En juurikaan käytä sateenvarjoa. Hyvin pitkään elin siinä käsityksessä, että minulla ei oikeastaan edes ole sateenvarjoa. Sitten löysin kaksi naulakkoni takaa. Toinen on tavallaan hyvä, jämäkkä ja ihan valtavan suuri, voisi luulla päivänvarjoksi. Sitä on kuitenkin hankala käyttää. Sen alta ei näe mitään, se on painava, siitä jää kiinni portteihin, oviin, oksiin ja tuulikaappien karmeihin.
Ja silti osa ruumiista kastuu, oli varjo millainen hyvänsä. Aika usein lähden liikkeelle ilman mitään varjoja, vain onneani seuraava varjo kannoillani. Joskus sattuu kastumaan ja joskus sattuu ja kastuu. Joka tapauksessa ilman varjoa on paljon helpompi liikkua: on kädet vapaana, ei tarvitse varoa eikä väistellä eikä nostella varjoa matalampien esteiden ylle.

Perjantaina olin maannut tämän kesän ehdottomasti surkeimman päivän syövyttämänä kotona. Piti olla kaikenlaista kivaa ohjelmaa, mutta ei. Ensin toinen peruuntui ja sitten peruin toisen. Aikani maattuani tajusin kuitenkin, etten voi surkeutenikaan keskellä ehkä sittenkään kuolla nälkään. Satanut oli tietenkin koko päivän, mutta jotenkin sateen unohtaneena lähdin kuitenkin ulos. Kaupasta tullessa poikkesin juomaan Club Maten Titanikille, jossa kavereitani uurasti Turku Modernin parissa. Sieltä lähtiessä sade oli yltynyt ihan ruokottomaksi. Ei sateenvarjoa edelleenkään.

En oikeastaan ikinä edes käytä sateenvarjoa, sanoin jollekin sateessa seisoskellessamme. Ja samassa hetkessä tajusin, kuinka valtavan upealla tavalla symbolista tämä nyt on. Nyt täytyy vain kastua kunnolla, olla läpimärkä ja taivaltaa loputon matka sateessa niin, että vielä viikonkin päästä alimmaisinkin vaatekappale on märkä. Niin, että sade on syönyt reiän paperiseen leipäpussiin (saaristolaisnapit piti syödä samana iltana, etteivät homehdu märkään pussiinsa) ja tammenlehväsalaatti näytti suurelta etanalta. Että täytyy nyt vain käydä tämäkin höykytys läpi. Olla  kuin Hemulin kasvihuone raekuurossa. Että sade varmaan kyllä on ihan puhdistava ja hyvä kokemus, vaikkei siltä juuri nyt tuntuisikaan.

Ja heti seuraavana päivänä oli paremmin. Oli vilpittömästi ja täysin kiva päivä. Paistoi aurinko. Tein kaikenlaista, oli hyvät grillijuhlat, oli hyvää seuraa, oli melkein pokemonien metsästystä. Oli tekstiviesti ja sitä seuraava puhelu, jonka myötä on sata kertaa helpompi olla. Tai tuntuu, että ylipäätään voin olla.

Kai se oli ihan paikallaan kastua.

Inspiksen kirjoitukseen saatuani Facebook muuten muistutti minua vuoden takaisesta kirjoituksesta, jossa niinikään käsittelin sadetta ja kastumista. Alan kirjoittajana selvästikin toistaa itseäni. Tai sitten ehkä sade on minulle teema, aihe, symboli ja topos, johon aina palaan. Viime vuonna puhuin sateen pelkäämisestä, tänä vuonna pelkäsin sateessa.

Ehkä ensi kesänä ei enää sada.