Tämän vuoden Ruisrock ei mennyt yhtään aiempien vuosien tavoin.
Odotin tänäkin vuonna Ruissia enemmän kuin vappua tai synttäreitä – siis malttamattomana ja jo joskus toukokuussa vähän intoillen. Ultra Bran keikka ei ainakaan vähentänyt odotustani yhtään. Olin jopa töitä hakiessani kirjoittanut, että 9.7. en sitten muuten ole töissä vaan Ruississa katsomassa Ultra Brata. Kertoo ehkä tämän kesän duunieni hyvyydestä, että tällaisia asioita työhakemuksessa kertomalla voi saada työn.


Kaikesta intoilusta voisi kuvitella, että olisin hoitanut sellaiset asiat kuten pääsyliput ensitilassa. No, en hoitanut. Pressilipun hakeminen oli mielessä ja seuraavaksi tehtävien asioiden listalla, mutta hassunhauskasti kävi niin, että muistin asian hakemusajan päätyttyä. Ruissihan myytiin loppuun jo joskus kesäkuussa, mikä on poikkeuksellista ja asiakkaan kannalta myös typerää. Kyllä pitäisi voida lähteä festivaaleille lyhyemmälläkin varoitusajalla. Lopulta kaverini myi minulle lippunsa rahapulassa (ja osti itse uuden lipun parillakympillä sunnuntaiaamuna). Pääsimme kaikki festaroimaan ja kaikki kääntyi parhain päin!


Mutta se on kyllä sanottava, että Ruisrock on kuin rottweilerin häntä – sen kuuluu olla täysipituinen ja sen typistäminen on suorastaan laitonta. Saavuin Ruisrockiin sunnuntaina alkuillasta, lopen uupuneena ja kaikkeni jo viikonlopun kuvauskeikoilla antaneena. Vaivalloisesti ryömin Rantalavalle odottamaan Ultra Brata, vedin helteestä huolimatta fanitusasuksi ostetun keltaisen sadetakin niskaan ja odotin. En nähnyt alueen taideteoksia, oheisohjelmaa enkä ruokakojuja. Tekoviiksillä naamioituneesta Antti Tuiskusta tai sorsapuvussa alueelle sukeltavasta uimarista puhumattakaan.

Mutta Ultra Brata odotti moni muukin. Rantalavan äärelle kerääntyi varmaankin koko päivän koko asiakaskunta ja olihan se hiipaiseva näky, kun kolmekymmentätuhatta ihmistä noin kerääntyy katsomaan yhtä Suomen hienoimmista bändeistä. Ultra Bra oli täydellinen ja timanttinen, soitto soi kirkkaasti ja puhtaasti ja kaikki oli hienoa.


Mutta silti minusta ei tuntunut oikein miltään. Mietin, onko vika minussa vai jossain laajemmassa. Ongelma oli ehkä siinä, että Ultra Bra tosiaan on niin hieno: kun laulu ja soitto soi täydellisesti, tuntuu laittomalta riekkua ja mylviä mukana (ja se vasta ärsyttikin, kun selän takana eläydytään kuin viimeistä päivää). Vuosien saatossa glorifioituneena Ultra Bra oli ehkä rock-festareilla vähän väärässä paikassa: mieluiten olisin istunut hiljaisuuden vallitessa pimeässä salissa. Toisaalta moni kappale tuntui sekä maailman tilaan että omaan elämään täydellisesti istuvalta. Olen ollut pitkään poissa kotoa enkä löydä keittiöstä katkaisijaa istui hektiseen reissukesääni täydellisesti. Mietin joidenkin vuosien takaista Pekka Haavisto -tukikonserttia ja sen hullua tunnelmaa: kuinka tärisin sisäisesti ja ulkoisesti tunnekuohuista ja korkeanpaikankammosta kajahtaneena Helsingin jäähallin piippuhyllyllä. Tuleekohan sellaisia hetkiä enää koskaan?

Saatan myös olla Ultra Bran kuuntelijana sellainen, että eniten fiilistelen sellaisia biisejä, joita ei soiteta kymmenilletuhansille kuulijoille. Sellaiselle yleisölle ei soiteta Ken Saro-Wiwa on kuollutta, Laulua Marsalkka Mannerheimistä tai Säkeitä Erwin Rommelille, varsinkaan kun comebackin viesti on tuntunut olevan se, kuinka UB ei oikeastaan koskaan ollut erityisesti mitenkään poliittinen bändi. Tai edes ihanaa Siiliä, kun olemassa on Haikara ja Heppakin. Eniten rakastamani biisit jäivät siis vähän paitsioon.

Ultra Bran jälkeen aurinko laski ja tuli kylmä. Oli vain taustalla aurinko, joka ei lämmitä. Ihmiset katosivat ja löytyivät enkä oikein tiennyt ollako vai eikö olla. Haaveilin kotiinlähdöstä ja toisaalta puun alle retkahtamisesta jallukolapullon kanssa. Jopa rennossa lomapäivässäni oli niin kiire, etten oikein ehtinyt. Ennen kuin tajusinkaan, alkoivat järjestyksenvalvojat hätistellä meitä kohti portteja.

Perinteeksi muodostuneilla Portsajatkoilla ajatus jotenkin kiteytyi:

ota nyt viel yks GT ku niin kauan ku istutaan tässä ni voi valehdella itelleen ettei ruissi oo vielä ohi. 

Varaan ensi vuoden Ruissi-viikonlopun vapaaksi jo nyt ja lähetän akkreditointihakemuksen heti, kun lomake aukeaa. 

Olette ehkä jo hiusjuuria myöden täynnä Ruisrock-juttuja, mutta pakko vain on palata viikon takaiseen ja sanoa vielä sananen Patti Smithin keikasta. Kun hehkutin jo etukäteen niin paljon, niin olisihan se hassua jättää jälkisanat lausumatta.

Vaikka eipä siitä paljoa voi sanoa. Patti oli ihana, kaikki oli ihanaa. Kunpa saisin, jos en nyt niin ainakin elämän aikana muuten, Patti Smithin kaltaisen varmuuden ja rauhan tekemiseeni ja olemiseeni, mitä ikinä teenkään.

Yleisöä oli sopivasti: paljon, mutta kuitenkin väljästi. Kaikilla oli ihana sunnuntain iltapäivään sopiva lauhkea mieli. Voi vain hymyillä festarien kolmannen päivän väsyttämänä ja onnellistamana, uutterina hetkinä jaksoi välillä taputtaa tai heiluttaa käsiään ilmassa. Aurinkokin lämmitti lempeästi, ei enää sillälailla käristävästi kuin aiempina päivinä. Vieressäni ihmeteltiin aiemmin päivällä kirjakaupasta haettua Patti Smithin signeerausta. Itse en mennyt hakemaan nimmaria: Patti Smith on itselleni ennenkaikkea muusikko, enkä ole tutustunut kirjalliseen puoleen, vaikka sekin on tiettävästi erinomaista. Kliininen sekunnissa ohi sanomatta sanaakaan-jonotus olisi antanut ehkä väärän kuvan ja rikkonut jotain.

Mutta keikka antoi kyllä täydellisen kuvan. Patti oli esiintyessään niin monipuolinen ja -sävyinen, etten tiedä miten päin olisin ollut. Välillä Patti oli kuin lempeä isoäiti, hymyili ja vilkutti yleisölle kuin lapsilaumalle. Ja lapsilauma vilkutti takaisin. Toisaalta show kasvoi välillä jumalallisiin mittoihin Smithin julistaessa raivoaan. Ja kyllä, soitto soi ja laulu raikasi. Ja hienosti raikasikin. Loppuun säästetty show-hetki, jossa Patti katkoi sähkökitaran kielet, olisi voinut kenen tahansa muun kohdalla olla kornia ja kiusallista, mutta ei Patti Smithille.

Kuten sanottu, vuosien tuoma varmuus ja rauha oman tekemisen suhteen.

Kirjoitin lauantai-aamuna siitä, kuinka rakastan Ruisrockia. Ei ole oikeastaan mitään lisättävää, rakastin, rakastan ja taisin rakastua vielä vähän lisääkin.

Festareissa, varsinkin Ruisrockissa, on aina suuren seikkailun siemen. Ei voi tietää mitä tapahtuu, ei voi tietää keneen törmää, tiet risteää ja kohtaa hassusti ja kaikki on yllättävää. Jotenkin päädyin jälleen kahtena iltana kävelemään kotiin muun Via Dolorosan mukana, vaikka vesibussikin olisi ollut olemassa. Ja kaikesta seikkailusta huolimatta todennäköisesti päätyy ainakin suunnilleen kotiinsa saakka, valmiina taas uuden päivän seikkailuihin. Paitsi maanantaihin herääminen oli tuskaa, kun tajuaa, ettei enää voikaan sipata lonkeroa aamiaiseksi ja jallukolaa lounaaksi.



Toisaalta myös ihan tutut ja ennalta-arvattavat asiat voivat yllättää. Ainakin Ruisrockin sunnuntai on saanut hyvin toimivan ja tutun kaavansa. Aivan kuten viime vuonnakin, olin jo lähdössä kotia kohti alkuillasta. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi hengaamaan toiseen seurueeseen, kun sattuivat siinä vieressä olemaan. Olin yrittänyt epätoivoisesti saada juhlimisvirettä päälle, mutta edes runsas Jaloviina ei tuonut toivottua tulosta. Hövelillä tuulella ollut kaverini iski toiseen käteen minttuviinaa ja toiseen Valhallaa. Juhlatunnelma alkoi sittenkin löytyä ja huipentui siihen, että lähdin vielä katsomaan jalkapalloakin. Ja jalkapallon jälkeenkin viihdyin jatkoilla niin, ettei baariin enää ehtinyt, suunnitelmista huolimatta.


Enkä vaan voi käsittää Ruisrockin uskomatonta tuuria: torstaina satoi, perjantaista sunnuntaihin ei, ja nyt maanantaina taas. Joku säidensäätäjäkin taitaa olla Ruisrockiin varsin mieltynyt. Eikä ollenkaan suotta. Mitähän tässä tekee koko vuoden seuraavaa Ruisrockia odotellessa?

Ajan hengen mukaisesti olen viime päivinä miettinyt asioita, jotka ihan todella, aina ja joka kerta, tuottavat minulle aitoa iloa. Asioita, joita ihan todella rakastan.

On nimittäin tuntunut aika pitkään siltä, ettei mitkään pikkuasiat tunnu miltään. Tarvitsen suuria ja ihmeellisiä asioita, että tuntuisi edes jotenkin ihmeelliseltä.

Eilen rantauduin vesibussilla Ruisrockiin ja tajusin sen heti jalkojeni osuessa Ruissalon maaperään.

Ruisrock on asia, joka tekee minut onnelliseksi. Asia, jota rakastan. Nyt ja aina.



Kaikkitietävästi pseudofaktoja Ruissalosta esitelmöiviä VIP-vieraita vesibussissa. Isompi pienemmän hartioille kiipeäviä liian humalaisia. Pölypilveä, joka nousee Ruissalon ympärille ja saa auringonsäteet näkymään. Jusu Lounelaa. Hyppimisestä tärisevää maata ja sen myötä heiluvaa screenikuvaa. Vip-alueen julkkiksia, jotka tuntuvat olleen samat viimeiset kymmenen vuotta. Tänä vuonna rakastin jopa Apulantaa, jonka näkemistä olen pyrkinyt viime vuosina välttämään.

Eilen käynnistyi elämäni kahdestoista Ruisrock. Festarifiilis oli hukassa enkä ollut ajatellut mitään. En edes ollut varma, kuka esiintyy minäkin päivänä (muistin Vesalankin esiintyvän jo perjantaina eikä vasta tänään lauantaina).


Silti, saapuessani Ruissaloon ja kävellessäni rantaviivaa kohti rantalavaa ja juuri alkanutta Ellinooran keikkaa, laskeutui päälleni onnellisuuden tunne, aivan kuin ylellinen silkkivaate. Tuli samanlainen tunne kuin minkä koen usein elokuviin mennessä: tuntuu niin hienolta ja jännittävältä, että alkaa vähän itkettää. Ei se, että nautittava kulttuuripläjäys olisi niin erityinen, vaan jo ajatus siitä, että nyt olen täällä ja voin vain olla ja nauttia. Ja Ellinoora kyllä oli ihana, otti hienosti lavan haltuun ja oli vielä sellainen vilpittömän ilahtunut ja innostunut kaikesta. Harva artisti tietenkään sanoo yleisölleen esimerkiksi että no joo tällane perusfestarisetti, semipaskaa mut tulipahan tehtyä, vaan keikka ja yleisö on tietysti paras ja rakas vaikka oikeasti olisikin perussemipaskaa.


Joka tapauksessa, Ruisrock on nyt ja olen kyllä sitä mieltä, että Ruisrock on ihmisen parasta aikaa. Ruissihan myi todella hyvin, monia lipputuotteita loppuun jo etukäteen, mutta silti löytyy Cheekistä nillittäjiä. Kyllä yleisö kohta äänestää jaloillaan ja sitten on festarit nurin, tietää moni kertoa. Siltä näyttää juu. Olin innoissani jo torstaina siitä, kuinka vaikutti siltä, että koko Helsinki siirtyy Turkuun Ruisrockin viettoon. Ruisrockissa on melkein kaikki, fiilistelin.

Sitten sain puhelun isotädiltäni. Menetkö Ruisrockiin, minä olen menossa, olen kaikki kolme päivää, hän kertoi. Okei. Ruisrockissa on kaikki.

Moikkamoi!

Pikaisena huudahduksena lyhyen varoitusajan vinkki varsinkin Turun seudulla operoiville tyypeille!

Turun Vähätorilla järjestetään torstaista lauantaihin Warm-up Ruisrock -tapahtumaa. Tapahtuma koostuu musiikista, kulttuurista ja paneelikeskusteluista.

Huomenna perjantaina klo 15.15-16.00 käydään keskustelu otsikolla Kulttuuri tienraivaajana – Miten mielipiteitä muokataan. Keskustelussa ovat mukana Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki, Tiketti Oy:n yrittäjä Mirva Merimaa, Miss Divetinä tunnettu drag-artisti Marko Vainio sekä, töttöröö, minä.

Keskustelua voi kuulemma seurata myös sekä suorana että jälkeenpäin Yle Areenasta. Jännittävää! Kerrankin vähän erilaiset festarietkot! 

Se hetki kun sähköpostiin kolahtanut tiedote kertoo, että PATTI SMITH RUISROCKIIN ja mieleni avautuu suoraan kesäpäivään kesäkuussa 2005.

MSN Messenger on enemmän kuin voimissaan. Ei ole sosiaalista mediaa, vaan on IRC-Galleria (joka hauskasti on nyt, vuonna 2016, taas nostalgiamielessä tumblr-blogin myötä kaikkien ruuduilla). Musiikki on parasta ja oikein levyinä, kirjastosta ja Anttilan TopTenistä kotiinkannettuna, mutta musiikki on jo olemassa myös tiedostoina ja internetissä.

On kesäkuu ja silti niin kuuma, että kloriitilla haalistetut farkkushortsit ja punavalkoraidallinen t-paita ovat melkein liikaa. Olen käytännössä yksin kotona koko kuukauden, vain sukulaistäti on talon- ja lapsenvahtina. Tuntuu syylliseltä notkua koneen äärellä, kun on kesä ja kuuma. Kamera odottaa vieressä lähtöä ulos, kesäisiä galtsukuvia kuvaamaan. Istun tuolilla sillälailla puolittain, että näyttää kuin olisin juuri lennähtämässä ulos enkä ehkä koskaan palaamassa takaisin koneelle. Ystäväni, erilainen rokkarinuori hänkin, vaahtoaa Messengerissä hurmiossa punkkarista, jolla on amerikkalaiseksi kummallinen nimi, Patti. En yrityksistä huolimatta ole kovin innoissani punkista, paitsi Pelle Miljoonasta. Ystäväni kuitenkin vaatii kuuntelemaan tätä kummallista Pattia ja lähettää biisin toisensa perään.

Patti Smith - Summer Cannibals.mp3 on ensimmäinen tiedosto, jonka avaan ja hyvä niin. En osaa sanoa, mistä biisissä on kyse. Se ei kuulosta kauniilta tai miellyttävältä, mutta jokin raaka voima siinä kuitenkin pitää otteessaan eikä päästä irti. Biisistä puuttuu punk-henki, jolle olin ja olen allerginen: se ei rähise, vaikka tunne onkin vahva ja peittelemätön. Lähden ulos kuvaamaan, itseäni ja kesää. Kuvissa istun kukkapenkissä vuorenkilpien keskellä. Mietin Summer Cannibalsia. Kuvauksen lomassa on välillä pakko palata sisälle kuuntelemaan biisiä. Summer Cannibals ei päästä irti, vaikka kuuntelisi välillä muita.

Viime aikoina Patti Smith on tullut Suomessakin laajemmin esiin, varsinkin Kiasman Robert Mapplethorpe-näyttelyn myötä. Mapplethorpe kuvasi myös Patti Smithin Horses-levyn kansikuvan, jota todellakin tuijottelin jo tuolloin haltioissani. On toki ironista, että käytin sinäkin kesänä satoja tunteja peniksien ja valokuvauksen parissa internetissä, tietämättä, että levynkansien takana nenäni alla on homo valokuvaaja, joka on tehnyt peniskuvista ihan oikeaa taidetta. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Ja niin, se Ruisrock. Patti Smith todella nähdään heinäkuussa Ruisrockissa. Toki Patti Smith on piipahdellut Suomessa ennenkin, aika useinkin, mutta itse en ole koskaan nähnyt. Ruisrock tuntuu kuitenkin erityiseltä. On väärin, jos en ole paikalla. Tulisilla hiilillä ollaankin juuri sen suhteen, että olenko. Ateistinakin pitää olla kädet kyynärpäitä myöden kierteellä ristissä sen suhteen, että Patti Smithin showtime ei osu mihinkään aivan alkuiltapäivään. Alkuillaksi nimittäin olisi pieni toivonkipinä ehtiä Ruissalon ja Pattin syleilyyn.

Postauksen kuvissa Patti Smithin Land-kokoelma, koska se sattui tulemaan sängyn alta levyhyllyjä kaivaessa ensimmäisenä vastaan. Hyllystä löytyy toki myös Horses-albumi. Tilasin molemmat levyt samaan aikaan. Edellä mainittu silloinen ystäväni valitsi, etten tarvitse kokoelmaa, koska kaikki hyvät biisit on jo Horsesilla, mutta koska kokoelma on niin halpa niin se kannattaa silti ostaa. Yhä olen sitä mieltä, että levyjen ostaminen ei kyllä ikinä ollut turhaa.

Jack Daniels taas on olennaista kuvausrekvisiittaa, sillä se jos mikä kuului olennaisella tavalla somerolaisteinin elämään vuonna 2005. Aivan kuten CBGB:ssäkin juotiin Lidlin Colaa vuonna 1973.