Mutta nyt tajusin, että lokakuu alkaa ja Homopojan opas -kirjani julkaisusta tulee vuosi, enkä ole kertonut mitään kirjan legendaarisen upeista julkkareista, jotka olivat legendaariset! Se on anteeksiantamatonta leväperäisyyttä, jota en voi antaa itselleni anteeksi, joten kerron teille kirjanjulkkareista nyt heti!

Sinänsä poikkeuksellinen legendaarisuus oli ansaittua, sillä hermoraunioitumiseen taipuvainen minä hermoili kirjan julkaisubileitä huomattavasti enemmän kuin itse kirjan kirjoittamista tai mitään siihen liittyvää. Oli tuskaa ja ahdistusta juhlapaikasta, siitä miten saan järjestettyä sponsoroituna kaikki haluamani tarjoilut (en mitenkään), kuinka kukaan ei kuitenkaan tule ja sitten kiusallisesti juon yksinäni aivan kaiken sponsorijuoman, jotka Kyrö ystävällisesti juhliini sponsoroi, tai sitten vieraita tuleekin niin paljon, että juhlatila (jota ei vielä ole) onkin aivan liian pieni ja tarjoilut loppuvat kesken ja taas kaikki lukuisat ihanat vieraani (joita ei toisaalta varmaan kuitenkaan tule paikalle ketään) lähtevät kotiin kesken kaiken, kun oli niin kamala tungos, minkä seurauksena juhlissa ei taaskaan ole ketään ja saan juhlia yksinäni. 

 

Juhlia myös niinikään kustantamon juhlabudjetilla hankitulle sikakalliille Polaroid-filmille tallensi rakas poikaystäväni. Tavallaan ajattelin, että pienet ja sumeat pikkukuvat elämäni merkkihetkestä ovat hölmö ajatus, mutta jälkeenpäin olen tästä superiloinen. Kuvat ovat siistinä pinona kirjahyllyssäni ja niitä tulee hypisteltyä ja katseltua hyvinkin usein. Ja koska polaroid-filmi on kallista, ei kuvia ole esimerkiksi yhdeksääsataa, kuten digitaalisesti räpsittäessä helposti olisi voinut käydä. Ja siis uskokaa tai älkää, vaikka kuvia otettiin rajallisesti, vain yksi on sillä lailla ”epäonnistunut”, että silmäni ovat miten sattuu. Sekin toisaalta jotenkin kertoo vain siitä, että oli menoo ja meininkii. Vai mitä olette mieltä:

Ja siis kuten sanottu, niin olin aivan hermo riekaleina siitä, että kukaan ei tule paikalle. Tietenkin kaikki tulivat, ympäri Suomen, Porista, Turusta, Tampereelta, Punavuoresta ja Espoosta ja herraties mistä! Minun takiani ja minun kirjaani juhlimaan. Juhlatila oli juuri täydellisen sopivan kokoinen väkimäärälle – ei ollut ahdistavaa tungosta, mutta juuri sen verran, että tuli juhlan tuntua ja kohinaa, kun ihmiset seilasivat seurueista toisiin rupattelemaan eli minglaamaan. Juhlatunnelmaa nostatti entisestään Suomen coolein DJ-duo Meri ja Bifu, joiden paikallaolo niinikään oli käsittämätön asia, jota en käsitä: näin heidät kirjanjulkkareiden alla muistaakseni Dieselin bileissä soittamassa ja mietin, uskaltaisinko kysyä heitä soittamaan kirjanjulkkareihin. Bileiden jälkeen päädyimme samaan baariin, jossa Meri ja Bifu tulivat ilmoittamaan minulle, että aikovat tulla soittamaan julkkareihini – ennen kuin olin siis edes kysynyt tällaisesta mahdollisuudesta. Aivan älytöntä ja niiiin mahtavaa, että yhä ihmetyttää ja hymyilyttää. 

Loppuillasta väen vähettyä päädyimme vielä seurapeliin (vihaan seurapelejä). Seisoimme piirissä, jossa joimme vuorotellen jallua ja jokainen vuorotellen kertoi minusta jonkin muiston tai muun asian. Sanomattakin on selvää, että itkin liikutuksesta ehkä vähän koko ajan, koska minulla on elämässäni ilmeisesti maailman parhaat ihmiset ja ystävät.

Ilta jatkui juhlapuheeni mukaisesti DTM:ään, jossa tosin vietimme ehkä noin kolme sekuntia, koska arvailuista poiketen siellä ei ollutkaan ketään. Aikainen kotiinpaluu lienee hyvä ratkaisu, sillä seuraavana päivänä juhlapaikalla odotti ylijääneiden juomien lisäksi valtavat keot erilaisia lahjoja, pulloja ja kukkia, joita ihanat ihmiset olivat minulle tuoneet. Niiden kotiin kantamisessa koeteltiin voimia ja kestävyyttä, mutta selvisin kunnialla. 

Kotona lahjat avattuani valittelin sitä, että nyt kaikki lahjat on avattu ja juhlat lopullisesti ohi. Sitten löysin takapuoleni alta vielä yhden lahjapussin, jota en ollut tutkinut. Juhlat siis väkisinkin jatkuivat.