Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaupallinen yhteistyö: Helsingin Diakonissalaitos & Suomen Blogimedia Törmäsin hiljattain vanhoihin kalenteripäiväkirjoihini. Ki...

Kaupallinen yhteistyö: Helsingin Diakonissalaitos & Suomen Blogimedia

Törmäsin hiljattain vanhoihin kalenteripäiväkirjoihini. Kirjoitin vuosina 2008-2012 kalenteriin ylös päivän keskeisimmät fiilikset ja tapahtumat.

Eivätkä ne fiilikset ja tapahtumat olleet kovin kaunista luettavaa.

Oikeastaan vasta ihan viime aikoina olen tajunnut, kuinka huonosti silloin meni ja kuinka paljon huonommaksi siitä olisi voinut vielä mennä. Voittaessani vuonna 2015 Vuoden lifestyle-blogin palkinnon, muistelin palkintopuheessa aloittaneeni blogin mietittyäni alkaisinko kirjoittaa vai menisinkö terapiaan. Päädyin kirjoittamaan, vaikka todellisuudessa jokin muu apu olisi ollut tarpeellisempaa.

Siksi olin heti ehdottomasti mukana, kun minua kysyttiin yhteistyöhön Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kanssa. Diakonissalaitoksen Vamosnuoret nimittäin tukevat ja auttavat 16-29-vuotiaita nuoria kahdeksalla paikkakunnalla (Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Lahdessa, Turussa, Kuopiossa, Oulussa ja Rovaniemellä) juuri sellaisissa ongelmissa, joita itsekin parinkympin kieppeillä koin. Mielenterveys, raha-asiat, koulu- ja työelämä olivat kaikki uhkaavasti levällään, enkä löytänyt reittiä tai halua tilanteen korjaamiseen. Vamosnuorten toiminta kuuluu yleishyödyllisiin palveluihin, jotka rahoitetaan suurimmilta osin hankerahoituksilla. Nuorten auttamiseen tarvitaan kuitenkin lisäksi meidän kaikkien apua ja siksi nyt on käynnistetty Syy elää -kampanja. Esimerkiksi kahdellakymmenellä eurolla nuori saa ensimmäisen tapaamisen turvallisen aikuisen kanssa. Lahjoitus toimii hyvin esimerkiksi joululahjana: se on aineeton, hyvin eettinen ja tuo varmasti hyvää mieltä ja iloa enemmän kuin moni muu perinteinen joulumuistaminen.


Tavallisesti Diakonissalaitoksen Vamosnuorten toimintaan osallistuvalla nuorella on elämässä mennyt jo useampikin asia  huonosti. Ympäristön tuki on puuttunut ja jopa peruskoulu on voinut jäädä kesken. Diakonissalaitoksen Vamosnuoret kuitenkin toimivat liikkeelle saavana voimana, jonka herättämän toiveikkuuden kautta voidaan onnistua.

Anna nuorelle syy elää. Lahjoita täällä tai tekstaamalla TOIVO numeroon 16499 (20€). 

Tuen ja huolehtimisen puute onkin tyypillisesti ollut läsnä Diakonissalaitoksen Vamosnuorten pariin tulevan nuoren elämässä. Yhdistävä tekijä nuorilla on yksinäisyys. Taustalla on tunnetyhjiön aiheuttaneita traumakokemuksia, sosiaalisia esteitä ja kiusaamista. Diakonissalaitoksen Vamosnuorten toiminnan ytimessä ovat vuorovaikutus, välittäminen ja luottamus. Toiminnassa ei vaadita, vaan kuunnellaan ja kaivetaan omia, syvällekin hautautuneita unelmia esiin. Jo yksikin tapaaminen turvallisen aikuisen kanssa voi muuttaa syrjään jääneen nuoren elämän suunnan. Usko selviytymiseen herää usein jo ensimmäisellä tapaamisella.

Kävin tutustumassa toimintaan Sörnäisissä sijaitsevassa Helsingin toimipaikassa. Syrjäytymisestä ja nuorten pahoinvoinnista puhuminen tuo aina mieleen virastojen ja laitosten käytävät ja lomakepinot. Tutustumaan mennessäni en oikein tiennyt mitä odottaa. Mistään sosiaaliviranomaisista ei Diakonissalaitoksen Vamosnuorissa ole kyse, mutta onko kaikenlainen apu loppujen lopuksi ihan samanlaista?
Toimitiloihin astuessani yllätyin. Jo nopea vilkaisu tiloihin toi esiin jopa poikkeukselliselta tuntuvan tunnelman. Mieleen tuli enemmänkin leirikeskus tai nuorisotila – vaikken toisaalta tiedä, ovatko ne viihtyisyydessään ihan Diakonissalaitoksen Vamosnuorten tilojen veroisia. Ero sote-palveluihin verrattuna on suuri: ilmapiiri on lämmin ja vastaanottava. Toimintaan osallistuvat nuoret eivät ole numeroita tai kulueriä eikä heitä käsitellä konemaisesti massoina. Jokainen toimintaan tuleva nuori saa Vamoksella oman työntekijän. Jos kotoa poistuminen tuntuu nuorelle vaikealta ja sosiaaliset tilanteet pelottavat, voivat työntekijät tehdä myös kotikäyntejä. Yksilövalmennuksen lisäksi Vamos järjestää erilaisia ryhmiä. Toimintaan kuuluu myös etsivää nuorisotyötä, mutta palvelut ovat nykyisin nuorten keskuudessa niin tunnettuja, että nuoret ottavat pääasiassa yhteyttä itse.

Käytännön toiminnan lisäksi Diakonissalaitoksen Vamosnuorten toiminta vakuuttaa myös tilastoina. Toiminnan tuloksellisuutta nimittäin mitataan jatkuvasti. Vamos-palvelun vuonna 2017 päättäneistä nuorista 97% suosittelisi Vamosta muille. 87% nuorista koki elämänsä muuttuneen parempaan. 80% uskoo asioidensa olevan tulevaisuudessa paremmin ja 79% koki voivansa psyykkisesti paremmin.

Vaikuttavuustilastoja tukevat myös omat havaintoni. Vierailin Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kuntouttavan työtoiminnan ryhmän kokoontumisessa tapaamassa siihen osallistuvia nuoria. Vaikka asia on itsestäänselvä, olin silti yllättynyt siitä, kuinka tavallisia kaikki ryhmään osallistuvat nuoret olivat – siksi toiminta niin tärkeältä tuntuukin. Jokainen varmasti tietää ainakin yhden nuoren, joka todennäköisesti hyötyisi esimerkiksi Vamosnuorten toiminnasta.

Anna nuorelle syy elää. Lahjoita täällä tai tekstaamalla TOIVO numeroon 16499 (20€).

Tilastoja ja kirjallisia tavoitteita on tietenkin helppo luetella, joten minua kiinnosti erityisesti  nuorten omat, konkreettiset kokemukset toiminnasta. Millaisena nuoret itse kokevat ryhmän toiminnan? Millaista apua he kokevat saaneensa?
Nuorten listaamat, Vamoksen myötä elämään tulleet muutokset ovat hyvin täsmällisiä ja selkeitä. On pysäyttävää kuulla ihmisen kertovan siitä, miten "tunnistaa nykyään muitakin tunteita kuin vitutuksen". Työnhaku ei pelota tai ahdista enää kohtuuttomasti, kun siihen on saanut konkretiaa. Ryhmän kokoontumisia varten herääminen on luonut arkeen päivärytmin, ja aamukahdeksalta herääminen tapahtuu luonnostaan vapaapäivinäkin. Ryhmän on tarkoitus kuntouttaa: työelämään opettavien toimien lisäksi siellä osallistutaan välillä hyödyttömiltä tuntuviinkin asioihin, kuten keramiikkatyöpajaan. Sekin on kuin työtä, vaikkei siihen liitykään tulostavotteita, kuten yksi nuori kertoo. Hyödyttömältä tuntuva luova työkin on kuntoutumisen ja hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Vapaassa tilassa syntyy oivalluksia ja tavoitteet elämässä selkenevät. Ryhmän tuoma apu näkyy nuorissa selkeästi: puheissa vilisevät keinot välttää burn outin uusiutuminen, tulostavoitteet, rekryprosessit ja uranäkymät. Työelämä loistaa selvästi monien haaveissa. Joku valittelee sitä, kuinka kaverit väittävät ryhmässäkäyvää tyyppiä laiskaksi, vaikka oikeasti laiska ihminen ei heräisi joka aamu ryhmätoimintaan, vaan jäisi kotiin nukkumaan. Kuten töistäkään, ei ryhmästä voi olla poissa ilmoittamatta. TE-toimiston kautta ryhmään tulleet eivät myöskään saa poissaolopäiviltä yhdeksän euron kulukorvaustaan.

Jälkeenpäin olin pitkään hyvällä tavalla ihmeissäni ja vaikuttunut Diakonissalaitoksen Vamosnuorten työstä. Vaikkeivät palvelut olekaan minulle suunnattuja, tuli vierailusta hyvinvoiva ja energisempi olo. Mietin myös omaa, suunnilleen kymmenen vuoden takaista elämääni. Ymmärsin silloin jotenkin alitajuisesti, ettei elämä voi jatkua näin. Onnistuin muuttamaan pikkukylästä Turkuun, aloin seurustella ja pääsin yliopistoon, johon hain sen enempiä suunnittelematta. En toki voi itsekään sanoa selvinneeni kaikesta tai meneväni täysillä eteenpäin. Sain kuitenkin elämästä kiinni ja elämä korjaantui pikkuhiljaa itsestään. Mutta elämä ei tietenkään toimi kaikilla niin: asuinpaikka voi olla jo valmiiksi elämän äärellä suuremmassa kaupungissa tai ongelmat ovat sellaisia, etteivät ne korjaannu itsekseen. Paremmasta nykytilanteestani huolimatta vierailu Vamosnuorissa inspiroi tarttumaan mieltä painaviin asioihin: on aika kokeilla muutakin apua kuin kirjoittamista, vaikka juuri blogi on ollut suuri tekijä esimerkiksi työurani aukeamisessa. Silti. Jos syy elää on hukassa, on vaikea auttaa itse itseään.

Anna nuorelle syy elää. Lahjoita täällä tai tekstaamalla TOIVO numeroon 16499 (20€).

Every boy and every girl! Spice up your life! People of the world! Spice up your life!  Tänään se oli, Suuri Päivä. Spice Girlsin comeba...

Every boy and every girl! Spice up your life! People of the world! Spice up your life! 

Tänään se oli, Suuri Päivä. Spice Girlsin comeback-kiertueen liput tulivat myyntiin. Olin hermoraunio jo tuntia ennen lipunmyynnin alkua. Tein itselleni aamiaiseksi muhkean juustolautasen, mutta en oikein osannut syödä. Tuijotin Spaissareita soittavaa bluetooth-kaiutinta, tuijotin Instagramia, tuijotin kahvikuppia, haukkasin palan juustoa, ja aloitin tuijotuskierroksen alusta.  Avasin Whatsapp-puheluyhteyden Lontoon kavereihin jo hyvissä ajoin. Surffasin Ticketmasterin sivuille. Ankeintahan olisi, jos ei pääsisi edes sivustolle.

 Laadimme toimintasuunnitelmaa, kuka yrittää ostaa mitäkin ja kuinka ylipäätään kannattaisi toimia.


 Lipunmyynnin alkaessa olin rauniona entistä enemmän. Pääsimme molemmat klikkaamaan, montako lippua ja mistä kategoriasta haluaisimme. Siihen se ilo sitten loppuikin. Kauppa oli tietenkin ruuhkautunut, mutta odotimme toiveikkaina. Yhteys katkesi, yritimme uudelleen. Taas raksutimme, eikä mitään. Olimme toiveikkaita, sillä ympäri Brittein saarta mahtuu stadioneille niiin monta ihmistä, että toivoa on. Jonotimme ja odotimme, hakkasin itseäni naamaan ja tein henkisiä uskomattomia voimisteluliikkeitä. Ei ollut hyvä tunne se, ei ollenkaan. Mille tahansa keikalle pyrkivä kaverini oli välillä päässyt jo maksuvaiheeseen kaiken kaatuessa. Sama toistui. Toivoni alkoi hiipua. Aikaa oli kulunut jo lähes tunti, Twitterissä riehuttiin sivujen kaatumisesta ja riemuittiin lippujen saamisesta. Osuvat giffit ja muut meemit naurattivat, ongelmattomasti haluamansa liput saaneille haistattelin törkeästi ja avoimesti.



Toiveeni alkoivat rapistua. Muistelin lapsena ystäväkirjaan raapustamiani sanoja. Hartain toiveeni: Tavata Spice Girls tai olla heidän konsertissa. Hartaimman lapsuudentoiveeni toteutuminen oli niin lähellä, mutta niin kaukana. Melanie C julkaisi Instastoryssä kiertuemainoksen Say You'll Be There -saatetekstillä. Tuntui ja maistui silkalta vittuilulta, kun kukaan ei mitään muuta yrittänytkään kuin be there, siinä onnistumatta. 

Yhtäkkiä myyntiin tuli lisäkeikkoja. Tilanteen kehittymisen seuraaminen oli hankalaa, kun silmä kovana joutui vahtimaan Ticketmasterin sivuja ja aloittamaan jonottamisen uudestaan yhteyden katkettua. Lisäkeikat loivat toivoa, mutta eivät lohduttaneet: jos ei pääse läpi lipunmyyntiin, ei mikään määrä keikkoja auta.

Tuskailimme tilannetta. Lontoon seurueeni puhelimen päässä oli laajentunut, välillä kuului riemunkiljahduksia. Lontoossa päästiin välillä jo valitsemaan paikkoja, sitten kaikki taas kaatui. Sydämeni hakkasi ja mieleni tempoili. Päätin avata Jallun, pieni lääkekonjakki oli siinä tilassa hyvinkin paikoillaan.

Olin turhautunut. Olin valmistautunut syytämään kaiken omaisuuteni vaikka sitten kolmesataa maksaviin Spice Up Your Life -VIP-lippuihin, jos tilanne sitä vaatii. Mutta ei auta rahakaan silloin, jos muitakin halukkaita ostajia on, eikä kukaan edes tiedä, että voisit maksaa mitä vain. Neuvottomana tuijotin ruutua. 

Ja sitten yhtäkkiä puhelimessa oli pidemmän aikaa hiljaista. Sitten alkoi kiljunta.

- EINO! WE'RE GOING TO SEE SPICE GIRLS!! 
- ONKS SULLA KYNÄÄ JA PAPERIA TÄÄ VARAUSNUMERO TÄYTYY SAADA YLÖS JOKA PAIKKAAN!! 
- MITÄ OIKEESTI ONKO NYT IHAN VARMA TULIKO SIITÄ JO VAHVISTUS VARMASTI??? 

 Ja siinä ne liput sitten olivat. Yhtäkkiä ei enää tarvinnut hermoilla, tuskailla, juoda Jallua, jonottaa ja jännittää. Vähän kuin Satuhäissä, viimeinkin kaikki oli hyvin. Juuri eilen ostin lentoliput Lontooseen alkuvuodelle, kohta ostan seuraavat liput kesäkuulle. Alkoi vimmattu pohdinta siitä, mitä laitamme päälle. Pitäisikö pukeutua ihan Spice Girlseiksi? Kuka pukeutuu keneksikin? Onko poliittisesti korrektia pukeutua Mel B:ksi, jos ei tee blackfacea? Voiko pukeutua Baby Spiceksi, jos muistuttaa luonnostaan enemmän Ozzy Osbournea? Näitä kaikkia kysymyksiä pohdimme kuumeisesti - ja pohdinta epäilemättä jatkuu.

Sain Lontoon lippukonttorista myös kuvan tietokoneesta. Näin kuvasta vain sen tärkeimmän, tekstin näytöllä:

Order confirmed: You're going to see the Spice Girls! 

Se on kaunein kuva, jonka olen koskaan saanut. 


Elin ensin vuosia unelmissa, sitten kuukausia epätietoisessa toiveikkuudessa ja vielä viikkoja aika varmassa vahvistuksenodotustilassa. ...

Elin ensin vuosia unelmissa, sitten kuukausia epätietoisessa toiveikkuudessa ja vielä viikkoja aika varmassa vahvistuksenodotustilassa.

Ja sitten yhtäkkiä siinä, seistessäni pinkki toppaliivi ja Mikki Hiiri -haalari sylissäni, Hakaniemen Fidassa, tieto kaivautui tajuntaani.

Heitä oli viiden sijaan neljä, mutta yhtäkaikki he olivat siinä. Vähän tökerössä mutta silti ihanassa, iskävitsien täyteisessä erikoisuutislähetys-videossa Instagramissa.

Emma, Geri, Mel B ja Mel C. 

Spice Girlsin comeback on totta, se todella tapahtuu, kiertuepäivämäärät julkaistuna ja liput myynnissä aivan pian.

Spice Girlsin comeback on, kuten sanottu, pitkäaikainen unelmani ja haaveeni. Spaissarit ovat pyörineet mielessäni ja korvissani kaiken aikaa. Loppukesästä oli kahden viikon jakso, jonka aikana muistin nähneeni kahdeksan unta Spice Girlseistä, joko suoraan tai välillisesti. Yksi suosikkiunistani oli se, jossa olin menossa lapsuuteni suosikkipaikkaan, Forssan Vesihelmeen uimaan. En kuitenkaan päässyt uimaan asti, sillä pukuhuoneen kaappien alta löytyi laatikkokaupalla aitoja Spaissari-paitoja suoraan 90-luvulta. Niistä sitten epätoivoisena yritin valita parasta tai parhaita tai sitä, voisinko vain ottaa nämä kaikki laatikot suoraan mukaani. Ai miten niin olin jo alustavasti alkanut miettiä, kuinka tuleville comeback-keikoille pukeutuisin?

Spaissarihuumahan on jylissyt korvissani ja mennen tullen ruumiini yli fyysisinäkin asioina. Ihanassa Riviera-elokuvateatterissa esitettiin alkusyksystä loppuunmyydyille katsomoille Spice World the Movie -elokuvaa. Olin siellä, onnellisena lempielokuvastani, punaisissa verkkareissa, Spaissaripaidassa ja Spaissarifarkkutakissa. Voitin asukilpailusta drinkkilipun ja jälkeenpäin arvoin, otanko sillä skumppaa vai jallua (taisin ottaa skumpan, tai ehkä molemmat, en ole varma). 

Olin kuvitellut tiedon virallistamisen tuovan vain suunnattoman onnen ja riemun. Mutta ei, kaikkea muuta. Olin tottakai valtavan innoissani, mutta jotenkin tieto oli yhtäkkiä liikaa. Mieleni ei pystynyt prosessoimaan kaikkea sitä tunneskaalaa, ja menin paniikkiin. Pyörin hysteerisenä ympäri kirpputoria, en pystynyt kuuntelemaan sitä seurassani ollut varaäiti minulle jutteli, kirjoitin hullaantuneita viestejä caps lockilla kaikille, joille normaalistikin viestittelen. Yritin hengittää rauhallisesti, mutta henki ei kulkenut edes rauhattomasti. Paniikki alkaa vast kun kaikki menee hyvin, kuten tiedämme.

Sillä mihinkään rauhallisuuteenhan tässä ei ole nyt aikaa tai mahdollisuutta. On laadittava esimerkiksi sotasuunnitelma lippujen saamiseksi. Itsehän olen loppuunmyyvien keikkalippujen ostamisessa täysin nolla, mutta luotan Lontoossa asuvaan ystäväjoukkooni: he lähes paikallisina varmasti osaavat niksit ja triksit. Toisaalta sijainti on yhdentekevä, jos koko maailma yrittää ostaa lippuja yhtaikaa. Spaissarien näkemiseen ei riitä pelkkä Spaissarien comeback. Lisäksi tarvitaan onnea, tuuria, lykästystä, skillsejä ja finanssialan resursseja. Ja varmasti useampia pyjamabileiltoja, jotta kaikkien ysäriltä tuttujen Spaissaridokkareiden ja livetaltiointien katsominen onnistuu. Ainakin Live in Instanbul ja One hour of Girl Power ovat ehdottomia. Ehkä myös Live in Wembley Stadium, vaikkei se niin hyvä taltiointi olekaan. Myös Geri Halliwell-dokumentti on katsottava, se nimittäin on ihana. Ehkä myös edellisen comebackin aikoihin tehty I'm giving you everything lisätään ohjelmistoon.


 Lippujen hinnoista tai varsinkaan niiden rahoittamisestahan ei ole aavistustakaan, mutta väliäkös sillä, Spaissarien vuoksi olen valmis myymään vaikka sisäelimiä. Olisi kuitenkin kiva tietää, kuinka monta sisäelintä pitää myyntiartikkeleiksi hankkia. Maksavatkohan liput saatanasti vai helvetisti? Yhtäkaikki, Spice Up Your Life tulee soimaan entistä lujempaa ja entistä useammin. Opettajani kommentoi toisella luokalla tarinavihkooni, että Eino, EI enää Spice-juttuja!!!. Mikä onni, että blogeihin kommentointi on käytännössä loppunut, sillä samaa olisitte ehkä tekin tulevina aikoina kommentoimassa. Aion nimittäin ottaa Spaissareista kaiken ilon irti, sillä jokainen itseään kunnioittava ihminenhän tietää, että

When you're feelin' sad and low
We will take you where you gotta go