Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Liput näytökseen saatu Helsingin kaupunginteatterilta Vihdoin joulukuun alussa pääsin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin laajaa kiit...

Liput näytökseen saatu Helsingin kaupunginteatterilta

Vihdoin joulukuun alussa pääsin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin laajaa kiitosta saaneen Kinky Bootsin! Kinky Boots on ollut ymmärtääkseni jopa poikkeuksellisen suosittu – näytökset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä maaliskuun puoliväliin saakka. Omat pressilippuni onnistuin saamaan peruutuspaikoille. Jos Kinky Boots on vielä näkemättä, mutta mielessä, kannattaa liput hankkia hetimiten.

Konkurssikypsän kenkätehtaan mallistollaan pelastavasta drag queenistä kertova Kinky Boots ei ollut itselleni alunperin kovinkaan tuttu – ankeudellaan tyrmistyttänyt Myrskyluodon Maija taas kirveli edelleen minun ja Helsingin kaupunginteatterin välillä, vaikka olen kokenut HKT:n parissa myös paljon suurta iloa ja nautintoa. Silti hiukan jännitti, sillä sen verran tiesin, että Kinky Bootsiin sisältyy paljon sellaista, jonka kanssa olisi helppoa mennä hurjaa vauhtia päin helvettiä. Ensi-illan jälkeen somekanavat ja kulttuurisivut kuitenkin täyttyivät ylistävistä kommenteista. Täysin ansaitusti.


Kinky Boots toimii nimittäin hienosti! Jopa niin täydellisesti, että näytelmästä on vaikea sanoa oikein mitään. Jälkeenpäin näkemästämme seuralaiseni kanssa puhuessamme jäimme vain toistelemaan sitä, kuinka hyvä esitys oli, ja että olipa kiva käydä katsomassa. Täydellisyydessä ei oikein ollut keskustelun aihetta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien teemojen valtavirtainen käsittely esimerkiksi viihteessä harvoin tuo enää itseni tyyppiselle inessä skenessä olevalle katsojalle kovin suuria oivalluksia – ei tunnu tarpeelliselta keskustella itsestäänselvyyksistä, kuten sukupuolen ilmaisun moninaisuudesta tai siitä, miten tärkeää on hyväksyä erilaisuus. Kiinnostavista teemoista huolimatta Kinky Bootsin tyyppisiä teatterikappaleita ei sinänsä olekaan tehty asiaan tiukasti ja tarkasti vihkiytyneitä ihmisiä varten (vaikka samaistuminen ja itsensä kaltaisten näkeminen tärkeää onkin) – vaan suurelle, tavanomaiselle enemmistölle, jolle Kinky Boots varmasti toi suuriakin oivalluksia ja tunne-elämyksiä.

 Erilaisuuden hyväksymisen teemojen sijaan mietin itse enemmänkin drag queen -kulttuuria Suomessa ja maailmalla: miksi drag-kulttuuriin liittyy niin vahvasti kovakuorisuus ja tylypuheisuus? En itse jaksa olla kovinkaan kiinnostunut monistakaan dragin tekijöistä (Ru Paul's Drag Racen vuodesta toiseen jatkuva suosio on minusta käsittämätöntä) juurikin kovuuden ja tunteettomuuden vuoksi. Loputtoman kovan kuoren sijaan kiinnostavampaa olisi nähdä välillä herkkyyttä ja inhimillisyyttäkin. Tätä puolta onneksi tarjotaan myös Kinky Bootsissa.

Samuel Harjanne on ohjannut musikaalin napakasti omalla vahvalla kyvyllään. Malttamattomana jään odottamaan ensi syksyä, jolloin HKT:llä saa ensi-iltansa niinikään Harjanteen ohjaama Disney-musikaali Pieni merenneito.  

Kuten sanottua, koko musikaali toimii ärsyttävän täydellisesti. Suurin riemu syntyy drag queen Lolan (Lauri Mikkola) ja Lolan enkeli-drag-ryhmän ollessa lavalla. Henkeä pidätellen miettii, miten tanssijoiden vartalot voivat ylipäätään taipua tällaiseen - vielä hirvittäviin korkoihin ja toinen toistaan mielikuvituksellisempiin asuihin puettuna. Tanssiryhmä (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg) Lauri Mikkolan johdolla hurmaa ja luo lavalle sellaisia maailmoja, joista suunnilleen kaikki HLBTIQ-skenen ihmeet nähnytkin katsoja yllättyy. 

Maanantaina YLE MOT julkaisi Sysmän yhtenäiskoulun rehtori Tuula Vuorisen haastattelun , jossa lauottiin uskomattomuudessaan legendaaris...

Maanantaina YLE MOT julkaisi Sysmän yhtenäiskoulun rehtori Tuula Vuorisen haastattelun, jossa lauottiin uskomattomuudessaan legendaarisia repliikkejä. Olen lukenut näitä viikon mittaan useaan otteeseen uudestaan ja aina purskahtanut epäuskoiseen nauruun. Miten kenelläkään voi käydä mielessä, että tällaisia asioita kannattaa sanoa ääneen – ja vielä toimittajalle?

"Pukeutuminen voi olla tosi hutsahtavaa. Näin ainakin aikuisen silmin liian näyttävää ja paljastavaa. Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä, rehtori naurahtaa."

"Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion."

Tällaisten ajatusten ja puheiden julkitulonhan voisi kuvitella kertovan lähestyvästä tuhosta ja maailman pilaantumisesta. Itse ajattelen kuitenkin tämän olevan hyvä merkki: soveltumattomuus alalle tai kyseenalaiset arvot tulevat nykyisin esiin. Ennen eivät tulleet. Näin maailma muuttuu ehkä hiljalleen paremmaksi, eivätkä ammattikasvattajiksi kyvyttömät ihmiset pääse virkoihin. Vaikka ei tämä silti hyvältä tunnu.

Tulen surulliseksi, kuinka vähän ymmärrystä ja tukea on jo muutenkin heikommassa asemassa oleville vähemmistönuorille tarjolla. Sitten rehtori, joka on paitsi auktoriteetti ja johtaja, mutta myös esikuva ja aikuinen, puhuu noin. Antaa syyn ja luvan kiusata. Mitäs olet 12-vuotias homo.


Olisit vähemmän sinä itse ja enemmän mitä muut tahtoo.

Sillä olenhan itsekin ollut hyvin erikoisesti pukeutuva ja ärsyttävä pikkuhomo. Nykyisin saatan pukeutua niin, että Tuula Vuorinen pitäisi minua luultavasti hutsahtavana. Teini-ikäisen homoutta korostava erikoinen pukeutuminen lienee aika tavallista ja luonnollista: kun identiteetti muodostuu, sen rakennusaineeksi tarttuu ympäristön tarjoamia ulkoisia merkkejä. Niillä kertoo sekä itselleen että muille, kuka on. Identiteetti ja lopullinen minä löytyy kokeilujen kautta – itse olen esimerkiksi yläastevuosien jälkeen luopunut huulikiillosta. Voi antaa vihjeitä ja viestejä sanomatta kuitenkaan mitään. Toisaalta seksuaalisuudestaan tekee helposti suojamuurin ja vastahyökkäyksen. Jos seurauksena on vain närkästystä ja vihaa, on helpompaa tehdä kaikki heti selväksi eikä antaa yhtään periksi. Ei tule sitten myöhemmin kenellekään yllätyksenä tai pettymyksenä. Vahvan muurin takana on helpompi olla heikko. Provosoiva olemus ei ole kiusaamisen syy, vaan seuraus. Kiusaaminen ei lopu, vaikka kuinka yrittäisin olla pieni, näkymätön ja tosi tavallinen. Lopputulos on sama, teki itse mitä hyvänsä.

Muistan itse tavallaan voimautuneeni yläasteikäisenä juuri siitä. Miksi olla hankala, kun voi samalla vaivalla olla täysin mahdoton? Laitoin tukkaa enemmän takkuun, paksumman meikkivoidekerroksen ja leveämmät lahkeet. Samaa taistelua itseni ja maailman kanssa käyn edelleen. Tietysti halusin ja haluan, että kaikki pitäisivät minusta. Samaan aikaan tiesin ja tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Vaikka halusin ja haluaisin miellyttää kaikkia, tiesin ja tiedän samaan aikaan, ettei niin tule tapahtumaan. Minä en ole täällä miellyttämässä muita.

Pitää ottaa se tila, minkä tarvitsee. Ei sitä, minkä saa. Pitää olla sitä mitä itse tahtoo, ei sitä, mihin muut ja sysmäläinen rehtori antavat luvan. Vihalla ja närkästyksellä suhtautuville ihmisille ei pidä antaa vaikutusvaltaa omaan elämään.

Juuri siksi aion olla ärsyttävästi homo jatkossakin.


Olin jo tottunut ajatukseen, etten ehkä kirjoita tänne enää. Mutta sitten luin tapani mukaan aamulla Hesaria, tapani mukaan ärryin ja jopa...

Olin jo tottunut ajatukseen, etten ehkä kirjoita tänne enää. Mutta sitten luin tapani mukaan aamulla Hesaria, tapani mukaan ärryin ja jopa suutuin niin, että heräsi tarve kirjoittaa, vaikka olin eilen tehnyt uudenvuodenlupauksen, että minun ei tarvitse enkä edes saa kokea opittua tarvetta puuttua jokaiseen tämän maailman epäkohtaan.

Luin Helsingin Sanomista artikkelin Konsta Pylkkäsestä. Helsingin Sanomat kirjoitti aiemmin siitä, miten paikalliset nuoret kohtelevat ystäviä kaipaavaa kehitysvammaista Konstaa. Häntä heitellään kivillä ja kaljatölkeillä, polkupyöriä tuhotaan, asuntoa sotketaan ja tavaroita varastetaan. Nyt julkaistun artikkelin aihe on kuitenkin iloinen: kehitysvammaista Konstaa ei enää kiusata, ainakaan samoissa määrin, hänen äitinsä kirjoitettuaan tilanteesta Facebook-postauksen – empatiaa ja apua on sadellut monelta suunnalta. Siitä olen tietenkin iloinen ja onnellinen.

Mutta se, mikä minua tässä suuresti vituttaa. Kuvitelkaapa, että aikuista, ei-kehitysvammaista ihmistä heiteltäisi täysillä kaljatölkeillä ja kivillä, tavaroita varastettaisiin, asuntoa sotkettaisiin ja polkupyöriä tuhottaisiin. Puhuttaisiinko silloin kiusaamisesta? Miksi ilmeisesti mikä tahansa väkivallan tai ilkivallan teko muuttuukin kiusaamiseksi, kun kyseessä on puolustuskyvytön henkilö – vaikka kehitysvammainen tai lapsi?

Ilmiö on rieponut koulukiusaamiskeskusteluissa jo pitkään. Vihaan ylipäätään termiä kiusaaminen, enkä aio itse enää käyttää sitä puhuttaessa esimerkiksi koulussa tapahtuvasta väkivallasta tai ilkivallasta. Toivon samaa myös kaikilta muilta. Nyt tekoja vähättelevä sievistely kiusaamistermistöllä on näköjään levinnyt kuvaamaan myös koulun ulkopuolella tapahtuvaa tuhotyötä. Kaupungilla tapahtuva tai ihmisen omaan kotiin tunkeutuva, systemaattinen piina ei ole enää mitenkään kiusaamista. Tätä menoa voidaan toki hetken päästä puhua vaikkapa äärioikeiston kiusanteosta, seksuaalisesta kiusaamisesta tai perhekiusaamisesta. Milloin perinteinen, takavuosina hyvinkin suosittu mummojen potkiminen muuttuu arkikielessä vanhuskiusaamiseksi?

Puhumalla ilkivallasta, pahoinpitelyistä, kotirauhan rikkomisesta ja omaisuusvahingoista kiusaamisena, niitä vähätellään ja ennen kaikkea normalisoidaan. Niihin annetaan puolivillainen lupa, sillä nuoret ovat nuoria, he eivät tiedä mitä tekevät, ei voi nuoria syyttää teoista kun loppuelämä menee pilalle, tosi kurjaa kiusatulle mutta se on sellaista se, kyllä se loppuu kun ei kiinnitä siihen huomiota – tai viimeistään kun kuolee väkivallan seurauksena.

Kamalaa tekojen vähättely kiusaamispuheella on ennen kaikkea uhrille itselleen. Sitä alkaa itsekin uskoa, että tämä on normaalia ja näin kuuluukin olla. Pitää vain kestää ja tottua. Ja siihenhän tottuu. Tottuu niin, ettei pidä itsekään minään – kiusaamisesta ei jaksa tehdä numeroa, jos kiusataan vain vähän tai jonain päivänä ei satuteta fyysisesti. Ja sitten kun siitä puhuu, niin kiusaamiseksi toimintaa voi kutsua vasta, kun toiminta on toistuvaa ja jatkuvaa ja kohdistuu aina samaan henkilöön. Kiusaaminen ei ole poliisiasia, vaan rikosilmoitukseen tarvitaan herran tähden joku syy. Viiden vuoden jälkeen voidaan järjestää keskustelutilaisuus, jossa todetaan, että jos tilanne ei ala muuttua, niin sitten aletaan kyllä kohta puhua ihmisistä ihan nimillä. Ihan omasta kokemuksesta puhun, sanamuodot ovat muistiin piirtyneitä ja juuri siksi sanatarkkoja.

Viranomaiset ja vastuulliset, tekijät ja aikuiset, voivat kilpaa pestä käsiään, kun oikeastaan mitään ei ole tapahtunut, tai vielä parempaa, on vähän epäselvää, että kuka on tehnyt mitä ja mitä on tapahtunut, mitä nyt vähän on yritetty myrkyttää ikätoveria ja porukassa tyhmyys tiivistynyt. Tekoja vähättelevä kiusaamisdiskurssi ei liene kenenkään yksittäisen ihmisen syytä, vaan taas kerran kuuluisa rakenteellinen ongelma. Siitä huolimatta ja juuri siksi sen on loputtava.

Älä puhu kiusaamisesta, kun kyseessä on selkeä väkivalta. On käsittämätöntä, että samat teot ovat vähemmän vakavia niiden tapahtumapaikan vuoksi tai siksi, että niitä satutaan jossain tilanteissa kutsumaan eri nimellä.