Tämän vuoden Ruisrock ei mennyt yhtään aiempien vuosien tavoin.
Odotin tänäkin vuonna Ruissia enemmän kuin vappua tai synttäreitä – siis malttamattomana ja jo joskus toukokuussa vähän intoillen. Ultra Bran keikka ei ainakaan vähentänyt odotustani yhtään. Olin jopa töitä hakiessani kirjoittanut, että 9.7. en sitten muuten ole töissä vaan Ruississa katsomassa Ultra Brata. Kertoo ehkä tämän kesän duunieni hyvyydestä, että tällaisia asioita työhakemuksessa kertomalla voi saada työn.

Kaikesta intoilusta voisi kuvitella, että olisin hoitanut sellaiset asiat kuten pääsyliput ensitilassa. No, en hoitanut. Pressilipun hakeminen oli mielessä ja seuraavaksi tehtävien asioiden listalla, mutta hassunhauskasti kävi niin, että muistin asian hakemusajan päätyttyä. Ruissihan myytiin loppuun jo joskus kesäkuussa, mikä on poikkeuksellista ja asiakkaan kannalta myös typerää. Kyllä pitäisi voida lähteä festivaaleille lyhyemmälläkin varoitusajalla. Lopulta kaverini myi minulle lippunsa rahapulassa (ja osti itse uuden lipun parillakympillä sunnuntaiaamuna). Pääsimme kaikki festaroimaan ja kaikki kääntyi parhain päin!


Mutta se on kyllä sanottava, että Ruisrock on kuin rottweilerin häntä – sen kuuluu olla täysipituinen ja sen typistäminen on suorastaan laitonta. Saavuin Ruisrockiin sunnuntaina alkuillasta, lopen uupuneena ja kaikkeni jo viikonlopun kuvauskeikoilla antaneena. Vaivalloisesti ryömin Rantalavalle odottamaan Ultra Brata, vedin helteestä huolimatta fanitusasuksi ostetun keltaisen sadetakin niskaan ja odotin. En nähnyt alueen taideteoksia, oheisohjelmaa enkä ruokakojuja. Tekoviiksillä naamioituneesta Antti Tuiskusta tai sorsapuvussa alueelle sukeltavasta uimarista puhumattakaan.

Mutta Ultra Brata odotti moni muukin. Rantalavan äärelle kerääntyi varmaankin koko päivän koko asiakaskunta ja olihan se hiipaiseva näky, kun kolmekymmentätuhatta ihmistä noin kerääntyy katsomaan yhtä Suomen hienoimmista bändeistä. Ultra Bra oli täydellinen ja timanttinen, soitto soi kirkkaasti ja puhtaasti ja kaikki oli hienoa.


Mutta silti minusta ei tuntunut oikein miltään. Mietin, onko vika minussa vai jossain laajemmassa. Ongelma oli ehkä siinä, että Ultra Bra tosiaan on niin hieno: kun laulu ja soitto soi täydellisesti, tuntuu laittomalta riekkua ja mylviä mukana (ja se vasta ärsyttikin, kun selän takana eläydytään kuin viimeistä päivää). Vuosien saatossa glorifioituneena Ultra Bra oli ehkä rock-festareilla vähän väärässä paikassa: mieluiten olisin istunut hiljaisuuden vallitessa pimeässä salissa. Toisaalta moni kappale tuntui sekä maailman tilaan että omaan elämään täydellisesti istuvalta. Olen ollut pitkään poissa kotoa enkä löydä keittiöstä katkaisijaa istui hektiseen reissukesääni täydellisesti. Mietin joidenkin vuosien takaista Pekka Haavisto -tukikonserttia ja sen hullua tunnelmaa: kuinka tärisin sisäisesti ja ulkoisesti tunnekuohuista ja korkeanpaikankammosta kajahtaneena Helsingin jäähallin piippuhyllyllä. Tuleekohan sellaisia hetkiä enää koskaan?

Saatan myös olla Ultra Bran kuuntelijana sellainen, että eniten fiilistelen sellaisia biisejä, joita ei soiteta kymmenilletuhansille kuulijoille. Sellaiselle yleisölle ei soiteta Ken Saro-Wiwa on kuollutta, Laulua Marsalkka Mannerheimistä tai Säkeitä Erwin Rommelille, varsinkaan kun comebackin viesti on tuntunut olevan se, kuinka UB ei oikeastaan koskaan ollut erityisesti mitenkään poliittinen bändi. Tai edes ihanaa Siiliä, kun olemassa on Haikara ja Heppakin. Eniten rakastamani biisit jäivät siis vähän paitsioon.

Ultra Bran jälkeen aurinko laski ja tuli kylmä. Oli vain taustalla aurinko, joka ei lämmitä. Ihmiset katosivat ja löytyivät enkä oikein tiennyt ollako vai eikö olla. Haaveilin kotiinlähdöstä ja toisaalta puun alle retkahtamisesta jallukolapullon kanssa. Jopa rennossa lomapäivässäni oli niin kiire, etten oikein ehtinyt. Ennen kuin tajusinkaan, alkoivat järjestyksenvalvojat hätistellä meitä kohti portteja.

Perinteeksi muodostuneilla Portsajatkoilla ajatus jotenkin kiteytyi:

ota nyt viel yks GT ku niin kauan ku istutaan tässä ni voi valehdella itelleen ettei ruissi oo vielä ohi. 

Varaan ensi vuoden Ruissi-viikonlopun vapaaksi jo nyt ja lähetän akkreditointihakemuksen heti, kun lomake aukeaa.