Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin retki Naantaliin vaatii turkulaiselta enemmän suunnittelua kuin lähtö ulkomaille.

Vaan onneksi Naantalin retkeilykausi on nyt kunnolla saatu auki. Bloggarien ollessa kyseessä ei sinänsä yllätä, että motivaattorina retkelle toimi muoti, taide ja kuohuviinitarjoilu. Kutsuimme Lauran kanssa joukon turkulaisia bloggareita tutustumaan Jukka Rintalan Kultainen viiva -näyttelyyn ja kauppaan, joka on heinäkuun ajaksi avattu Vanhalle Raatihuoneelle.

Näyttely poikkesi täysin perinteisistä näyttelytiloista: ei avaraa valkoista tilaa eikä mitään hillittyä, vaan kaikki oli kuninkaallisen yltäkylläistä. Oli kultaa ja antiikkihuonekalua, suurta ja pientä ja limittäin ja lomittain. Aivan kuin olisi ollut ulkomailla, ja sitähän Naantalissa tavallaan onkin. Suurimman vaikutuksen seurueeseemme taisivat tehdä Jukan suunnittelemat iltapuvut eri vuosilta. Saimi Hoyerin hääpukua kaipaili moni omaankin käyttöönsä. Itse tiedostin omat fyysiset mittani ja katsoin mittoja arvioiden Riitta Uosukaisen linnanjuhlapukuja parilta vuodelta. Avoimet olkapäät saattoivat viestiä siitä, että puku olisi kenties voinut mahtua minullekin...


Tarkoituksemme oli perehtyä enemmänkin illan aikana Naantalissa järjestettyyn Birgitan yöhön, mutta viihdyimme kuuntelemassa Jukan näkemyksiä ja seikkailuja vuosien varrelta niin pitkään, että oikeastaan ehdimme enää istahtaa ruuan ja lasillisten äärellä terassille. Ja terassilta toiselle.


Satuimme aivan vahingossa huomaamaan sivukujalle osoittavan pastaravintolan kyltin. Aivan kuten ulkomailla, parhaat ravintolat löytyvät huomaamattomilta sivukujilta, eivät näyttävästi valaistuilta ja merkityiltä turistikentiltä. Hasta la pasta on nimensä mukaisesti pastaravintola, joka on hiljattain avattu Naantaliin Alikadulle. Rento ja kiva paikka, jonka terassin lempeässä varjossa oli ihana hengähtää hetkeksi. Raukeana huokailimme illan ja tunnelman ihanuutta viinilasien ja tyhjien lautasten äärellä. Itse rahoistani tarkkana (siis nykyisin lähinnä tarkkana siitä, että kaikki menee eikä mitään jää) jaksoin ihmetellä hyvinkin kohtuullista hintatasoa. Ei joka turistirysän kulmilla tällaista näe.

Ilta jatkui vielä toiselle terassille lasillisen jos toisenkin merkeissä. Ilta-auringon hiipuessa aloimme itsekin hiipua kohti bussipysäkkiä. Tunnetusti tarkka bussikuskikin antoi ottaa kahvimukin autoonsa. Ulkomaan loman rentous lienee levinnyt Naantaliin ajaneeseen kuskiinkin.