Tietoa mainostajalle ›

Kerrotaan nyt vielä täälläkin, jos joku ei vaikka tiedä, että kesä, se on todellakin täällä. Aika ei olisi voinut olla oikeampi. Painan ...

Kerrotaan nyt vielä täälläkin, jos joku ei vaikka tiedä, että kesä, se on todellakin täällä. Aika ei olisi voinut olla oikeampi.

Painan varsinaisen kesän jälleen festareiden parissa. Siispä varsinainen kesälomani on juuri nyt – kaikenlaista rientoa ja tekemistä on aivan riittävästi nytkin, mutta silti olen valtavan onnellinen siitä, että helteet ja heilimöinnit ovat luonani juuri nyt, kun teoreettisesti lomailen.

Kesäni ei kuitenkaan alkanut ihan toiveiden mukaisesti. Yhtäkkiä kertarysäyksellä tuli liikaa kaikenlaista. Mieli ei ole ollut kesästä huolimatta muutenkaan kukkeimmillaan – ja sitten vielä kaikki sellainen, mitä en yhtään ollut suunnitellut tai odottanut. Mitä ei ylipäätään suunnittelisi tai toivoisi. Vaeltelin ulkona ihmettelemässä lämpöä ja oksiin hiipiviä hiirenkorvia, ymmärtämättä että tämä kaikki on aivan todellista, hyvässä ja pahassa. Kesä ja kaikki muu, tässä ja nyt, minun kohdallani.

Mutta lopulta kesä ja lämpö sulattivat suurimmankin surkeuden – tai ainakin ikävät asiat saivat vähäksi aikaa väistyä.

Ja se väistyminen on tullut aika pienistä asioista – kahvista ja viinistä puistossa, auringosta ja kävelyistä. Päämäärättömästä haahuilusta. Juttelusta ja pelkästään luontevista siirtymistä asiasta toiseen.


Yksi tällainen luonteva siirtymä tapahtui torstaina. Törmäsin Finlaysonin pressitilaisuudessa ihanaan, Paikka auringossa-blogin Doritiin. Lähdimme tilaisuudesta yhtämatkaa ja olimme jo metrossa matkalla kotiin – minäkin, joka yleensä pihiyksissäni ja hyötyliikunnan nimissä pyrin kävelemään kaikki alle neljän kilometrin matkat. Siinä metromatkan ensimetreillä tuli heti mieleen, että voisi kyllä käydä vielä jätskillä. Niinpä hyppäsimme metrosta heti seuraavalla pysäkillä. Uskomatonta kyllä, mutta Helsingin keskusta ei omituisesti ole mitenkään turhan tiuhaan jäätelökioskeilla ahdettu. Lopulta jäätelöä löytyi Stockan tuulikaapista ja suuntasimme niiden kanssa Espan nurmikolle. En enää muista mitä jäätelöä söin, ehkä porkkanakakkua ja maitosuklaata, mutta hyvää oli. Vuosienkin jälkeen jaksan huvittua siitä, miten tällaiset vähän paremmat jäätelöt onkaan keksitty. Että niin vain tehdään vaikka porkkanakakun makuista jäätelöä. Mutta ihanaa, että tehdään. Perusmaut on jo aika moneen kertaan käytetty.
 Espa on paikka, joka ei yleensä ikinä tule mieleen – hektinen turistirysä, jonka kahta sivua jytyyttää jatkuva liikenne. Mutta jotenkin yhtäkkiä nurmikolle istuessa koko ympäristö rauhoittuu. Kun ei tähyile maailmaa normaalista melkein kahdestametristä, vaan suunnilleen puolesta metristä, on kaikki paljon rauhallisempaa ja suojaisempaa. Jäätelön äärellä puhuimme kaikesta: lapsista, vanhemmista, deittisovelluksista, yksinäisyydestä ja yhdessäolosta, sukulaisista ja tulevaisuudesta. Jäätelö valui sormiin tahmaksi, jota yleensä näkee yleisemmin 2- kuin 27-vuotiaan jäätelönsyöjän käsissä. Enkä tietenkään syönyt vohvelista, vaan turvallisesti pahvipurkista. Asia, jota lapsena ei koskaan halunnut tehdä: vohveli oli tuikitärkeä, pahvipurkki nössöille. Nykyään en ole niin vohvelin perään, vaikka pulla maistuukin.

Jäätelöt syötyämme köllöttelimme nurmikolla reput pään alla tyynyinä tuijottelemassa puiden lehtiä: sitä, miten kirkkaansininen taivas ja alkukesän limenvihreät puunlehdet ovat samaan aikaan lumoavan ihana ja aivan hirvittävä väriyhdistelmä. Kaiken kruunasi maailman suloisin hyvin tyylikkäästi pukeutunut pappa, joka kantoi kädessään sateenkaarikassia.

Aikamme köllöteltyämme kosteus alkoi hiipiä nurmikosta ruumiiseen, sääkin alkoi viiletä. Lähdimme kohti kotejamme, matkalta Dorit lähetti vielä linkin löytämäänsä sairaan hyvään biisiin, joka oli uskomaton myös minusta (en kerro vielä mikä, kerron biisistä ehkä jossain tulevassa musapostauksessa).

Jätskihetki Espalla oli suhteellisen lyhyt, mutta jotenkin silti merkittävä ja vaikuttava hetki: sellainen täysin tavallinen, mutta luonteva ja hyvä kohtaaminen.

Tämän kylän paikka auringossa, voisi joku hauska puujalka sanailla.

Tänään vietetään kansainvälistä homo- ja transfobian vastaista päivää. Suomi sjijoittuu viidennelle sijalle eurooppalaisessa HLBTI- oike...

Tänään vietetään kansainvälistä homo- ja transfobian vastaista päivää.

Suomi sjijoittuu viidennelle sijalle eurooppalaisessa HLBTI- oikeuksien vertailussa, kertoo sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen eurooppalaisen kattojärjestö ILGA-Euroopan raportti. 73% ILGA-Euroopan edellyttämistä toimista HLBTI-ihmisten oikeuksien takaamiseksi toteutuu Suomessa.

Tilanteen voi ajatella olevan hyvä, 73% on kuitenkin aika paljon. Ongelmia toki on: pop-tähti saa tappouhkauksia ja valtavan määrän kuonaa osakseen tekemällä kappaleen homosta jääkiekkoilijasta. Translaki junnaa paikoillaan ja transfobia elää vahvasti.

Eniten olen kuitenkin huolissani siitä, kuinka seksuaalivähemmistöt puhuvat toisistaan ja toisilleen. Sellaiset puhumisen tavat, joilla esimerkiksi kristillisdemokraatit tai perussuomalaiset puhuivat muutama vuosi sitten homoista, ovat siirtyneet osaksi seksuaalivähemmistöjen kielenkäyttöä. Nyt aivan samalla retoriikalla vähätellään ja jopa kielletään sukupuolivähemmistöjen vaatimuksia tai syrjinnän kokemuksia. Muisti oman historian suhteen on valitettavan lyhyt ja se on kamalaa.

Yhtälailla ärsyttää homojen keskuudessa vallitseva normaaliuden rajaaminen ja nimenomaisesti se, kuinka normaali sattumalta asettuu juuri siihen, mitä itse tekee. Feminiininen ei saa olla, koska se on noloa ja mautonta. Niin on myös "heteromaisuus", pienuus ja nuoruus ja suurikokoisuus ja vanhuus ja kaikki näiden yhdistelmät. Nämä keskustelut toki tiivistyvät Jodelissa, mutta samalla kertovat nykyisestä keskustelukulttuurista. Keskustelut aiheista, joita ei edes halua ymmärtää on ihan kaikkien edun vuoksi parempi jättää väliin ja olla ikävistä ajatuksistaan hiljaa. Samoin on täysin mahdollista olla pitämättä esitelmää siitä, millainen ihmistyyppi juuri sinua ei missään tapauksessa kiinnosta. Homo-sana ei ole homofobiassa siksi, että sitä olisi tarkoitettu homojen omaksi jutuksi.


Muistamisen arvoista on myös se, että vähemmistöön kuuluminen itsessään ei tee kenestäkään erityisen empaattista tai avarakatseista ihmistä: omakohtainen kokemuspohja toki antaa siihen hyvät lähtökohdat, mutta homokin voi helposti olla umpiniskainen rasisti, sovinisti ja transfoobikko. Jopa tiedostamattaan.

Katsoin hiljattain Yle Areenaan uusintakierrokselle ilmestynyttä Jävla homo -sarjaa (katsottavissa Yle Areenassa vielä 20 päivää!). Sarjassa Norjan Yleisradion (itsekin homo) toimittaja Gisle Agledahl tutustuu homokulttuurin ilmiöihin: esimerkiksi siihen, miksi häntä yhä pelottaa pitää miestään julkisesti kädestä, millaista on olla feminiini mies tai mitä tapahtuu homojen seksiklubilla. Aiheet ovat kiinnostavia, mutta Gislen tapa lähestyä niitä on paikoin hyvin erikoinen. Toisin kuin esimerkiksi Ina Mikkolan erinomaisessa ja vilpittömästi aiheesta kiinnostuneessa Ina <3 Porno -sarjassa, Jävla homossa lähinnä käydään hassuttelemassa ja kikattelemassa aiheille, joita ei ymmärretä. Eikä varsinkaan haluta ymmärtää. Aina olisi se mahdollisuus, että yrittäisi ymmärtää ja suhtautuisi asioihin avoimesti – ja ehkä sen myötä ymmärtäisi jotain sekä itsestään että muista. Sarja on ihan katsomisen arvoinen ja monin paikoin myös toimiva ja oivaltava, mutta homojen seksikulttuuria käsittelevä kolmas jakso lähinnä myötähävetti ja vitutti.

Avoimen mielen ja ymmärryksen halun sijaan Agledahl pukeutuu fetissiklubille astronautti-naamiaisasuun ja kyselee itsensä ja halujensa kanssa hyvin sinut olevilta ihmisiltä hiukan alentavasti ja kiusallisesti siitä että miks te teette tälleen ja miksi saan seksitreffisivustolta hirveän seksikeskeisiä yhteydenottoja kun ystävättäreni kanssa menen pilkallisesti hihittäen sivustolle tirkistelemään. Vaikka jaksossa yritetään toki tuoda esiin sitä, kuinka jokaisen pitää löytää oma juttunsa ja olla sinut itsensä kanssa, on Agledahlin asenne rivien välissä se, että hän tylsänä ja tavallisena ihmisenä on kuitenkin se oikea ja normaali ihminen, kaikki siitä poikkeava on kyseenalaista ja ainakin vähän väärin. Jakso päättyy siihen, kuinka Gisle ystävättärensä kanssa nauraa kaakattaa nyrkkinainnille ja rimmaamiselle. Sellainen ymmärtävä ja opettava sukellus seksuaalisuuden monimuotoisuuteen: että kaikki oman tekemisen ulkopuolella oleva on vain hauska vitsi.

Että sen verran jos homo- ja transfobian vastaisena päivänä sopisi pyytää, ettemme itse sahaisi omaa oksaamme sillä samalla normatiivisuussahalla, joka pikkuhiljaa on hosuvilta heteroilta saatu takavarikoitua. Mikä on tämä ihmisen loputon tarve olla mittatikkuna normaaliudelle?

Hyvää homo- ja transfobian vastaista päivää kaikille!

Postauksen kuvat: https://dayagainsthomophobia.org/










Olen tätä löytöäni jo vilautellut ja esitellyt esimerkiksi Tallinnan ostosten esittelyvideolla . Mutta teenpä tälle vielä ihan oman po...




Olen tätä löytöäni jo vilautellut ja esitellyt esimerkiksi Tallinnan ostosten esittelyvideolla. Mutta teenpä tälle vielä ihan oman postauksensa, sillä olen tästä niiin onnellinen!

Löysin Marimekon Unikko-kuosisen farkkutakin tosiaan Tallinnasta, Kopli Vintaaz -nimisestä second hand -liikkeestä. Löytöni ei olisi voinut parempi olla, sillä olen haaveillut juuri kyseisestä takista jo reilusti yli vuoden. Haaveilu alkoi nähdessäni uskomattoman coolin, luultavasti turistina Helsingissä pyörivän hipster-pojan kaupungilla. Hän näytti Unikko-takissaan niiiin coolilta, etten voinut kuin tuijottaa kiusallisen ketjuravintolan ikkunapöydästä kadulle, johon poika pysähtyi kavereineen tupakoimaan. En ehkä olisi ihan yhtä cool, mutta ehkä pieni ripaus viileyttä vilahtaisi minunkin ylleni takin mukana. Toisaalta takki myös hirvitti. Mielessäni oli edelleen palavana ja vahvana muistikuva kahdestakin yläasteaikaisesta opettajastani, joiden työpukeutumiseen juuri tasan sama Unikko-kuosinen farkkutakki kuului.

Luulin kuitenkin takkihaavettani turhaksi: takki on naisten mallistoa, ja vaikkei sukupuolijaottelulla itselleni juuri merkitystä olekaan, tulevat vaatteiden kokomitoitukset usein vastaan – leveiden harteideni peitoksi kun ei mitä tahansa kolttua voi vetää. Takki näytti henkarissa roikkuessaan varsin pieneltä, enkä uskaltanut aluksi sitä edes tarkemmin katsoa. Lopulta vilkaisin itseltänikin salaa takin kokolappua, koko oli 42, ja pieni toivon kipinä mielessäni heräsi.

Voi sitä koittaa, mutta eihän se päälle mahdu, kato nyt, kyllä tää on tosi nafti, ei tätä ostaa kannata, paasasin tulevaa pettymystä peitellen nyhtäessäni takkia päälleni. Mun mielestä näyttää tosi hyvältä, vakuuttelivat seuralaiseni vuorotellen. Lopulta uskalsin itsekin tunnustella todellisia tuntemuksia. Hiukan ehkä niukkalinjainen, mutta ei liikaa. Kuvat ja peilailut paljastivat, että takki tosiaan toimii aivan mainiosti.

Ja ehkä vielä löytöäkin parempaa takissa oli sen hinta. Takki maksoi nimittäin vaatimattomat 25 euroa. Katselin juuri äsken mielenkiinnosta vastaavia takkeja netistä (uutena kyseistä takkia ei ole enää saatavilla, käytettyjä toki on tarjolla). Käytettyjenkin takkien hinnat pyörivät sadan euron paikkeilla, useimmat aika reilusti ylikin.

Saatuani takin käyttöön se on osoittautunut vielä luultuakin käyttökelpoisemmaksi: se on samaan aikaan näyttävä että helppo. Kuosia ei ensivilkaisulta ajattele edes Unikoksi – eräs ystävistäni luonnehti takki hyvin kuvaillessaan sitä vähän cowboy-henkiseksi. Se onkin totta: Toy Storyn Woody-nuken lehmännahkaliivi tosiaan muistuttaa hiukan takkiani!

Heti päästyäni takkini kanssa Helsingin keväisille kujille, on Unikko-kuosia alkanut näkyä nimenomaan poikien päällä hyvin paljon. Heti ensimmäisenä näin pojan, jolla oli yllään keltainen Unikko-farkkutakki. Seuraavana vastaan tuli poika, jolla oli Unikko-kuosinen pikkulaukku. Eilen näin miehen Unikko-kauluspaidassa.

Sehän ei enää ole mikään uutinen, että Unikko on noussut aivan uuteen kukoistukseen ja arvostukseen vuosituhannen alun överivuosien aiheuttaman ähkyn jälkeen. Mutta silti tämä tyylitietoisten miesten ylle eksyminen on mielestäni uusi, ihana ja todella tervetullut ilmiö! Kuinka ihanaa – varsinkin se, että olen osa tätä uutta ilmiötä!

Menovinkkinä muuten mainittakoon Marimekon vuosittainen kesänäytös Espalla! Näytös järjestetään 18.5. eli ensi perjantaina! Malleina näytöksessä nähdään mm. hurmaavat Vesa Silver, Janita Autio ja Pupulandian Jenni. Musiikista vastaa jumalainen Vesta. Näytösajat ovat 11.30, 12.30, 16.00 ja 17.30. Espalla voi siis viettää vaikka koko päivän – niin saatan itsekin tehdä.