Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tasan vuosi sitten pyörin tuli hännän alla kihelmöiden Hakaniemen Fidassa. Spice Girls oli, kuukausien ja kuukausien huhumyllyn jälkeen, i...

Tasan vuosi sitten pyörin tuli hännän alla kihelmöiden Hakaniemen Fidassa. Spice Girls oli, kuukausien ja kuukausien huhumyllyn jälkeen, ilmoittanut tiedotustilaisuudesta kello 17. Oli tietysti selvää (ja silti täysin epävarmaa), mitä tiedotetaan. Jonkinlaisista keikoista olisi kyse, mutta missä ja miten. Kuinka saada liput, millä rahoittaa reissu, kenen kanssa mennä, tapahtuisiko kaikki todella.

Hötkyilin ympäri Fidaa, ja kun tieto kello 17.00 tuli, olin samaan aikaan helpottunut että aivan ylikierroksilla. Kuinka hoopoksi voi lapsuuden suosikkiyhtye ihmisen saada vielä yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin?

Spice Girlsin comeback-keikat vuosimallia 2019 nähtiin keväällä ja alkukesällä. Keikat huipentuivat Lontoon Wembley Stadiumille – sinne, minne Geri Halliwell ei koskaan Spaissariurallaan päässyt lähdettyään yhtyeestä yllättäen Helsingin keikan jälkeen vuonna 1998. Lontoossa asuvien ystävieni, siis majoittajieni ja keikkaseurani, vuoksi oli luontevaa lähteä vaanimaan lippuja Lontoon keikoille. Lipun ostosta, sydämentykytyksistä ja niiden rauhoittamiseen aamutuimaan ottamistani Jaloviina-naukuista kirjoitinkin aikoinaan heti tuoreeltaan. Lontoon päästä puhelimeen kiljutut sanat, Eino we're going to see Spice Girls, ovat ehkä kaikkia saamiani rakkaudentunnustuksiakin kauneimmat sanat.
Lontooseen lähti kesäkuussa jännittynyt ja innosta soikea Spice Boy. Olin toki hermoraunio, sillä matka Lontooseen oli ensimmäinen, jonne lähtisin yksin. Piti selvitä lentokentälle, lentokentältä, etsiytyä oikeaan junaan ja päästä ystävieni luokse. Se oli paljon minulle, jolle joskus pelkkä bussimatka lentokentälle voisi olla liikaa. Mutta Spaissarien vuoksi mitä vain. Luin lentokoneessa Geri Halliwellin elämäkertaa, ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Saamamme Spaissariliput olivat toiseksi viimeiselle keikalle, perjantaille, istumapaikoille piippuhyllylle. Olin vakuutellut itselleni, että olen onnellinen jo siitä, että olen samalla stadionilla Spaissareiden kanssa. Vaikka he olisivatkin vain maustehiutaleiden kokoisia pisteitä horisontissa, olisin läsnä. Sattumalta toinenkin ystäväni oli kuitenkin tulossa keikalle lauantaina. Hän onnistui vaihtamaan omat istumapaikkalippunsa seisomapaikkalippuihin. Minä lupauduin mukaan, koska samapa tuo tässä konkurssissa käyttääkö vielä muutaman satasen enemmän Spaissarihurmokseen.

Ensin oli kuitenkin ensimmäinen konsertti istumapaikoilta. Olin onnellinen paikkojemme osoittautuessa oikein hyviksi: näimme ja kuulimme selkeästi ja istumapaikoista huolimatta kaikki tanssivat läpi konsertin.

Minä toki olin etukäteen aivan ymmyrkäisenä. Hermoilin paikalle pääsyä, aikataulussa pysymistä ja vielä ihan viime metreillä sitäkin, että saisinko nyt varmasti ostettua käsiohjelman, sillä nehän voisivat viimeisillä keikoilla loppua vaikka kesken, ja sitten minulla ei olisi tätä tuikitärkeää julkaisua (joka on muuten edelleen ostettavissa Spaissarien nettikaupassa).

Wembleyn edessä kohtaan ensimmäisen yllätyksen. Spice World the Moviesta tuttu Spice Bus on parkissa stadionin kupeessa. Olin lukenut bussiin rakennetusta Airbnb-asunnosta. En kuitenkaan tiennyt, että majoitus olisi nimenomaan Wembleyllä. Kuinka paljon olinkaan lapsena intoillut Spaissarien elokuvasta, Union jack-kuosista ja keikkabussista. Ja nyt tuntui pelkästään luonnolliselta ja itsestäänselvältä, että bussi odottaa minua siinä keikkapaikan kulmalla.

Tänään se todella tapahtuisi.  Tanssijat kiertelivät lavalla ja nostattivat tunnelmaa. Tanssijoita ilmestyi kaiken aikaa lisää ja he kerääntyivät hiljalleen kehämäisen catwalkin keskelle. Ympärille rengasta, jonka keskeltä tiesin Spice Girlsien nousevan lavalle.

Ja sen hetken, kun Spice Girls ilmestyi lavalle, muistan ehkä ikuisesti. Itketti ja nauratti ja hurmokselliset kylmät väreet kipittivät pitkin vartaloani päästä varpaisiin ja takaisin niin, että se ei ollut enää ollenkaan mukavaa. Hyrisin ja lauloin ja tanssin. Keikka alkoi Spice Up Your Life -kappaleella. Spaissari-suosikillani ja yhdellä kaikkien aikojen lempikappaleistani. Tavallaan olisin halunnut fiilistellä kappaletta vasta vähän myöhemmin, toisaalta se oli myös täydellinen aloitus. En muista enää biisien järjestyksiä tai sitä, mitä missäkin väleissä tapahtui. Muistan vain kokonaisvaltaisen onnellisuuden ja hurmion. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin: Spice Girls näytti aivan Spice Girlsiltä, vaikka olikin päivittynyt tähän päivään. Screeneillä pyörivät visuaaliset lisät näyttivät sekä nostalgisilta että älyttömän trendikkäiltä ja ihanilta. Tanssijoiden asut vilisivät itseäni inspiroivia värejä ja materiaaleja: shokkivärejä, pvc:tä, nahkaa, kultaa, tekoturkista ja teddyä.


Seuraavan päivän keikkajännitys ei ollut enää niin massiivista kuin ensimmäisen keikan: tiesin, miten Wembleylle mennään ja miten keikka etenee. Aikataulumme vähän venyivät ja lopulta emme keikkaseurani kanssa jonottaneet edes kovin kauaa. En osannut yhtään arvailla, millaiselle paikalle pääsisimme. Monet olivat jonottaneet ovilla valtavan pitkään ja jonoa eri porteille oli runsaasti. Jonottajat oli jaettu hyvin säntillisesti lippusiimoilla karsinoihin, ja karsina kerrallaan jonot siirrettiin sisään. Erinomaisen tehokasta ja toimivaa toimintaa, joka jatkui keikan jälkeen ihmisiä keikkapaikalta metroihin siirtäessä. En uskaltanut tai osannut ajatella mitään, ennen kuin olimme paikoillamme yleisössä. Olimme catwalkin oikeassa reunassa, viidennessä rivissä. Siis lähes kosketusetäisyydellä Spice Girlsistä. Olin kuvitellut meidän olevan jossain kaukana, josta voisi lähinnä aistia tunnelmia ja tanssia vapautuneesti. Toki todelliset fanit superlippuineen olivat catwalk-renkaan sisäpuolella, jossa ei jälkikäteen ajateltuna ollut mitään järkeä: suurimman osan ajasta siellä sai pyöriä akselinsa ympäri, nähdäkseen silti vain Spaissareiden selät. Paikkamme olivat täydelliset.


Huhujen mukaan Spaissareiden keikkoja vaivasivat äänentoistolliset ongelmat läpi kiertueen, ja pieniä kuuluvuusongelmia koin kyllä itsekin. Seisomapaikoilla lavan edessä kuuluvuus oli huono ja välispiikit puuroutuivat. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä: näin Spice Girlsit niin läheltä ja niin selvästi, etten voinut uskoa. Siinä he todella olivat, eilistäkin todellisempina. Melanie C aivan samannäköisenä, ellei jopa timmimpänä urheilijana kuin 90-luvulla, Mel B ehkä mennyttäkin vauhkompana ja villimpänä valtavan kampauksensa kanssa. Emma edelleen suloisen lapsekkaana, mutta silti jotenkin äidillisenä. Geri uskomattoman pienenä ja luisevana ja jotenkin väsyneenä, mutta silti uskomatonta tähteyttä hohtavana. Spice Girlsin 90-luvun girl power -feminismi oli päivittynyt luontevasti 2010-luvun feminismiksi, joka huomioi kaikki sukupuolet, seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit. 2 Become 1 -kappaleen sanoituksetkin oli päivitetty sateenkaariystävällisemmäksi. Lapsuudessa ja nuoruudessa Spice Girls oli nimenomaan oma juttuni, pakopaikka maailmasta ja aarre, jota halusin vaalia itse itseni kanssa. Vaikka Spaissarihurmio valtasi koko maailman, en kokenut muuta maailmaa, vain oman kokemukseni. Yhtäkkiä näin loppuunmyydyn Wembleyn, 90 000 ihmistä, kokevan aivan saman hurmion ja ällistyksen, liikutuksen ja riemun.
Mama-kappaletta esittäessään Spice Girls kutsui lavalle äitinsä ja lapsensa. Kappaleen aikana screeneille heijastettiin kuvia Spice Girlseistä itsestään. Mietin ratkaisun ihmeellisyyttä – miten Spice Girlsien kuvat liittyvät mitenkään mihinkään. Samalla tajusin, kuinka paljon aikaa 90-luvusta ja Spaissareiden huippuvuosista on. Kuvat eivät suinkaan olleet vain kuvia Spaissareista, vaan heidän nuoruudenkuviaan. Spice Girlsin huippuvuosista on vuosikymmeniä. Ajan kuluminen on käsittämätön ilmiö, sen sai taas kerran huomata.
Ja hetkessä kaikki oli taas ohi. Spice Girls kerääntyi takaisin keskiympyrään, jossa kaikki oli alkanut. Spaissarit vähensivät vaatetustaan, toiseksi viimeisten esiintymisasujen alta löytyi rekonstruktiot Wannabe-videolla nähtävistä asuista. Gerin strapetsitaiteilijan pikkuruinen body, Mel C:n verkkariasu. Oli aika kysyä viimeinen ja tärkein kysymys, What you really, really, really want. Bändi ja yleisö tykittivät uskomattomassa hurmoksessa Wannaben, haluten siitä todella aivan kaiken – kaiken nyt heti ja nopeasti ja silti loputtoman pituisena. Ilotulitukset räiskyivät ja tuntui, etteivät Spaissarit halunneet lavalta pois yhtään sen enempää kuin yleisökään. Lopulta bändi poistui lavalta, Mel B:n kuulette meistä taas pian -huutojen saattelemana. Kaikki oli ohi ja tuntui jotenkin pöllämystyneeltä. Oliko kaikki todellista vaiko sittenkin vain unta, johon Spice Girls-keijut olivat minut lennättäneet kuin Viva Foreverin musiikkivideossa?


Aamuyön puolella, yöpaikkaani palatessa koin hetkellisiä kauhunhetkiä. Hämäräperäisen kadun varrella seisoi suuren koiran kanssa suuri, hyvin epäilyttävä mies. He seisoivat paikallaan, aivan kuin minua odottaen. Tietenkin tiesin ulkomailla olevan hurjan vaarallista ja olin varma siitä, että nyt kuolen. Kiitin korkeampia voimia mielessäni siitä, että ehdin kuitenkin nähdä Spice Girlsit ennen kuolemaani. Kauhusta kankeana kävelin miestä ja koiraa kohti. Heidän kohdalleen päästyäni huomasin miehen tosiaankin ulkoiluttavan vain koiraansa – Spice Girls -paitaan pukeutuneena. Mies hymyili ja tervehti, ja jatkoi koiransa kanssa matkaansa toiseen suuntaan.

Kertoessani ihmisille kirjoittavani Homopojan opasta , oli tuttavien ja kavereiden yleisin reaktio ilmiselvä: "Kai siinä kerrotaan...


Kertoessani ihmisille kirjoittavani Homopojan opasta, oli tuttavien ja kavereiden yleisin reaktio ilmiselvä:

"Kai siinä kerrotaan sitten paljon seksistä? Luen heti ensimmäisenä seksijutut!" 

Seksijutut kiinnostivat monia. Ja se on tietysti ihan luonnollista, sillä niistä itsellänikin oli eniten kirjoitettavaa. Seksiluvun kirjoitin ensimmäisenä, siitä tuli kirjan pisin ja siihen kirjoitin vielä tärkeitä täydentäviä osia sen jälkeen kun olin jo luovuttanut valmiin kirjan taittoon.

Seksistä on tietysti kirjoitettu paljon ja kaikkialla jo pitkään – seksivinkit, eri ikäisten seksuaalisuus ja seksin puute tai liiallisuus ovat jatkuvasti jossain esillä. Seksi on tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjoissa. Omassa kirjassani lähestyminen on kuitenkin paljon henkilökohtaisempi. Kirja lähestyy aiheitaan hyvin henkilökohtaisesti ja omiin kokemuksiini pohjautuen. Siinä missä iltapäivälehden kirjoittaja haastattelee salanimellä esiintyviä ihmisiä tai yleisellä tasolla puhuvia asiantuntijoita tai kaunokirjallisuus kirjoittaa fiktiota, minä olen kirjassa esillä omana itsenäni, omien kokemuksieni kanssa. Kun kirjassa kerrotaan fetissibileiden tunnelmista, ne ovat minun tunnelmiani. Kun kerron siitä, miten valtavankokoista mörssäriä otetaan sisään, on taustalla jokin oma kokemus.

Seksiluvut ja käsiteltävät aiheet olivat päässäni yllättävän valmiina heti. Aiheista ja tekstistä ei ollut pulaa. Kuvittelin luvun syntyvän helposti yhdeltä istumalta, sen kuin antaa mennä ja kirjoittaa. Istuin kahvilan nurkkapöydässä ja laskin kädet näppäimistölle. Kirjoituskomento lähti aivoista, mutta kädet vain nytkähtivät eivätkä liikkuneet. Jokin suojeluvaisto tai häveliäisyys hiipi minun ja näppäimistön väliin, eivätkä kädet kirjoittaneet. Eivät, vaikka tiesin tekstin olevan vain itselleni – kukaan ei näkisi mitään, mitä en itse näytä. Voisin poistaa vaikka kaiken tekstin, eikä kukaan koskaan saisi tietää mitään mistään. Herranjumala, ihmisethän tietää, että nämä on minun asioita, ei aikuiset ihmiset kirjoittele tällaisia, kauhistelin ja hihittelin, kun kirjoitin tekstitiedostoon sellaisia sanoja kuten pepputouhut tai penis.


Kierrellen ja kaarrellen teksti pääsi luikertelemaan muurien lomasta köynnöskasvin lailla. Mietin sanastoa ja kieltä. Lääketieteellinen sanasto tuntui väärältä ja vieraalta, liian alatyyliset ilmaisut taas groteskeilta. Varovasti ekaan kertaan tutustuvalle lukijalle ei voi puhua siitä, miten kyrpä porautuu perseeseen. Toisaalta taas peniksen penetroituminen anukseen kuulostaa niin lääketieteelliseltä, että jännityksen seassa oleva vähäkin seksihalu lopahtaa heti.

Lopulta seksiluvut kuitenkin valmistuivat. Olin kuvitellut niiden läpikäymisen kustantamon kanssa olevan kamalaa. Olin päättänyt toimittaa luvut huomaamattomasti ruskeassa kirjekuoressa, mitään sanomatta, ja saavani ne takaisin punakynämerkinnöin ilman keskustelua. Toisin kävi. Yllätettynä ja pakon edessä lähetin keskeneräiset seksilukuni kustantajalle. Ei häveliäisyyksiä tai ruskeita kirjekuoria. Samalla tosin juttelimme siitä, millaisia lateksiasusteita seksikaupat myivät 1980-luvulla. Ehkä olin luonut itselleni tarpeettoman häveliäisyysajatuksen.

Kirjoittaminen oli lopulta tärkeää myös itselleni – suhteellisen vaivattomasti lukot aukesivat ja koen olevani paljon avoimempi ja vapautuneempi puhuja (ja panija). Syksyn aikana juttelin kustantamon syysjuhlissa aivan sujuvasti ja ongelmattomasti kirjan seksiteemoista ja -sisällöistä ties keiden kirjakeisareiden kanssa. Se oli heistäkin valaisevaa ja hauskaa, eikä moni asia ollut, voitteko kuvitella, edes käynyt heidän mielessään!

Ja juttelu jatkuu! Olen nimittäin Helsingin Kirjamessuilla perjantaina 25.10.2019 puhumassa seksistä kirjoittamisesta yhdessä upeiden Siri Kolun ja Salla Simukan kanssa. Meitä haastattelee niinikään upea Emmi Nuorgam. Keskustelu käydään Hakaniemi-lavalla klo 18.00. Tulkaa sinne ja kuulette kaiken!

Homopojan opas myynnissä esimerkiksi täällä.

Kyllä, se on kuulkaa nyt kirjanjulkaisuviikko! Homopojan opas on pian, ellei ole jo, teidän kaikkien saatavilla! Kirjanjulkaisuun liitt...


Kyllä, se on kuulkaa nyt kirjanjulkaisuviikko! Homopojan opas on pian, ellei ole jo, teidän kaikkien saatavilla!

Kirjanjulkaisuun liittyy hämmentävä määrä erilaisia mediaesiintymisiä ja kaikenlaisia kekkulointeja ympäriinsä. Ajattelin nyt tehdä teille ihan katsauksen ja listauksen medioista, joissa lähiaikoina esiinnyn. Ehkä ne kiinnostavat joitakuita ja voitte seurata haluamianne medioita erityisen tarkasti – tai jopa kaikkia! Kirjanjulkaisuviikosta tulee mieleen artistien levynjulkaisuviikot, erityisesti teinivuosinani. Esimerkiksi suuridolini Maija Vilkkumaan levyjä odotin silloin suurella innolla ja hamstrasin leikekirjoihini, huoneeni seinille ja VHS-tallenteille kaikki lehtileikkeet ja televisioesiintymiset, joita levynpromoamisen yhteydessä tuli. Juuri kirjanjulkaisun kynnyksellä sain suuren ilon ja kunnian kuvata Maijan 20-vuotista soolouraa juhlivan 20 tarinaa -keikan Tavastialla. Keikan jälkeen tottakai liimasin Tavastian legendaarisen takahuoneen seinään Homopojan oppaan mainostarran. Nimeni olen sinne kirjoittanut jo vuonna 2011, niinikään kuvaushommissa.

Tilasin tosiaan Homopojan oppaan markkinointia varten nivaskan raflaavia mainostarroja. Vilautin tarroja Instastoryni puolella, ja voin vakuuttaa, että mikään internetissä julkaisemani ei ole koskaan aiheuttanut niin suurta kommenttitulvaa. Innokkaiden ostajien perusteella olisi ehkä sittenkin kannattanut suunnitella tarrasarja ja jakaa niiden kylkiäisenä halukkaille Homopojan opas -kirjaa. Tarrat eivät kuitenkaan ole myynnissä, vaan niitä on mahdollista saada bongaamalla minut jostakin ja kauniisti pyytämällä (jos pyytää esim. kirjaan signeerausta samalla niin saattaa saada extratarran). Tarroja on samaan aikaan tosi paljon ja liian vähän, eli en todellakaan osaa arvioida, kuinka pitkään ne riittävät.

Mutta niin, sitä mediaseurantaa! Ainakin nämä asiat ovat jo tiedossani!

Jo nyt kaupoista löytyvä Viva-lehti haastatteli minua ja varaäitiäni Aulia ystävyydestämme ja elämästämme. Juttua ei toistaiseksi löydy internetistä, mutta painettu lehti näytti olevan erikoistarjouksessa! Suunnatkaa siis lähimmälle lehtipisteelle, sillä juttu on juuri niin ihana ja lämminhenkinen kuin minun ja Aulin suhdekin. Haastattelussa nauratti ja itketti ja juttua riitti vaikka useampaankin artikkeliin.

Torstaina ilmestyy Iltalehden juttu meikämanloverista – toimittajakaan ei vielä juttua tehdessä tiennyt, tuleeko juttu myös printtiin vai vain nettiin, mutta juttu tulee joka tapauksessa!

Perjantai-aamuna koittaa jännittävä hetki, kun pääsen vieraaksi Radio Rockin aamuun! Kenties tässä ovat askelmerkit tulevaan rock-tähteyteeni: ensin Tavastian takahuone, sitten Radio Rock. Siellä siis perjantaiaamuna yhdeksältä! Uskoisin, että jonkinlainen tallenne haastattelusta jää internettiin (ja kenties kohuotsikoihin, olemmehan epäkorrektissa ohjelmassa.)

Ensi tiistaina 15.10. olen vieraana Radio Helsingissä ihanan Laura Frimanin haastateltavana! Radio Helsingissä on aina ihana käydä, onneksi olen saanut humputella siellä verrattain usein! Haastattelu kuuluu internetistä ja varmaan tallentuukin sinne.

Lokakuun lopussa messutaan myös Helsingin kirjamessuilla, joilla esiinnyn torstaina 24.10. sekä perjantaina 25.10. Kirjamessuhumusta rymisteeraan lauantai-aamuksi Yle Suomen radiohaastatteluun. Rakastan radiota tai ainakin siellä itsestäni puhumista.

Torstaina julkaistaan myös jonkinlainen uutisjuttu Ylellä ja MTV:llä, linkittelen niitä johonkin jahka saan ne käsiini linkkeineen! Ja muutama muukin juttu on vielä myöhemmin tänä vuonna tulossa, kertoilen niistäkin sitten myöhemmällä!

Ja niin, se kirjan julkaisu! Kirjat ilmestyvät tätä nykyä vähän väljällä haitarilla, enkä siksi osaa sanoa ihan tarkkaa julkaisupäivää. Jossain sanottiin 7.10., jossain 10.10., jossain vasta 14.10. Havaintojeni mukaan ainakin kotikyläni Someron kirjakauppa Somerkirja myi kirjaa jo eilen! Se on ihanaa ja imartelevaa – kotikylällä kirjaa siis myydään jo ennen kuin edes kustantaja sai käsiinsä minulle kuuluvia tekijänkappaleita. Ihana Someron kirjakauppa! Suunnitteilla on muuten kirjailijavierailu Somerolle, jännää sekin!

Ja siis sanottakoon vielä sekin, että kirja on todellakin jo saatavilla äänikirjana! Kirja löytyy kuulemma kaikkialta, eli palvelu kuin palvelu ja sieltä raikaa! Jaan ehkä tuntojani äänikirjasta ihan omana postauksenaan tuonnempana. 

Tänään kuitenkin uskoakseni saan romahtaa tunnekuohuihin ja liikuttua omasta tekstistäni kansiin painettuna. Tämä on ihanaa ja uskomatonta, en voi uskoa, että juuri minä saan elää tätä elämää ja se on tällaista.


Osta homopojan opas täältä: 
Suomalainen kirjakauppa
Otavan oppimisen palvelut verkkokauppa
Prisma
Akateeminen kirjakauppa
Adlibris