Olette ehkä jo hiusjuuria myöden täynnä Ruisrock-juttuja, mutta pakko vain on palata viikon takaiseen ja sanoa vielä sananen Patti Smithin keikasta. Kun hehkutin jo etukäteen niin paljon, niin olisihan se hassua jättää jälkisanat lausumatta.

Vaikka eipä siitä paljoa voi sanoa. Patti oli ihana, kaikki oli ihanaa. Kunpa saisin, jos en nyt niin ainakin elämän aikana muuten, Patti Smithin kaltaisen varmuuden ja rauhan tekemiseeni ja olemiseeni, mitä ikinä teenkään.

Yleisöä oli sopivasti: paljon, mutta kuitenkin väljästi. Kaikilla oli ihana sunnuntain iltapäivään sopiva lauhkea mieli. Voi vain hymyillä festarien kolmannen päivän väsyttämänä ja onnellistamana, uutterina hetkinä jaksoi välillä taputtaa tai heiluttaa käsiään ilmassa. Aurinkokin lämmitti lempeästi, ei enää sillälailla käristävästi kuin aiempina päivinä. Vieressäni ihmeteltiin aiemmin päivällä kirjakaupasta haettua Patti Smithin signeerausta. Itse en mennyt hakemaan nimmaria: Patti Smith on itselleni ennenkaikkea muusikko, enkä ole tutustunut kirjalliseen puoleen, vaikka sekin on tiettävästi erinomaista. Kliininen sekunnissa ohi sanomatta sanaakaan-jonotus olisi antanut ehkä väärän kuvan ja rikkonut jotain.

Mutta keikka antoi kyllä täydellisen kuvan. Patti oli esiintyessään niin monipuolinen ja -sävyinen, etten tiedä miten päin olisin ollut. Välillä Patti oli kuin lempeä isoäiti, hymyili ja vilkutti yleisölle kuin lapsilaumalle. Ja lapsilauma vilkutti takaisin. Toisaalta show kasvoi välillä jumalallisiin mittoihin Smithin julistaessa raivoaan. Ja kyllä, soitto soi ja laulu raikasi. Ja hienosti raikasikin. Loppuun säästetty show-hetki, jossa Patti katkoi sähkökitaran kielet, olisi voinut kenen tahansa muun kohdalla olla kornia ja kiusallista, mutta ei Patti Smithille.

Kuten sanottu, vuosien tuoma varmuus ja rauha oman tekemisen suhteen.