Tietoa mainostajalle ›

Kesällä Ruisrockissa jouduin ehkä ihan vähän pettymään Ultra Brahan . Ongelma ei ollut bändissä, ei voisi mitenkään olla, vaan ympäristössä....

Kesällä Ruisrockissa jouduin ehkä ihan vähän pettymään Ultra Brahan. Ongelma ei ollut bändissä, ei voisi mitenkään olla, vaan ympäristössä. Rakastan Ruisrockia ja festareita, kuumuutta tai kylmyyttä, tanssivia humalaisia ihmisiä, tungosta ja hikeä. Mutta niin rakastan pähkinäsuklaata ja höyrytettyjä nakkejakin, enkä halua nauttia niistäkään yhdessä. Ultra Bra ja festarit olivat hiukan väärä yhdistelmä.

Jo Ruisrockissa haaveilin Ultra Brasta konserttisaliympäristössä. Pimeydestä ja hiljaisuudesta ja istumapaikoista, keskittymisestä musiikkiin. Hartwall-areena ei tietenkään ole konserttisali, mutta tarpeeksi lähellä. Niinpä hikoilin ja tykytin tuskissani lippukaupassa ja sain liput. Huijauksen maulla maustetulla collector's-lipulla: kaulanauhaan kiinnitetyllä muoviläpyskällä. Olisin ollut tyytyväinen ihan pdf-lippuunkin, mutta lippukauppa ei antanut ostaa kuin muovilipareita lisähintaan. No, lippu kuin lippu, ja olihan se noloudessaan hauska.


Ja niin koitti konsertti! Ensimmäisen konsertin kaveriksi ilmestyivät toki toinen ja kolmas lisäkonsertti. Sekin tuntui huijaukselta, ajaa ihmiset hysteerisinä lippuja ostamaan niin, että kaikille jää paha mieli ja ahdistus. Se tuntuu leimaavan nykypäivän keikkalippumyyntiä. Tietysti suuret puitteet ovat ilo ja onni tekijöille ja yleisöllekin, mutta silti vähän riepoo. Kaipaan takaisin aikaan, jolloin keikoilla käytiin Paimion Tillintuvassa tai Nivalan Tuiskulassa ja liput ostettiin käteisellä ovelta ja loppuunmyymisen mahdollisuutta ei varsinaisesti ollut.

Ja tällaiseen menneen ajan nostalgiaanhan Ultra Bran comebackinkin sanotaan paljolti liittyvän. Ikävät äänenpainot puhuivat keski-ikäisten tripistä takaisin nuoreen aikuisuuteen. Se oli varmasti totta, ympärilläni istui pääasiassa 40-50 -vuotiaita, mutta se oli myös merkityksetöntä eikä koskenut minua. Itse olin 8-vuotias innostuessani Ultra Brasta, äänittäessäni Kroketin sukulaisten CD:ltä kasetille. Kahdeksanvuotiaana sanoitukset olivat vain hauskoja sanailuja, eikä ehkä aivan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa kun rakastaa sitä hetkeä jolloin kaksi leijonaa makaa sängyssä raukeina. Itsekin leijonana, rakastuttuaan kahdesti peräkkäin leijonaan, tietää merkityksen jo aika hyvin. Sama hauska sanailu on toisaalta ehkä leimallista. Kuten kappaleen spiikissäkin kerrottiin, ei Haikarakaan ihan oikeasti ole hauska laulu vauvantulosta, vaan jostain vähän vakavammasta. Ja sitten tietysti se Kahdeksanvuotiaana, jota kuuntelin paljon vasta 15-vuotiaana koulumatkoilla. Yhtä suurta iästä toiseen sinkoilua koko ilta.


Mutta niin, se Hartwallin keikka. Arto Talme avasi keikan spiikkaamalla, että me olemme Ultra Bra ja otamme teidät tänään ja oli totisesti oikeassa. Konsertti videotaustoineen ja valoineen oli upea, mutta ei show, ja hyvä niin. Visuaaliset elementit olivat vahvoja ja esillä, mutta eivät vieneet huomiota tärkeimmältä eli musiikilta. Muutamat konfettiräjähdykset, ei sen kummempaa. Ei feattaamassa Antti Tuiskua tai Nelli Matulaa, kukaan ei leijunut ilmassa tai noussut esiin lattian läpi keskeltä yleisöä. Pääpaino oli musiikissa ja se oli parasta. Erityisiin nostalgianostatuksiinkaan ei lähdetty, vaan nostalgisointi tapahtui luontevasti itsestään. Melkein kuin mitään 16-vuotista poissaoloa ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Mukana olivat lähes kaikki suosikkini, vain Siiliä jäin yhä kaipaamaan. Ken Saro-Wiwat ja Tel Avivit tulivat mukanalaulaen varmasti selkärangasta, vaikka bändin laulu hiukan haparoikin. Perimmäisen nurkan istumapaikkammekin olivat hyvät: kuulimme hyvin, näimme kaiken. Koko yleisön, videot, bändin. Kaikki oli ihanaa. Paitsi jäähallin penkit ja katsomo, joita ei kyllä ole suunniteltu seitsemää minuuttia pidempään yhtäjaksoiseen istumiseen.

Rakastin toki Ultra Brata kesälläkin, vaikken aivan täysin rinnoin. Sisätilassa Ultra Bra todella pääsi oikeuksiinsa ja koko suuruus tuli esiin, täyttäen perimmäisenkin nurkan. Kesältä jäänyt kolo on täytetty ja voin taas rakastaa UB:tä ehdoitta ja kokonaisvaltaisesti, täydellisenä.

Lue myös postaukset Ultra Bran Ruisrockin keikasta
sekä Pekka Haaviston tukikeikasta vuodelta 2012.


Suomi100-juhlavuosi on pian ohi. Odotan sitä malttamattomana, sillä ensi vuonna on luvassa toinen, itseäni paljon enemmän kiehtova satavu...


Suomi100-juhlavuosi on pian ohi. Odotan sitä malttamattomana, sillä ensi vuonna on luvassa toinen, itseäni paljon enemmän kiehtova satavuotisjuhla.

Silloin tulee kuluneeksi sata vuotta vuoden 1918 tapahtumista. Se on kuulemma ainoa oikea ja sopiva nimitys ja tapa puhua vuoden 1918 tapahtumista oikeastaan missä tahansa yhteyksissä: ylioppilaskirjoituksissa, artikkeleissa, televisiossa, arkipuheessa. Historian oppitunnilla peruskoulussa, jossa sisällissodasta puhumattomuus ja puhumisen vaikeus siirretään taas yhdelle sukupolvelle, jonka pitäisi olla jo riittävän kaukana ja etäinen, että tapahtumista voisi puhua. Kun nykypäivänä ei tunneta naapureita, eikä tiedetä, kummalla puolella naapurin suku on sisällissodassa taistellut. Ei siis tarvitse olla tervehtimättä siksi, että suvut ovat olleet eri puolilla.

Sisällissota on tietenkin ollut käsittämättömän kamala ja sen kokeneille, varsinkin hävinneille, aihe on ollut vaikea. Vaikeus ja puhumattomuus on siirtynyt. Ja ehkä vaikenemisesta on ollut lyhyt matka kieltämiseen, ja sitten onkin oltu vähän niin, että ei ole ollut vankileirejä, ei ole ollut naiskaarteja, ei ole ollut teloituksia, ei yhä näkyvissä olevia luodinjälkiä talojen seinissä. On vain vuoden 1918 tapahtumat vaivaantuneella opettajasandaalien kärkien tuijottelulla. Valikoiva historia ei ehkä sittenkään ole niin kaukainen asia meilläkään.

Juuri nyt, tänä tulevana hiljaisempana satavuotisjuhlana, Tampereen Työväen teatteri käsittelee sisällissotaa Tytöt 1918 -musikaalilla. Kävimme taannoin muutaman muun bloggarin kanssa Työväenteatterin kutsumina tutustumassa Tampereeseen ja tulevaan teatterikappaleeseen. Kuten nimikin kertoo, aihetta katsotaan nuorten tyttöjen, käytännössä lapsien, muodostaman aseellisen naiskaartin kautta. Juuri tämä sodan hävinneiden naisten historia on ollut erityisen vaikeaa ja vaiettua. Naisilla ei sata vuotta sitten oikeastaan ollut asemaa: jo pelkkä housujen pukeminen oli shokki, sotimisesta ja tappamisesta puhumattakaan. Onneksi hiljaisuus vähän hälvenee edes nyt, sata vuotta myöhemmin.

Erityisen onnellinen olen siitä, että aihetta käsittelee juuri Tampereen Työväen teatteri. Siellä kävin jo lapsena varsin usein, se tuntuu minusta ehkä ainoalta oikealta teatterilta Suomessa. Tampereen Työväen Teatteriin isovanhempien kanssa tehdyiltä, kotikylän pankin järjestämiltä bussiretkiltä lienee ylipäätään peräisin syttynyt kulttuurikipinä minussa. Tampereen Työväen teatterissa Tytöistä ei haluta tehdä kohumenestystuotetta: ei ulkopuolisia kohulaulajia myynnin edistäjiksi ja keulakuviksi. Suurin osa teoksesta tehdään talon oman väen kesken, freelancereiden käyttö on minimissä. Se sopii mielestäni sekä teatterin että teoksen henkeen ja lämmittää vanhaa työkiksen ystävää entisestään.

Työryhmän ajatuksia kuunnellessa loistaa läpi suuri kunnianhimo, rohkeus ja tekemisen palo. Tarve puhua ja prosessin käynnistämät tunnekuohut: miten koko kotikaupunki näyttäytyy erilaisena, kun tuttuja paikkoja katsookin yhtäkkiä koko ajan sisällissodan silmin. Vaikka ollaan teatterissa, tekemässä näytelmäksi fiktiivistä tekstiä, se kaikki on samaan aikaan kuitenkin ollut totta.


Tytöt 1918 kantaesitys 25.1.2017 Tampereen Työväen teatterissa
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola, laulutekstit Heikki Salo, sävellykset Eeva Kontu.

Bloggarikollegani Katja Lahti julkaisi kuvittaja Annukka Palménin kanssa Pikkis, rohkea pikku mörökölli -kirjan. Kuten nimestäkin voinee...


Bloggarikollegani Katja Lahti julkaisi kuvittaja Annukka Palménin kanssa Pikkis, rohkea pikku mörökölli -kirjan. Kuten nimestäkin voinee päätellä, kyse ei ole esimerkiksi homoeroottisesta novellikokoelmasta, vaan lastenkirjasta.

"Pikkis, nuori mörökölli, on saavuttanut suuren merkkipaalun: hän saa aloittaa metsän asioiden hoitamisen kaikkien isojen mörököllien tavoin. Samalla Pikkis alkaa ansaita jymykiviä, joita ilmestyy tyynyn alle aina, kun osoittaa luonteenlujuutta.
Kun kaikki 7 jymykiveä on koossa, mörökölli on valmis viettämään yksin yön metsässä. Ja sehän on ihan parasta! Pikkis lähteekin hoitamaan tehtäviään innolla ja tutustuu itiöemään, pörömaniaan ja Sumusilmään."

Kirjan julkkareita juhlittiin perjantaina ja kuten kaikki tiedämme, missä mammabloggareita, siellä myös Tämän kylän homopoika. Ja kuten Katja minulle jo julkkari- eli kirjan synttärikutsua lähettäessään mainitsi, on kirja fiksusti sukupuoleton: sukupuolella kun ei ole mitään merkitystä puhuttaessa esimerkiksi rohkeudesta. Päähenkilöön voi siis samaistua kaikki, oli sitten aikuinen tai lapsi, tyttö tai poika tai jotain muuta. Oikein kelpo kirja, mitä hiukan ehdin lueskella. Ja upeasti kuvitettu! Vesiväritekniikka on Annukka Palménilla hallussa ja varsinkin metsäiset maisemakuvat hellivät silmää. Kirjan ilme ja tarina on myös kivasti ajaton ja perinteinen: monien visuaalisten ilmeiden kohdalla tajuaa heti, että ilme on nyt todella kiva ja raikas, mutta parin vuoden päästä tuntuu jo kiusallisen vanhalta, kun muoti muuttuu. Joissain asioissa pieni perinteisyys on siis ihan paikallaankin.


Lastenkirjanjulkkareissa on aina kyllä sellainen meininki heti alkuillasta, ettei sellaista ole aikuisten vastaavissa juhlissa välttämättä koko iltana – tai no, ehkä joskus on. Jo alkuillasta huudellaan omia vitsejä esiintyjän juttujen päälle, istutaan ihan ongelmitta syömässä ja juomassa kaksin käsin pöydän alla ja jos ruoka ei olekaan mieleistä, sen voi hyvin ottaa pois suusta ja laittaa takaisin pöydälle.

Toisaalta aikuiset ja lapset ovat hyvinkin samanlaisia: molempia yleensä alkuillasta vähän ujostuttaa juomatiskille meno, että saako tästä nyt ottaa ja kuinka paljon kannattaa ottaa, ettei esimerkiksi pissaa vahingossa housuun.


Juomapöydän lisäksi kirjan synttäreillä nautittiin jännittävästä Nooran ja Ossin Villdin mörököllimenusta! Mörököllimenusta löytyi pihlajaremmejä, kuusenkerkkämarmeladia, pakurikonvehteja ja vuorenkilpilattea. Kaikki olivat mielenkiintoisia kokemuksia, erityisesti sykähtelin kuitenkin vuorenkilpilatelle. Myös lapsiyleisö tuntui maistelevan kaikkea antaumuksella: olihan kyseessä ihan oikea metsän mörököllien ruoka. Varsin hyvin brändätyt metsän antimet ja mainiosti konseptoitu juhla muutenkin. Paikalla oli myös ihan oikea biologi kertomassa lapsille metsästä. Höristelin itsekin korviani, kun puheeksi tuli kuusen peffa, ja se, mitä sinne voi laittaa. Aina oppii uutta! Hyvin inspiroivaa!

Mörököllimenun lisäksi tarjolla oli myös perinteisemmin kuohuviiniä ja juustotarjotin. Aika kiva kombo, että näin aikuisenakin voi sillä lailla palkita itsensä urhean mörököllimenun maistelun jälkeen juustolla ja kuohuviinillä. Lapset sen sijaan saivat palkinnoksi mörököllien jymykiviä. Jotkut näyttivät oikein antaumuksella maistelevan niitäkin, ilmeisesti siis juuston ja viinin kaltainen herkku! Lupaan maistaa jatko-osan julkkareissa, sillä sellainenkin on kuulemma tulossa.

Pikkiksen seikkailut ovat tietysti vaikka mainio joululahja. Kirjaa voi tilata No Tofu Publishingin nettikaupasta.