Se hetki kun sähköpostiin kolahtanut tiedote kertoo, että PATTI SMITH RUISROCKIIN ja mieleni avautuu suoraan kesäpäivään kesäkuussa 2005.

MSN Messenger on enemmän kuin voimissaan. Ei ole sosiaalista mediaa, vaan on IRC-Galleria (joka hauskasti on nyt, vuonna 2016, taas nostalgiamielessä tumblr-blogin myötä kaikkien ruuduilla). Musiikki on parasta ja oikein levyinä, kirjastosta ja Anttilan TopTenistä kotiinkannettuna, mutta musiikki on jo olemassa myös tiedostoina ja internetissä.

On kesäkuu ja silti niin kuuma, että kloriitilla haalistetut farkkushortsit ja punavalkoraidallinen t-paita ovat melkein liikaa. Olen käytännössä yksin kotona koko kuukauden, vain sukulaistäti on talon- ja lapsenvahtina. Tuntuu syylliseltä notkua koneen äärellä, kun on kesä ja kuuma. Kamera odottaa vieressä lähtöä ulos, kesäisiä galtsukuvia kuvaamaan. Istun tuolilla sillälailla puolittain, että näyttää kuin olisin juuri lennähtämässä ulos enkä ehkä koskaan palaamassa takaisin koneelle. Ystäväni, erilainen rokkarinuori hänkin, vaahtoaa Messengerissä hurmiossa punkkarista, jolla on amerikkalaiseksi kummallinen nimi, Patti. En yrityksistä huolimatta ole kovin innoissani punkista, paitsi Pelle Miljoonasta. Ystäväni kuitenkin vaatii kuuntelemaan tätä kummallista Pattia ja lähettää biisin toisensa perään.

Patti Smith - Summer Cannibals.mp3 on ensimmäinen tiedosto, jonka avaan ja hyvä niin. En osaa sanoa, mistä biisissä on kyse. Se ei kuulosta kauniilta tai miellyttävältä, mutta jokin raaka voima siinä kuitenkin pitää otteessaan eikä päästä irti. Biisistä puuttuu punk-henki, jolle olin ja olen allerginen: se ei rähise, vaikka tunne onkin vahva ja peittelemätön. Lähden ulos kuvaamaan, itseäni ja kesää. Kuvissa istun kukkapenkissä vuorenkilpien keskellä. Mietin Summer Cannibalsia. Kuvauksen lomassa on välillä pakko palata sisälle kuuntelemaan biisiä. Summer Cannibals ei päästä irti, vaikka kuuntelisi välillä muita.

Viime aikoina Patti Smith on tullut Suomessakin laajemmin esiin, varsinkin Kiasman Robert Mapplethorpe-näyttelyn myötä. Mapplethorpe kuvasi myös Patti Smithin Horses-levyn kansikuvan, jota todellakin tuijottelin jo tuolloin haltioissani. On toki ironista, että käytin sinäkin kesänä satoja tunteja peniksien ja valokuvauksen parissa internetissä, tietämättä, että levynkansien takana nenäni alla on homo valokuvaaja, joka on tehnyt peniskuvista ihan oikeaa taidetta. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Ja niin, se Ruisrock. Patti Smith todella nähdään heinäkuussa Ruisrockissa. Toki Patti Smith on piipahdellut Suomessa ennenkin, aika useinkin, mutta itse en ole koskaan nähnyt. Ruisrock tuntuu kuitenkin erityiseltä. On väärin, jos en ole paikalla. Tulisilla hiilillä ollaankin juuri sen suhteen, että olenko. Ateistinakin pitää olla kädet kyynärpäitä myöden kierteellä ristissä sen suhteen, että Patti Smithin showtime ei osu mihinkään aivan alkuiltapäivään. Alkuillaksi nimittäin olisi pieni toivonkipinä ehtiä Ruissalon ja Pattin syleilyyn.

Postauksen kuvissa Patti Smithin Land-kokoelma, koska se sattui tulemaan sängyn alta levyhyllyjä kaivaessa ensimmäisenä vastaan. Hyllystä löytyy toki myös Horses-albumi. Tilasin molemmat levyt samaan aikaan. Edellä mainittu silloinen ystäväni valitsi, etten tarvitse kokoelmaa, koska kaikki hyvät biisit on jo Horsesilla, mutta koska kokoelma on niin halpa niin se kannattaa silti ostaa. Yhä olen sitä mieltä, että levyjen ostaminen ei kyllä ikinä ollut turhaa.

Jack Daniels taas on olennaista kuvausrekvisiittaa, sillä se jos mikä kuului olennaisella tavalla somerolaisteinin elämään vuonna 2005. Aivan kuten CBGB:ssäkin juotiin Lidlin Colaa vuonna 1973.