Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

En voisi olla onnellisempi voidessani kertoa tämän kaiken koronauutisoinnin keskelle jotain ilouutista! Lastenkirjainstituutti on nimit...

En voisi olla onnellisempi voidessani kertoa tämän kaiken koronauutisoinnin keskelle jotain ilouutista!

Lastenkirjainstituutti on nimittäin päättänyt palkita tänä vuonna Homopojan oppaan vuosittaisella Punni-kirjallisuuspalkinnolla (!!!!!!!). Palkinto myönnetään rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden saralla (!!!!!!!!!!).

Tämä tuntuu ihan hullulta. Olen hädintuskin ymmärtänyt, että minun kirjoittamani kirja on todella julkaistu ja että ihmiset voivat ostaa sitä kirjakaupoista, lukea e-kirjana ja kuunnella äänikirjana. Ja nyt kirjallisuusalan ihmiset ovat päättäneet vielä valita kirjani rohkeaksi avaukseksi ja palkinnon arvoiseksi.

Olen jotenkin ihan häkeltynyt ja ällistynyt. Vaikka nykyään on niin digitaalista ja internet-pitoista kaikki, on fyysinen kirja itselleni omasta työstäni jotenkin tärkeä ja konkreettinen kappale. Tämän kylän homopojan kymmenvuotinen uurastus on ikään kuin yhtenä pakettina, kuin testamenttina, joka säilyy ja pysyy, eikä katoa, vaikka Google joskus sulkisikin Bloggerin (jotain sen sijaan tälle noin vuodesta 2003 täsmälleen samana pysyneelle alustalle pitäisi tehdä, tai sit pitäs ite vaan muuttaa johonkin uuteen ympäristöön, mutta se ei liity tähän). Kirja myös avasi uusia reittejä minussa itsessäni. Kuvitin kirjan itse, ja sen myötä innostuin kuvittamisesta ja piirtämisestä niin, että olen piirtänyt tänä vuonna ihan älyttömiä määriä ja päässyt tekemään kuvituksia myös ihan palkkiota vastaan, siis työkseni. Niin ihanaa ja siistiä, nytkin juuri työpöydälläni on kuvitustyö kenestäkäs muustakaan kuin upeasta pääministeristämme Sanna Marinista!

Poikkeusolojen vuoksi mitään juhlamenoja ei tämän ympärille järjestetä – sääli, sillä olisin saanut muuten matkustaa kustantajani kanssa Tampereelle palkintoa vastaanottamaan! Nyt sain palkinnon postitse ja mukana oli myös lahjakortti, jolla voin hakea itse mieleiseni juhlakakun. Täydellistä! Huomionarvoisaa on muuten sekin, kuinka kauniisti palkintoon kuuluvan Punni-pupun värit sointuvat Homopojan oppaaseen. En tiedä, kumpi oli ensin, opas vai Punni, mutta ehkä varmuuden vuoksi olisi pitänyt kuvata kirjan kannessa myös Finlandiapalkinto ja Oscar-patsas.


Olen siis yhä aivan puulla päähän lyötynä, kulmat kurtussa pälyilen ympärilleni ja tiedustelen olemattomilta läsnäolijoilta, että ai siis mää vai. Mutta niin tässä nyt on tainnut käydä! Hesari teki voitostani jutun ja itse kuvasin pienen kiitosvideon Lastenkirjainstituutille, sen voitte katsoa täältä.

Ai että, on tämä kyllä ihanaa! Olla palkittu esikoiskirjailija – se on titteli, jota minulta ei voi kukaan koskaan viedä, olen sitä kuolemaani asti! Nyt toivon, että menette kaikki tänä iltana klo 20 parvekkeillenne ja ikkuna-aukoillenne, ja taputatte ja hurraatte kaikki minulle ja rohkealle avaukselleni! Sandstormia saa myös soittaa.

Ja jos on niin onneton tilanne, että Homopojan opas on vielä lukematta, niin kirjanhan voi hyvin edullisesti hankkia allaolevista nettikaupoista:
Suomalainen.com
Otavan oppimisen palvelut
Prisma
Akateeminen kirjakauppa
Adlibris

Myös äänikirjaa ja e-kirjaa löytyy vissiin kaikilta palveluntarjoajilta!

Kiitos Lastenkirjainstituutti, kiitos lukijat, kiitos kustantamo Nemo, kiitos universumi, kiitos herrajestas KAIKKI!


Ne on nyt nämä poikkeukselliset ajat. Olen kaikille neuvonut, että nyt olisi todella tärkeää tarkasti kirjata muistiin ihan vain arkisia ...


Ne on nyt nämä poikkeukselliset ajat. Olen kaikille neuvonut, että nyt olisi todella tärkeää tarkasti kirjata muistiin ihan vain arkisia tuntemuksiaan, tekemisiään ja havaintojaan. Nämä ovat historialliset ajat, joita myöhemmin tutkitaan ja muistellaan. Vaikka ei tätä elämää eletä siksi, että sitä dokumentoidaan jälkipolvien tutkijoille. Silti on sellainen tunne.

Ensimmäisenä tuntemuksenani on ollut, uskomatonta mutta totta, helpotus. Työtilanteeni ei ole koronasta juuri hetkahtanut – muutama yhteistyösuunnitelma meni jäihin. Sain juuri ennen koronaa pois alta esimerkiksi Visit Tampere -yhteistyön. Sain koronan myötä jopa yhden työkeikan, kun tein Ping Helsingille ja Valtioneuvoston kanslialle kuvituksia uutiskirjeisiin. Kaikilla tilanne ei tietenkään ole näin hyvä, vaan aivan kertakaikkisen toivoton, ahdistava ja hankala – kaikki työt loppuvat kuin seinään pitkäksi aikaa tai toisaalta joutuu tekemään pitkää vuoroa toisensa perään terveys uhattuna unohtaen kaikki vapaapäivänsä.  Mutta puhunkin nyt omista tunnoistani, en edes tavoittele koko maailman kuvaamista tai ymmärtämistä. En ole ollut kovinkaan ahdistunut omasta elämästäni. Edes terapiaan (Skype-yhteydellä, toki) ei ole ollut oikein mitään valittamista tai puhuttavaa. Päinvastoin: ei ole mitään aikatauluja tai sovittuja menoja, joihin pitäisi valmistautua tai joita miettiä, jotka herättäisivät ahdistusta tai jännitystä. Haluan uskoa, että pian tämä tyhjyys ja vapaus alkaa jalostua luovaksi työksi. Maalaan marmoritauluja, opettelen todella soittamaan GarageBandia ja luon underground-hittikappaleen, jota jossain Bar Loosen alakerrassa sitten jorataan hiki päässä ainakin yli kesän. Jos kesän aikana nyt ylipäätään sinne Loosen alakertaan pääsee.


Tämä sitten tietysti ahdistaakin. Olen aina elänyt kesälle, vierien akut tyhjänä odottaen aurinkovoimaa lataavaksi keväällä. Pimeys ei niinkään haittaa, lumi kyllä. Tämä talvi oli yllättävän helppo, mutta siksi tuntuukin väärältä, ettei saa nauttia kesästä täysillä. Kevät ainakin menee vailla kaikkea. Ei ekoja puistokaljoja, ei terassikauden avauksia, ei ekaa lämmintä kesäyötä, jolloin humputtelee liian pitkään ja hakee kotiin tullessa lähigrilliltä liian tuliset valkosipulimakkaraperunat. Vaikka toistaiseksi saakin ulkoilla, ei ole ketään näkemässä uusia Versacen aurinkolasejani. Ne ovat täysin överit, niissä on nahkasomisteet ja upeita kultaisia yksityiskohtia. Säästelin niiden ensimmäistä ulkoilutusta upeaan kevätsäähän. Sen piti olla spektaakkeli, mutta ei ollut. Kukaan poikaystävääni lukuunottamatta ei ollut sitä näkemässä. Sähköpostittelimme vuoden vaihteessa Pirkko Saision kanssa siitä, miten menemme maaliskuussa viinille, kenties silloin onkin jo terassikelit. Kelit ehkä olisivat, mutta terasseja ei.


Ei pääsiäisjuhlia tai äitienpäiviä, ei arkisia eikä juhlavia lounaita. Onko ylipäätään tämän kaiken jälkeen olemassa yhtäkään suosikkiravintolaani, onko jäljellä vain bulkkikaljaa hanasta ja raastepöydästä aloittelut, joihin niihinkään ei ole varaa. Ravintolat, jotka ovat voineet säilöä brasilialaispakasteensa yli pahimman ja poikkeusolojen päätyttyä kutsua nollatuntisopimuslaisensa taas tuomaan teräsvuuat lounaslinjastolle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ensimmäisenä ovensa sulki yksi suosikkiravintolani Maannos. Uhmasimme kieltoja ja kävimme siellä vielä viimeisellä lounaalla ennen sulkemista. Söin karitsan kyljyksiä ja lähes tulkoon nuolin lautasen. Vain luut jäivät jäljelle, otin niistä kuvan. Tuntui jotenkin kuvaavalta ja symboliselta siinä tilanteessa. Samana päivänä kun poikkeusolot alkoivat, kävimme Timpsin kanssa ulkona vielä viimeisen kerran. Vitsailimme siitä, miten vuosikymmenten päästä vanhuksena voin muistella jälkipolville kuinka "koko Helsinki suljettiin mutta me tuon Rantasen Timpsin kanssa menimme ravintola BasBasiin".
 Mistään ei pitäisi vitsailla, koska näköjään kaikki vitsit lakkaavat liian lyhyen hetken päästä naurattamasta ja sitten joutuu miettimään, miten kiinalaisten hengityssuojat joskus tuntuivat kaukaiselta huumorin aiheelta.

Menimme BasBasin viinibaariin, puhuen siitä, että tämä voi olla viimeisiä kertoja pitkään aikaan, arvaamatta, että se oikeasti on. Viinibaarista menimme vielä BasBasin pääpuolelle veriappelsiinirisotolle, ja onneksi menimme. Silloin mietimme, että veriappelsiinirisottokaudelle emme ehkä enää ensi kerralla ehdi. Nyt saa toivoa ja pelätä, pääseekö risotolle enää ensinkään. Kävelin sunnuntaina kaduilla ja kaupungilla, kaikkialla oli niin tyhjää ja autiota, että tartuntavaaraa ei ollut edes keskustassa. Isäni soitti äsken ja kertoi, miten kymppitie Turusta Forssaan oli aivan autio. Yleensä saa risteyksessä odottaa pitkään, että pääsee autoletkojen väliin.


Kaikkihan nyt puhuvat koko ajan siitä, miten löytyy uusia väyliä ja tapoja, innovaatioita ja keksintöjä. En tiedä niistä enkä tiedä uskonko mihinkään tällaiseen. Saa olla vitunmoinen striimattu livekonsertti tai todella pontevasti innovatiivinen ruuanvälityspalvelu, että sillä kompensoi talouspuolta. On kuitenkin ihanaa, miten perusasiat löytävät paikkansa ja merkityksensä. Olen syönyt makkaravoileipiä ja tehnyt itse makkaraperunoita ja katsellut dekkarisarjoja. Yleisradio järjesti pikavauhtia upeita livekeikkoja suoraan kotikatsomoihin. Byrokraattisista ja kankeista ympäristöistä löytyy yhtäkkiä yllättävää ketteryyttä. Erityisesti nautin Vesalasta – upeita hittejä, kuitenkin selkeästi livesovituksina, liveympäristöön tehtynä, teeskentelemättöminä ja aitoina. Tällaista tarjontaa haluaisin televisiooni myös normaalioloissa, en pelkästään poikkeuksellisina aikoina. On ihanaa, millainen tarve videopuheluille ja -konferensseille ystävien kanssa on muodostunut. Olen jo näiden muutamien viikkojen aikana puhunut paljon enemmän videopuheluita kuin koskaan ennen. Usein vieläpä sellaisten kaukaisempien ystävien kanssa, joiden kanssa en ole välttämättä koskaan puhunut puhelimessa tai ylipäätään näe kovinkaan usein. Kai se on jotain perusturvallisuuden tunteen vaalimista ja sitä, että olemme yhä täällä yhdessä, vaikka olemmekin yksin.


Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere Aaaaai että, oi Tampere, lahja joka jatkaa antamistaan joka avauskerralla! Kuten ehkä tied...



Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Aaaaai että, oi Tampere, lahja joka jatkaa antamistaan joka avauskerralla! Kuten ehkä tiedättekin, olen viime vuosina saanut vierailla Tampereella hyvinkin useasti. Sain jälleen kutsun Tampere-rientoihin ja yhä vain sain yllättyä ja riemastua mainioiden kokemusten äärellä.

Visit Tampere julkisti hiljattain My Home Tampere -kampanjan, jonka puitteissa suomalaiset ja kansainväliset sosiaalisen median vaikuttajat voivat kutsua itsensä kylään Tampereelle. Visit Tampere tarjoaa yhdessä Forenomin kanssa vaikuttajalle täysvarustellun asunnon vierailun ajaksi sekä mahdollisuuden tutustua juuri itseä kiinnostaviin nähtävyyksiin, elämyksiin ja palveluihin Tampereella. Kodinomainen asunto majoituksena on oikeastaan täydellinen. Vaikka hotelleissa onkin ihanaa, antaa asunto tietysti mahdollisuuksia paljon omannäköisempään olemiseen – voi vaivattomasti kokkailla, pestä pyykkiä ja puuhailla muutenkin omia juttujaan. Kodinomainen oleminen tuntuu erityisen kivalta silloin, jos paikalla viettää vaikka kuusikin päivää. Oikein luovasti ajateltuna voi sulautua tamperelaisuuden ytimeen ja olla kuin aito manselainen ja matkustaa Nyssellä ympäri kaupunkia, majoituspakettiin kuuluvaa bussikorttia lukijalle vilauttamalla. Asuntoon majoittuville vaikuttajille on myös tarjolla monenlaisia, oikeasti hyviä alennusdiilejä alueen palveluihin. Vaikuttajat voivat hakea asuntoon pääsyä kampanjan nettisivuilta.

Vierailumme aikana Tampereella järjestettiin Tampere Film Festival. Leffafestarin ohjelmisto ja oikeastaan koko toimintaperiaate liittyy hyvin vahvasti yhteiskuntaan ja sitä tarkasteleviin ja arvioiviin elokuviin. Ohjelmistossa oli pitkin viikkoa paljon kiinnostavaa tarjontaa: aikataulut eivät Pilvi Takala -retrospektiivin kanssa sopineet yksiin, mutta ilahdutti silti, että Takalan teoksia on ollut esillä. Olen nähnyt Pilvi Takalan teoksia usein ennenkin, sekä internetissä että museossa. Pilvi Takala kuvaa mielestäni jotenkin ihanasti sitä, miten tiukkoja suvaitsevaisenkin yhteiskunnan säännöt ja normit ovat esimerkiksi käyttäytymisen ja ihmisen olemuksen suhteen. Teoksissa tiivistyy ja yhdistyy kiehtovasti nerokkuus, terävät havainnot ja toisaalta nykytaiteelle ehkä poikkeuksellisesti huvittavuus ja viihdyttävyys.

Vähemmän huvittavasti leffaohjelmistossamme oli Dystopia-näytös, jossa näytettiin esimerkiksi suuresti diggailemani Hannaleena Haurun Säälistäjät. Lauantain riennot aloitimme leffabrunssilla Klubilla, jossa näytettiin opetus- ja kansanvalistusfilmejä 1930-60-luvuilta. Aiheet vaihtelivat tukkisavotasta sahdin maisteluun ja perheen emäntien koulutukseen. Maailma näyttää tietysti vuosikymmenien takaisissa filmeissä erilaiselta kuin nykyään. Toisaalta tietynlainen tietämättömyys menneestä maailmasta herätti ajatuksia ja keskustelua jo paikan päällä: kun nainen sanoo miehelleen olevansa aina tietysti kaikesta samaa mieltä kaiken tietävän älykkään miehensä kanssa, ei kyseessä välttämättä todellisuudessa olekaan realistinen ajankuva, vaikka me vanhaa filmiä niin herkästi katsoisimmekin. Menneelläkin maailmalla on ollut sarkasminsa ja huumorinsa.

Aina vähän ärsyttää, kun eri kaupunkien ihmisistä esitellään ankeita stereotypioita, mutta on kyllä mainittava tamperelaisten sosiaalisuus ja ponteva halu jutella vieraille ihmisille! Ja huomioin sen siis pelkästään hyvällä ja iloisesti yllättyneenä – saimme extempore-juttuseuraa bussissa, baarissa ja ravintolassa ja brunssilla. Enpä muista, milloin viimeksi olisi noin usein päätynyt keskustelemaan ventovieraan vieruspöydän tai -penkin ihmisen kanssa. 

Vähemmän yhteiskunnallisesti mutta yhteiskuntaa tarkkaillen vietimme viikonloppua muutenkin. Brunssin jälkeen ulkoilimme Tampereella. En tiedä, kertooko se minusta vai oikeasti muuttuvasta ilmastosta, että umpeenjäätynyt Näsijärvi oli minusta jotenkin ällistyttävää ja ihmeellistä. Paikallinen ystäväni kertoi tamperelaisten syvästä viehtymyksestä jäällä kävelyyn. Hän kertoi nähneensä, miten hurjassa talvimyrskyssäkin ihmiset tepastelivat jäällä innoissaan ja jonottivat jollekin saarelle perustetulle, ilmeisen legendaariselle lämpimän mehun myyntikioskille. Tämän paikan ja saaren nimi jotenkin illan vietossa haihtui mielestäni, mutta ehkä paikalliset tietävät ja valaisevat! Tampereen viikonloppumme aikana oli ihana päästä nauttimaan järvimaisemasta, kirkkaasta päivästä ja ihanasta auringosta, idyllisistä puutaloalueista ja ihan siitä, että Tampereella oli nähtävissä talvi. Nyt se on nähty ja sielu voi siirtyä vahvasti kevättunnelmiin. 
Järvenjäästä puheen ollen – ohjelmaamme oli merkitty myös retkiluistelua Näsijärven jäälle, mutta hirveän valitettavasti kävi niin, että olimme varustautuneet vain tyylikkääseen kaupunkikävelyyn emmekä retkeilyyn. Mitään tekemistä ei ole sillä, että olen luistellut viimeksi 20 vuotta sitten (silloinkin todella vajavaisesti ja vastentahtoisesti). Vähän jäin kyllä miettimään, että minä Elton John -aurinkolaseissani ja muhkeassa teddyturkissani olisin kieltämättä ollut aikamoinen retkiluistelija.

Paremmin itselleni ja fysiikalleni sopivaakin ohjelmaa matkaohjelmaamme oli merkitty. Tampereen ravintolatarjonta tuli entistäkin tutummaksi kiertäessämme paikasta toiseen (erityisesti nautin siitä, että sunnuntaille oli merkitty sekä runsas aamiainen että brunssi. Arvostan.) Perjantai-iltamme kului Periscope-ravintolassa, joka nimensä mukaisesti tarjoaa mahdollisuuden näköalojen kuikuiluun. Paikka on jo itsessäänkin ehkä jopa poikkeuksellinen – avara, suuri ja kahteen kerrokseen levittäytyvä tila on uskomattoman upea. Upeaa oli myös palvelu! Tarjoilijamme kertoi erityisesti viineistä todella asiantuntevasti, mutta kuitenkin niin, että vähemmänkin viinejä tunteva ihminen pysyi mukana. Tunnelma oli rento ja kaikenlainen snobbailu loisti poissaolollaan. Viinipaketin sijaan Periscopessa on mahdollista valita maistelumenulleen myös olutpaketti! Kiinnostuksesta pyysimme vaihtamaan viinipaketin yhden annoksen olueen, ja näin oluita vieroksuvallekin kokemus oli kiinnostava – oluen ystävälle siis varmasti hyvinkin oivaltava kokemus! Pieniä notkahduksia lukuunottamatta myös menupuoli toimi hienosti. Iltamme jatkui ja viipyili ihanasti ja omassa sohvasyvennyksessämme Tampereen valoja katsellen.


Ilta jatkui illalliselta vielä Salakapakka Tiimaan. Olin käynyt paikalla kerran aiemminkin, joten tiesin minne mennä – ensimmäisellä kerralla seurasin ystävääni paikkaan ja vähän kiusaantuneena yritin kysyä, että onkohan koko paikka edes auki, jos oven eteen on vedetty verho. Sisään päästyämme ymmärsin, että niiiiin, ehkä piilossa oleva ovi on osa salakapakan konseptia. Satakunnankadulla sijaitseva salakapakka on ihana ja kutkuttava – eikä pelkästään tunnelmaltaan, vaan myös cocktaileiltaan! Tiimassa, kuten salakapakoissa yleensäkin, on pitkälle harkittu ja viety miljöö ja ylipäätään koko konsepti. Samanlaista toimintamallia voisi hyvin hyödyntää ei-salaisissakin kapakoissa. Ihana ja etsimisen arvoinen paikka (en tietenkään voi tässä nyt kertoa, mistä paikka tarkalleen löytyy)! 

Kuten jo mainitsinkin, sunnuntain päiväohjelmastamme löytyi sekä aamiainen että brunssi! En tiedä, onko tämä käytäntö kuinka vakiintunut tamperelainen tapa, mutta toivon että on ja aion noudattaa tätä aina Tampereella vieraillessani. Aamiainen meille tarjoiltiin Lillan Butik & Cafessa.


Vasta paikalle päästyämme tajusin, että minähän olen siis vieraillut Lillanissa ennenkin. Paikan ravintolasalissa juhlittiin pari vuotta sitten Emmin syntymäpäivää ja ai että miten ihanat juhlat ne olivatkaan! Tietysti juhlatunnelma muodostuu paljon muustakin kuin juhlatilasta, mutta Lillanin kohdalla myös juhlatilalla on merkitystä. Lillanissahan on kahvilan ja putiikin lisäksi myös hotelli – siellä en ole majoittunut, mutta aion ottaa sen kenties seuraavan Tampere-vierailuni teemaksi!

Viinikan kaupunginosassa sijaitsevaan Lillaniin oli hauska kävellä majoitusasunnostamme – kaikkialla oli sunnuntaiaamuna hiljaista ja rauhallista, vain yksinäinen vapaana juokseva kissa tuli meitä vastaan. Ajattelimme viinikkalaisten vain viettävän sunnuntaita kotonaan, mutta olimmekin väärässä! Lillaniin sisään päästyämme löysimme täyden tuvan iloisia lapsiperheitä, nuoria aikuisia, sukukuntia ja eläkeläisiä aamiaista nauttimasta! Kaikki kylän asukkaat yhdessä paikassa, ihanien herkkujen äärellä! 

Aivan suoraan aamiaiselta emme sentään siirtyneet brunssille, vaan vierailimme välissä Tampere-talossa Muumimuseossa! Museota tuntemattomille Muumimuseo kuulostaa usein etukäteen väkinäiseltä ja lapsekkaalta – vähän kuin Muumimaailmalta. Todellisuudessahan Muumimuseo on täynnä Tove Janssonin alkuperäistöitä ja on siis aivan oikeaa, aitoa, todellista ja uskomatonta taidetta. Olen käynyt nyt museossa kahdesti ja pidän siitä aina vain enemmän. On ihana ällistellä sitä uskomatonta taituruutta, jota Janssonilta hyvin erilaisiin tekniikoihin löytyy. Muistan jo lapsena vaikuttuneeni (televisiossa näkemistäni) suurimmaksi osaksi Tuulikki Pietilän käsissä syntyneistä Muumi-pienoismalleista. Pienoismalleissa nähdään kohtauksia Muumi-kirjoista ja erilaisia Muumien maailman rakennuksia. Ne ovat lumoavia ja ihmeellisiä ja herättävät välittömän tarpeen päästä itsekin askartelemaan. Muumimuseossa sekin on onneksi mahdollista, sillä museosta löytyy myös Ateljee, jossa kävijät pääsevät itsekin askartelemaan. Aikataulumme oli sen verran tiukka, että emme ehtineet jäädä askartelemaan, mutta uskomattomia mamelukkikaloja ja muita meren eläviä syntyi kanaverkosta ja liisteristä silmiemme edessä. Kuten sanottu, heräsi välitön tarve päästä askartelemaan. 

Museon jälkeen hyppäsimme taas bussiin eli Nysseen ja suuntasimme brunssille. Nysse vei meidät Cafe Pispalaan, joka sijaitsee luonnollisesti Pispalan puutaloalueella. Se tuntui hassulta – jäimme bussista hiljaisella alueella mäenrinteen juurelle, ja lähdimme kapuamaan mäkeä ylös. Teitä risteili ylös ja alas talojen väleistä. Talot olivat kuin nukkekoteja elokuvasta ja tuntui hassulta, että tällaisessa paikassa voisi olla mitenkään järkevää pitää kahvilaa.


Mutta niin vain Cafe Pispala oli juuri siellä missä pitikin! Kahvilan brunssi koostui listalta tilattavista annoksista. Pääroolia listalla näyttelivät pannukakut, ja kuulkaa, aivan syystä. Pispalan pannukakkuja parempia ei todennäköisesti voi olla, niin ihastuttavia ne olivat! Muhkeita ja kuohkeita, pehmeitä ja jumalaisia. Poikaystäväni testasi kiinnostuksesta valikoimasta löytyvät vegaaniset pannukakut (tosin pannukakkuannoksen päälle kuuluvasta voista hän ei kieltäytynyt). En maistanut, mutta nekin näyttivät oikein houkuttelevilta ja pannukakkumaisilta! Niin ihanaa! Iloinen kuhina kävi Cafe Pispalassakin enkä voinut olla ihastelematta ajatusta siitä, että nämä ihmiset oikeasti asuvat täällä ja näin. Sympaattisessa puutaloyhteisössä mäen rinteellä, josta hiljaa hipsutellen kavutaan alas muun maailman keskuuteen.

Vaikka viikonloppuloma Tampereen vaikuttaja-asunnossa oli loma (tai no, kaupallisena yhteistyönä ihan tarkalleen ottaen työtä) eikä arki ollut läsnä, tuntui silti yllättävästi hassulta lähteä asunnosta viimeisen kerran, jättää bussikortit ja muut hyödykkeet asuntoon. Siivota jälkensä ja varmistaa, ettei omia tavaroita jää, sillä tänne ei ollakaan enää tulossa illalla takaisin.

Takaisin voisi kuitenkin tulla, sillä Tampereen kesä rientoineen on vielä kokematta.