Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Disneyn liveaction-leffojen putki jatkuu tänään Suomessa ensi-iltaan tulleella Leijonakuninkaalla. Kaltaiselleni Disney-fanille tämä vuosi...

Disneyn liveaction-leffojen putki jatkuu tänään Suomessa ensi-iltaan tulleella Leijonakuninkaalla.

Kaltaiselleni Disney-fanille tämä vuosi on ollut ristiriitainen, jopa surullinen kausi. Ensin tuli liveaction-versio Aladdinista. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa ja otin elokuvan kunniaksi jopa tatuoinnin. Onneksi tatuointini viittaa alkuperäiseen animaatioon, joka on tietysti edelleen maaginen ja upea. Sillä liveaction-versio oli niin hirvittävä pettymys, etten pystynyt aikoihin purkamaan pettymystäni sanoiksi mitenkään. Siksi en kirjoittanut elokuvasta edes postausta, totesin vain Instagramissa elokuvan olleen niin hirveä, etten halua puhua siitä.


Sitten lähdin Lontooseen ja löysin Disney Storesta upeat, ysärihenkeä hohkaavat t-paidat Kaunotar & Hirviö- ja Aladdin-painatuksilla. Paidat olivat ihanat, kunnes menivät ensimmäiseen pesuunsa. Printit kulahtivat hirvittäväksi ja paidat näyttävät ensimmäisen pesunsa jälkeen siltä, kuin olisivat olleet jatkuvassa käytössä kuuluisalta 90-luvulta asti.

Ja sitten Leijonakuninkaaseen. Toisin kuin monille ikäpolveni edustajille, Leijonakuningas ei ollut itselleni lapsena kovin tärkeä: elokuva oli kiva, mutta en ollut kiinnostunut puhuvista eläimistä. Halusin prinssejä ja prinsessoja. Leijonakuninkaan hienous aukeni itselleni oikeastaan vasta aikuisena. Karvaan Aladdin-pettymyksen vuoksi en jaksanut odottaa Leijonakuninkaalta paljoakaan.

Uusi Leijonakuningas kuitenkin yllätti positiivisesti. Nollaodotuksilla siihen ei tosin paljoa vaadittu. 

Ja kieltämättä hassu konsepti uusintaversio Leijonakuninkaasta onkin. Liveaction-elokuva, joka on todellisuudessa alusta loppuun pelkkää tietokoneanimaatiota. Arviot ja nettiin vuotaneet klipit vihjailivat, että elokuva huokuu sieluttomuutta: alkuperäisen animaation hahmot näyttivät eläviltä, luonnikkailta laulavilta eläimiltä, uusintaversion eläimet taas näyttivät dubatulta luontodokumentilta. Pelastaisiko sitä edes Beyoncé ääniroolissa?

Komealta uusi Leijonakuningas kuitenkin näyttää. Vanha animaatio oli, varsinkin elokuvan alkupuolella, kuva kuvalta ja repliikki repliikiltä käännetty digitaaliseksi animaatioksi. Aurinko nousee ja Simban kastejuhlan jälkeen Scar liiskaa vipeltävän pikkuhiiren. 1990-luvun lapsena saattoi nostalgisesti kokea ja tuntea jotain samaa, mitä on lapsena kokenut. Luultavasti Disneyn suunnitelmissa on ollut tarjota sama kokemus myös 2010-luvun lapsille. Elämys, jota voi silmät suurena tuijottaa ja hurmioitua niin, että 30 vuotta myöhemmin haluaa näyttää samaa elokuvaa omille lapsilleenkin. Siihen en usko uuden Leijonakuninkaan, tai minkään muunkaan liveaction-uudelleenfilmatisoinnin tällä menolla pystyvän.

Kuten sanottu, uusi Leijonakuningas on näyttävää katsottavaa ja musiikki on hienoa kuunneltavaa – paikoin jopa alkuperäisversioita upeampaa. Siitä huolimatta elokuva on sieluton ja tyhjä – niitä jo mainittuja dubattuja eläimiä. Hahmoja ei pahimmillaan erota toisistaan ja realistisilta eläimiltä puuttuvat luonteet ja ilmeet. Ilmeettömyydestä tekee erityisen kiusallista se, kuinka esimerkiksi Mufasan ilme hetkeä ennen kuolemaa nousee loppukohtauksessa jatkuvasti esiin. MITÄÄN ILMETTÄ EI HERRAJEESUS OLLUT.

Liika realismi vaivaa elokuvaa muutenkin: ei synny herkkää tunnelmaa, kun Can You Feel the Love Tonight lauletaan kirkkaassa päivänpaisteessa jolkotellen. Pieni tunnelmavalaistus ei tekisi pahaa edes realismia tavoittelevalle luontokuvaukselle, etenkään kun pääosassa kuitenkin ovat puhuvat eläimet.

Elokuva tuntuu kertakäyttöiseltä eläinvideolta: harvaa netin hassua eläinvideotakaan tulee katsottua uudestaan. Se ei selvästikään Disneyllä huoleta, sillä kertakäyttökatselustakin kertyvät miljoonat katselut ovat miljoonia katseluita. Se on kuitenkin lyhytnäköistä ja surullista. Uusi Leijonakuningas ei anna vanhaan mitään uutta, ei uutta kulmaa tai päivitystä, ellei Pumballe lisättyjä pieruvitsejä halua huomioida (en halua).

En halua minulle rakkaan Disneyn latistuvan takavuosien suosikiksi, jonka suosikkihittejä renkutetaan uudelleensovituksina lähiöbaarin nurkassa. Toy Story 4 ja Frozen 2, olkaa jumalaisia ja pelastakaa uskoni Disneyyn. Olkoon liveaction-buumi vain väliaikainen rahantekoreikä, jota seuraavat rohkeat innovaatiot ja uudet, taiteelliset suunnat.


Kesä on kovassa vauhdissa ja kovaan vauhtiinhan liittyy ainakin itselläni ihana musiikki! Lapsena äänitin aina summerhits-kokoelmia C-kase...

Kesä on kovassa vauhdissa ja kovaan vauhtiinhan liittyy ainakin itselläni ihana musiikki! Lapsena äänitin aina summerhits-kokoelmia C-kasetille, joita sitten Walkmanillani kesäretkillä kuuntelin. Kappaleethan toki piti löytyä omasta vaatimattomasta levykokoelmastani. Ei ollut Spotifyä, kun ei ollut oikeastaan edes internettiä! Myöhemmin toki kasvoin sen verran, että saatoin hankkia tuolloin hyvin trendikkäitä kokoelmalevyjä, joita julkaistiin esimerkiksi kesäsesongiksi.

Nykyään kaikki on niin helppoa, kaikki maailman kappaleet on saatavilla Spotifystä ja kokoelmalevytkin ovat muuttuneet Spotifyn soittolistoiksi.

Siksi onkin niin helppoa vinkata teille tämän kesän suosikkiartisteistani! Sikäli Spotifyistä ja soittolistoista puhuminen on tässä yhteydessä hölmöä, sillä en ole tutustunut yhteenkään näistä artisteista Spotifyn välityksellä. Yhden tekemisiä olen seurannut jo CD-formaatin aikakaudelta, kahteen muuhun taas olen hurmaantunut festivaalikeikoilla.


Pauliina Kokkonen
Pauliina Kokkonen on itselleni tuttu jo vuosien takaa: Paapu lauloi, ja laulaa, taustoja Scandinavian Music Groupissa, jota olen ihaillut yhtyeen alkuhämäristä asti. Paremmin pääsin tutustumaan Paapuun nyt jo kuopatulle Lauluyhtye Viidelle kuvauskeikkoja tehdessäni. Siksi odotinkin Paapun keväällä julkaistua Valveilla-debyyttialbumia kuin kuuta nousevaa. Jo ensimmäiset sinkut olivat ihania, siksi uskalsin odottaa paljon myös albumilta.

Moni entinen suosikkiartistini on viime aikoina lähtenyt ajan trendien mukaisiin uusiin suuntiin. Se toki heille sallitakoon, taiteilijuuteen kun liittyy olennaisesti oikeus tehdä sellaisia asioita, jotka itseä kiinnostavat. Urautuminen ei johda kovinkaan pitkälle. Silti monien vanhojen suosikkieni uudet suunnat ovat tuntuneet vähän keinotekoisilta, enkä ole saanut niistä sitä, mitä musiikillisilta kokemuksiltani kaipaan. Juuri tässä Pauliina Kokkosen levy kuitenkin toimii: se kuulostaa vilpittömältä ja artistin itsensä näköiseltä. Albumi maalaa tunnistettavia tunnetiloja ja tilanteita. Biisit toimivat niin kesäyön diskoissa kuin kuulokkeista kuunneltuna kolme sekuntia ennen nukahtamista. Elektroninen äänimaailma on kuulas ja ilmava, mutta silti ystävällinen ja lempeä.

Levyä kuunnellessa mieleeni palasi myös suosikkilevyni vuodelta 2012: tuolloin levynsä julkaisi Heli Kajo, ja kuuntelin levyä varmasti tuhansia kertoja. Siitä tuli myös silloisen parisuhteeni teemalevy, sitä kuunnellessa ihastuin ja rakastuin ja olin hurmiossa. Saman roolin nyt, vuonna 2019, saa Paapun soololevy. Kuuntelin levyä ensimmäistä kertaa sen julkaisupäivän aamuna. Kävelin lämpimässä aamuauringossa onnesta itkien ja kylmien väreiden vilistäessä ympäri kehoa. Myöhemmin kuulin, että Heli Kajo on ollut mukana tekemässä ainakin yhtä Kokkosen levyn biisiä. Heli Kajo, miksi olet näin olennaisesti mukana elämäni rakkauksissa?

Pauliina Kokkonen Spotifyssä


Sado Opera
Sado Opera on berliiniläis-pietarilainen queer-yhtye, jonka erittäin vauhkoon meininkiin pääsin puolivahingossa tutustumaan Querelle-festivaalien keikalla. En yleensä ole ihminen, joka innostuu tanssimaan tuntemattoman yhtyeen keikalla. Nyt kuitenkin intouduin, ja se oli upeaa. Yhtyeen teatraalinen show, tarkkaan harkittu ulkoasu ja mukaansa tempaava queer-svengi veivät tyystin mukanaan. Keikalla tuntui, että kaikki menettää merkityksensä: sukupuolet, suuntautumiset, valtioiden rajat. Että vapaus ja täydellinen maailma voisivatkin olla mahdollisia. 

Riehaantumiseni keikalla oli upeaa myös yhtyeen mielestä. Yhtye kun on Berliinin keikoillaan tottunut siihen, että yleisö joraa kreiseinä mukana, ei suinkaan pälyile salin reunoilla epäluuloisena. Minä ja seuralaiseni kuitenkin reivasimme eturivissä ja tästä kiitollisina yhtye tuli keikan jälkeen moikkaamaan meitä ja antamaan meille bändin logolla varustetut NÄNNITARRAT. Ihana muisto ihanasta yhtyeestä.

Pietarissa perustetun Sado Operan lähtöajatuksena on ollut tarjota queer-bileitä pietarilaisille. Keikat kokosivat yhteen vapaamielisiä ja liberaaleja ihmisiä ja muistutti heitä siitä, etteivät he ole yksin, vaikka siltä voi joskus tuntuakin. Vaikka yhtye vaikuttaakin nykyisin Berliinissä, haluaa bändi silti ylläpitää ja tuoda esiin pietarilaista queer-kulttuuria. Sado Opera järjestää Berliinissä tapahtumia, joihin he kutsuvat venäläisiä queer-artisteja esiintymään.

Kuuntele Sado Operaa Spotifyssä. Tsekatkaa myös bändin videot


New Ro

 Niin ikään New Ro'hon tutustuin paremmin keikkojen myötä, vaikka I Cum -kappaleeseen olin ainakin somepöhinän verran törmännyt. Keikkaintoutuminen on yllättävää, sillä olen perinteisesti todella huono katsomaan ennestään tuntemattomia artisteja keikoilla. Ensimmäinen kokemukseni oli Helsinki Priden avajaisbileissä. Apollon terassi oli tunnelmallinen ja kiva paikka, mutta ei millään muotoa keikkapaikaksi suunniteltu. New Ro'n meininki oli kuitenkin niin mukaansa tempaava, että hetkessä kaikki jorasivat vapautuneina artistin ympärillä. Muistan vähän kuvanneeni instastoryyn yhtäkkiä alkaneita jortsuja hiukan ihmeissäni - ja 10 sekuntia myöhemmin joraavani itse Aperolit läikkyen mukana.

Aiemmin Ronya nimellä esiintynyt New Ro käsittelee biiseissään seksuaalisuutta, vapautumista, pussy poweria ja rohkeutta olla oma itsensä. Toisen kerran pääsin katsomaan New Ro'ta Ruisrockissa, jossa mietin artistin kiehtovuutta: show'n ja artistipersoonan elementit, seksipositiiviset sanoitukset, verkkosukkahousut ja nahka-asusteet, ovat itsestäänselviä, mutta perkeleen toimivia ja voimauttavia. Selkeitä ja suoraviivaisia kannanottoja, sellaista kansanomaista feminismiä. Jopa näin valkoisena cis-miehenä kiljuin riemuissani mukana ja toivoin, ettei keikka lopu ikinä, kun olotila oli niin vapautunut ja onnellinen. Tällaista lisää, voisipa koko maailma kokea New Ro'n!

Kuuntele New Ro'ta Spotifystä.

Hellurei ja hellää Pride-viikon jälkeistä aikaa! Tein sellaisen hoopon lupauksen kustannustoimittajalleni, että lupasin takoa kontenttia...

Hellurei ja hellää Pride-viikon jälkeistä aikaa!

Tein sellaisen hoopon lupauksen kustannustoimittajalleni, että lupasin takoa kontenttia ihan kyrpänä  kirjoittaa syksyllä ilmestyvän Homopojan opas -kirjani loppuun tällä viikolla!

Palaan siis Helsinki Pride -viikon juhlatunnelmiin vähän myöhemmin, jos vain suinkin ehdin ja muistan, mutta esittelen teille pikapikaa kuitenkin lauantain kulkue- ja puistojuhla-asuni sekä Pride-viikolla allekirjoittaneesta tehdyt haastattelut ja muut esiintymiset.

Asuni oli onnellisena sattumoisena pääasiallisesti second hand ja kierrätysmateriaaleista askarreltu kokonaisuus!

Keskeiseen rooliin asussani nousi tietysti homoamiraalin lakiksi ristitty hattuni. Hattu on upean Elinan käsialaa. Elina puhui taannoin ääneen haaveestaan tehdä (esimerkiksi minulle) jokin överitörkeä hattuprojekti. Toppuuttelin harmissani Elinaa, koska pääni on niin suuri, että mitkään hatut eivät koskaan mahdu minulle. Meni arviolta kolme tuntia (okei, joitakin päiviä) ja Elina kertoi jo löytäneensä minunkin päähäni sopivan hatun. Annoin muutaman referenssikuvan materiaaleista ja värimaailmasta, ja Elina ryhtyi työhön.


Ja voi perseensuti miten upea lakki siitä tulikaan! Aivan uskomaton, kertakaikkiaan. Se on ylevä ja arvokas ja toisaalta niin vulgääri ja överi, etten kestä. Ja mikä tärkeintä, hattu oli jopa minulle liian suuri! Onneksi hatun sisällä on kiristysrengas, jolla hatun ympärysmittaa voi hieman pienentää.

Myös asuni koru on Elinan käsialaa. Sen Elina tosin valmisti jo taannoisiin Blog Awardseihin. Asu taas löytyi aivan sattumalta Fredrikinkadun UFF:ista. Jotenkin ihmeellistä, että maailmassa on ikivanha verryttelyasu, joka on valkoinen ja sateenkaariraidoin koristeltu. Sitten se asu vielä säilyy kaikki vuodet, päätyy UFF:lle, päätyy minun käsiini ja on vielä minun kokoani. Jotenkin ihan hillitöntä touhua. Paita taas on Helsinki Priden virallinen kannatustuote, jonka ostin uutena. Mutta tuotto meni hyväntekeväisyyteen, eli uuden vaatteen osto oli sallittua! Aivan kuin muuten kieltäisin itseltäni mitään, varsinkaan vaatteiden ostoa.

Glitterit taas ystävällisenä Pride-tervehdyksenä lähetti Glitternisti! Kiitos Glitternisti, että pidät minut gimmeltävänä!


Sellainen asu! Tähän loppuun vielä medianäkyvyydet:

MTV Uutiset liven haastattelu Helsinki Priden kutsuvieras-avajaisista täällä.
Ilta-Sanomien henkilökuvajuttu täällä.
Pesojoonaksen blogiin tekemäni Dear Eino -palsta täällä.
Yle Teeman Pride-lähetys ja meikä marakassin haastattelu täällä.
Himocast-podcastin Pride-jakso, jossa olin vieraana, täällä
Kasperin ja Mikon Suomen suosituin podcast, johon päädyin vahingossa vieraaksi myös, täällä.
Ja vielä Taloussanomien juttu (joka myös Pride-lauantaina aukeaman kokoisena Ilta-Sanomien printissä julkaistiin) pinkkipesusta täällä.

Aikamoiset hulinat oli, sekä Pridessä että mediassa! Huhuh!