkaavuuksien tavoittamattomissa. Näiden uskomattoman hersyvien humoristien pitäisi pikkuhiljaa näin vuonna 2017 alkaa tajuta, että syrjivä vitsailu ei ole ok, oli sitten kyse mistä ihmisryhmästä hyvänsä.

En usko tai edes väitä, että juontajan möläytys edustaisi mitenkään laivayhtiön linjaa. Niin tämä kuin moni muukin laivamatka Viking Linella on aiemmin mennyt oikein kivasti ja ongelmitta. Jonkun reissun olen tainnut joskus tehdä bloginäkyvyyttä vastaankin. Juuri siksi yhtiön olisikin hyvä vähän tarkistaa käytäntöjään ja sitä, miten laivan henkilökunta ihmisistä, siis matkustajista, puhuu. Jollekin kun matka voi olla ainoa, ja silloin tällaiset puheet herkästi jäävät edustamaan yhtiön linjaa.

Minulla on aina ollut paha tapa murehtia. Omia ja ystäviensä murheita toki onkin luonnollista murehtia, mutta helposti mietin ja murehdin as...

Minulla on aina ollut paha tapa murehtia. Omia ja ystäviensä murheita toki onkin luonnollista murehtia, mutta helposti mietin ja murehdin asioita, joihin kertakaikkiaan en voi itse vaikuttaa, tai jotka eivät edes kuulu minulle.

Voi kuulostaa hiukan epäterveeltä, mutta viime aikoina olen miettinyt ja murehtinut Riitta Väisästä.
Kyllä. Kaikkihan nyt Riitta Väisäsen muistavat. Valtavan kiharapilven, eläinkuosit ja Kymppitonnin. Viime vuosina on kuitenkin ollut hiljaisempaa, sillä tv-töitä ei ole Riitalle riittänyt ja työttömyys on alasta riippumatta hankalaa. Taannoin Riitta puhui aiheesta jossain iltapäivälehdessä. Siitä, kuinka nöyryyttävää on soitella työpaikkojen perässä paikkoihin tietäen, ettei töitä kuitenkaan löydy. Varsinkin Twitterissä Riitan työnhaun vaikeudelle irvailtiin kohtuuttomasti. Aivan kuin Riitalla ei olisi kokemusta todellisesta työttömyydestä ja sen nöyryyttävyydestä, vaikka tilanne vaikuttaa ulkopuolisen silmin vielä kiusallisemmalta näin. Puhelun vastaanottaja todennäköisesti tunnistaakin soittavan julkkiksen heti. Moni voi kuvitella, että julkisuuden henkilön elämä on automaattisesti helppoa ja ylellistä, eikä siihen voi liittyä esimerkiksi taloudellisia vaikeuksia. Minusta oli ylipäätään hyvä, että työnhaun vaikeus ja tietynlainen kamaluus pääsi Riitan kautta enemmän esille kuin tavallisen rivikansalaisen kautta varmaan koskaan.


Mutta niin, kuten sanottu, Riitta Väisäsen tv-töiden vähyys on harmittanut itseäni suuresti. Ihan jo siksi, että olen aina pitänyt Riitan vapaasta ja vilpittömästä tavasta esiintyä. Entisestään aloin pitää Riitasta Maria Veitolan Yökylässä -ohjelman jakson ja hulvattoman Venla-gaalapuheen jälkeen. Ihana ja hurmaava hahmo yhä vieläkin, miksei hänen parissaan voi viihtyä enempää, muistan miettineeni.

Sitten onneksi alkoi tapahtua. Pinkit Korkokengät -blogin Maiju jutteli Riitan kanssa Facebook-livelähtyksessä jostain juhlista. Lähetyksessä syntyi idea siitä, miten Riitta voisi alkaa tubettaa. Hetkeen mitään ei kuulunut, mutta sitten, yhtäkkiä, Riitta Väisäsen YouTube-kanava oli avattu. Vielä videot ehkä hiukan hakevat muotoaan, mutta aito Riitta niissä silti on läsnä. Näin neuvona voisi sanoa, että ehkei Riitan kannattaisi hakea videoihin väkinäisesti muiden tubettajien luomia kaavoja reagointi- ja storytime-videoista. Ihanaa, miten rohkeasti ja reippaasti vanha tekijä tarttuu uusiin tekemisen tapoihin.


Ja ettei tubettamisessa vielä tarpeeksi, juontaa Riitta nyt Viafreellä ilmaiseksi katsottavissa olevaa Puhallus-sarjaa. Kilpailuohjelmassa vakiovieraina ovat Sini "Papananaama" Laitinen ja Niko Saarinen. Näin ohjelman lanseeraustilaisuudessa muutaman klipin ohjelmasta ja ilahduin: ohjelmasta tuli mieleen 90-luvun tai vuosituhannen alun tv-viihde. Sitä oli viihdyttävää katsoa, konsepti toimi. Niko Saarisen tekemisiä en ole seurannut pitkiin aikoihin, mutta yllätyin huomatessani, etten ärsyynny yhtään niin paljon kuin esimerkiksi Big Brotherin aikoihin. Vuodet ovat ehkä tehneet tehtävänsä. Siniä taas on ihana katsoa jo ihan sairaan hienon tyylin vuoksi. En ole vieläkään, harjoituksista huolimatta, oikein päässyt sisälle koneen ääressä tapahtuvaan television katseluun. Puhalluksen parissa luulisin kuitenkin viihtyväni.


Ohjelman lanseeraustilaisuudessa pääsin myös tapaamaan Riitan ja olipa kyllä ehkä kesän hauskimpia hetkiä. Olen kuvaustöiden merkeissä tavannut vuosien varrella vaikka ketä, mutta Riitan tapaaminen oli kyllä jotenkin hiipaisevimpia hetkiä. Ja olihan se nyt ihanan aitoa ja suoraa, kun Riitta höpötteli Instastooriini kesäkuulumisiaan ja sitä, miten ottaa kohta ehkä pari jekkua ja menee sitten mereen uimaan.

Ihana Riitta, toivottavasti pysyt tämän myötä ruuduissamme ikuisesti.

Puhallus Viafreessä ja Riitta Väisänen YouTubessa

Ihan ensin alkuun täytyy nyt tunnustaa, tai oikeastaan selventää, että ihan tosissaan en ostanut autoa (en omista edes ajokorttia), vaan soh...

Ihan ensin alkuun täytyy nyt tunnustaa, tai oikeastaan selventää, että ihan tosissaan en ostanut autoa (en omista edes ajokorttia), vaan sohvan. Ja ihan totta puhuakseni en ole vielä edes ostanut sohvaa, tehnyt vain päätöksen ostamisesta. Se oli semmosta harhaanjohtamiseen perustuvaa huumoria.

Eilen joka tapauksessa vietin vähän sellaista itsenäisen ihmisen ennakkosyntymäpäivää ja lähdin kaupungille. Mielessäni siinsi upeat syntymäpäivälahjat itselleni. Mitä kaikkea voisinkaan merkkipäivääni juhlistaakseni ostaa! Viis siitä, että ostoslistalla on ulkomaanmatka, sohva ja kamera, ne eivät ole sinänsä syntymäpäivälahjoja vaan enemmänkin arkisia välttämättömyyksiä: ulkomaanmatka on loma, jota minulla ei ole ollut. Sohva on huonekalu, joka edistää kykyäni olla edes suunnilleen inhimillinen ihminen. Kamera taas on työväline (jolla nämäkin skumppakuvat juuri teille kuvataan).


 Kiertelin ja kaartelin ja löysin kaikkea ihan kivaa, mutta en mitään tajuntaaräjäyttävää. Sivelin hellästi monenlaisia kolttuja ja kaapuja, mutta mikään ei tuntunut syntymäpäivälahjalta. Marimekolla haaveilin jo aiemmin vaaleanpunaisista villahousuista, tyylikkäästä juhlahaalarista sekä pitkästä yöpaidasta. Mitään en ostanut, vaikka outlet-myymälässä olisi ollut halpaa kuin saippuamansikat (eli tavallaan halpaa mutta silti maksaa tavallaan mansikoita). Ehkä se on tämä iän tuoma viisaus: ei tunnu tarpeelliselta ostella kolttuja ja kaapuja vain ostamisen riemusta, vaan elämän pienet ja suuret nautinnot tulevat jostain muusta. Taaaaai sitten olen todellakin ostanut todella monet, siis kaikki vastaantulevat, kaavut ja koltut ja elämään värinpuhaltavat esanssit.


Kaiken kaikkiaan, vuosien karttuessa, olen alkanut arvostaa ja nauttia syntymäpäivästä aivan erityisellä tavalla. Onhan syntymäpäivä nimittäin aika ihana juhla. Saa tavallaan luvan kanssa, ilman peittelyä tai kohonnein kulmin luotuja katseita suunnitella övereitä ylellisiä ostoksia ja olla muutenkin hiukan hupsistupsis ja tavallaan valmistella syntymäpäiväänsä jo aika kauan etukäteen. Ja juhlia sitä tavalla tai toisella, pienillä asioilla, aika monta päivää. En tiedä mitä selitän, mutta tarkoitus oli sanoa, että iän myötä syntymäpäivän merkitys on muuttunut ja kasvanut.

Shoppailupäiväni päätteeksi olin sopinut terassitreffit maailman ihanimman Tiian kanssa. Odotellessani Tiiaa kiertelin täysin päämäärättömästi jäätelöä syöden täysin satunnaisilla kaduilla ja törmäsin täysin odottamatta ja vahingossa heilaani. Jotenkin sisälläni läikehti lempeästi, päivän ihanin satunnaiskohtaaminen, vaikka muitakin sattumanvaraisia ihania kohtaamisia sattui.



Tiian saavuttua kiipesimme (eli siis astuimme hissiin, joka vei meidät) Loisteen kattoterassille. Koska oli syntymäpäiväni aatto, Tiia lupasi jalomielisesti tarjota juoman. Ei varmaan haittaa, jos tuon koko pullon jos on joku tarjous, kysyi Tiia. Yllätys oli siis aivan käsittämättömän suuri, kun Tiia noin sekuntia myöhemmin palasi kainalossaan skumppa coolereineen. Aivan taivasalle emme kattoterassilla päässeet, mutta tummennetun lasikaton alla oli oikeastaan helteisempää: tuuli ei osunut ja tummennetun lasin läpi paistava aurinko sai ihon näyttämään päivettyneemmältä. Suunnittelimme jo etukäteen, kuinka syksymmällä voimme muistella sitä paahtavan kuumaa elokuun iltapäivää, jona juhlistimme syntymäpäivääni etukäteen ihanalla kattoterassilla.

Tätä kirjoitan oikeana syntymäpäivänäni, matkalla festarikuvauksiin Mikkeliin. Istun täpötäydessä junassa, ulkona on satanut koko matkan ja satanee loppumatkankin, kuin myös viikonlopun. Mikä onni, että syntymäpäivämaljat tuli nostettua jo etukäteen. Hyvän sään aikana.

Kuvat minusta: Tiia Rantanen