Pinkkipesun kritisoiminen on turhaa mielensäpahoittamista ja Pride-kulkue on pervojen provosoiva karnevaali – siinä Helsinki Pride 2019 -viikon keskeisimmät puheenaiheet.

Aiempi postaukseni pinkkipesusta on herättänyt keskustelua. Olen tottunut about kaikenlaisiin kommentteihin internetissä, enkä ota ihmisten lyhytnäköisyyttä henkilökohtaisesti, mutta nyt on vähän puututtava. Moni suhtautui asiaan niin, että minun asiani ovat ilmeisesti jopa liian hyvin, kun on varaa valittaa tällaisista asioista. Kyllä, juuri tästä on kyse. Asiani todellakin ovat hyvin, sillä voin ja jopa pitää puuttua Espritin pinkkipesun kaltaiseen toimintaan.
Esprit pinkkipesuine ja olemattomine hyväntekeväisyyksineen ei vaikuta suoraan minuun. Toisin kuitenkin on niillä Yhdysvaltojen kodittomilla sateenkaarinuorilla, joiden kustannuksella Esprit itseään pinkkipesee ja esiintyy suurena hyväntekijänä. Heillä sen sijaan ei ole mahdollisuutta tai ääntä tuoda tätä jalkoihin polkemista esiin.

Kertauksena vielä: Esprit juhlii näyttävästi, valtavan suuresti lanseeratulla Pride-mallistollaan Priden 50 vuotista historiaa, rakkautta ja LHBTI-yhteisöä. Tästä kaikesta Esprit armollisuudessaan lahjoittaa yhdysvaltalaisille kodittomille sateenkaarinuorille 12 500 ruoka-annosta. Kaksitoistatuhatta ruoka-annosta kuulostaa toki äkkiseltään paljolta, aikamoinen keko ruokaa. Mutta mietitäänpä ihan sekunnin tarkemmin: Yhdysvallat on valtava alue. Yhdysvalloissa 4,2 miljoonaa nuorta kokee asunnottomuuden joka vuosi. Heistä jopa 40% kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin - siis lähes puolet. Tästä jokainen voi jo arvailla, mikä merkitys 12 500 ruoka-annoksella on miljoonien ihmisten kodittomuuteen. Silti Esprit esittää välittävänsä ja auttavansa, tällä viikolla somekanaviini ilmestyi vieläpä #espritcares -hashtag. Esprit välittää – noin 0,7% voimalla!

En väitä tai tarkoita, että Espritin pitäisi pelastaa kaikki Amerikan kodittomat. Ei tietenkään. Laadultaan ja kooltaan epämääräinen ruoka-annoslahjoitus on kuitenkin täysin alimitoitettu ja olematon. Kohtuullisempaa (ja todennäköisesti aivan mahdollista) olisi lahjoittaa esimerkiksi ruoka-annos jokaista myytyä Pride-tuotetta kohti. Tai sitten toimia, kuten järkevät tahot toimivat: lahjoittaa tietty prosentti myyntihinnasta hyväntekeväisyyteen.


Se pinkkipesusta! Siirrytään persuihin ja kuuluisaan tolkun ääneen! Facebookissa on levinnyt erään perussuomalaisten nuoren kirjoitus siitä, miten hän on ennen kannattanut Prideä, mutta nyt on menty liian pitkälle. Kuvaan on liitetty epämääräisistä lähteistä napattuja kuvia: sateenkaarisiivissä ja nahka-harness-asussa esiintyvä mies sekä myöhemmin vielä kuva kieltämättä eeppisestä dildo-asusta. Kuvassa toinen mies on pukeutunut dildoista tehtyyn haalariin. Näiden kuvien annetaan ymmärtää olevan Helsinki Pridestä, joka karnevalistisuudessaan on täynnä kaulapantoja, harnesseja, eläinasuja ja dildoja. Todellisuudessa kumpikaan kuva ei ole Helsinki Pridestä, ainakaan dildoasukuva ei ole Pride-tapahtumasta ylipäätään. Viesti on se, että pitäisi olla vähemmän ja tavallisempaa, tyrkytetään liikaa, ollaan liian näkyviä, värikkäitä ja kaupallisia. Homoviha lisääntyy, kun karnevaali on liian näyttävä. Toisin sanoen valtaväestö ei tykkää, jos ette ole kunnolla ja toimi kuten me. Fun fact: Priden tarkoitus ei ole koskaan ollut, että sateenkaarijengi alkaisi toimia kuten heterot. Koska seksuaalivähemmistöt eivät ole heteroita.

Tähän aivan klassiseen homo- ja transfobiseen kampanjaan ja sen masinointiin ovat valitettavasti haksahtaneet myös monet sateenkaari-ihmiset. Asiasta kirjoitti ansiokkaasti myös Mari Saario. Aivan kuin huomaamatta ollaan taas tilanteessa, jossa annetaan tyystin ulkopuolelle määrittelyvalta sille, mikä on sopivaa, normaalia, tavallista ja korrektia. Prideä halutaan maalata tarpeettomaksi ja turhaksi ja korostaa sen ylilyövyyttä ja provosoivuutta. Eikä edes lapsia ajatella, kun joku voi nähdä miehen koiraksi pukeutuneena.

Jo järjestyslaki määrittelee sen, mikä julkisella paikalla on sopivaa. Sopivaan kulkuepukeutumiseen ei siis yksinkertaisesti tarvita yhtäkään oikeistolaista ohjeistusta tai vaatimusta.Varsinkaan maassa, jossa perinteenä on juhlia urheilukisavoittoja riehumalla munasillaan kaupungin keskustassa.

Jokainen Helsinki Pridessä käynyt tietää, etteivät väitteet sitä paitsi pidä paikkaansa. Karnevaali on kulkueesta edelleen loppujen lopuksi aika kaukana, provosoivuudesta puhumattakaan. Toki jos haluaa homovihaansa jollain perustella, on Pride tietysti hyvä perustelu. Kun ne homot on näkyvissä.

Ja mitä lapsiin tulee, niin en olisi huolissani: lapset leikkivät eläimiä koko ajan. On vain hyvä muistuttaa, että leikki-ikä on koko ikä. Mutta pidetäänhän koirat kytkettyinä taajamassa.

Kesäkuussa vietetään maailmanlaajuisesti Pride Monthia – Suomessakin kesäkuuhun mahtuvat Pride-tapahtumat ainakin Pirkanmaalla, Lappeenrannassa, Vaasassa ja Helsingissä.

Pride-kuukausi on ihana kuukausi. Rakastan kaikkea Prideen liittyvää: kaikkialle ilmestyviä sateenkaaria, brändien Pride-mallistoja (vain niitä, joiden tuotoista lahjoitetaan osa hyväntekeväisyyteen), Pride-viikon tapahtumia ja bileitä ja tietysti sitä, mikä on Priden alkuperäinen ajatus: vaatimusta yhteiskunnan muutokseen, mielenilmaisua ja poliittista keskustelua.

Ja vaikka rakastan keskustelua, olen jo näin Pride-kuun alussa aivan saatanan väsynyt tapaan, jolla keskustellaan.


Viime päivinä Twitterissä on tyrmistytty Ruisrockin twiitistä. Ruisrock käytti twiitissään "voi pojat" -lausahduksen sijaan muotoa "voi poika- ja tyttöoletetut". Tietysti twiitti oli hölmösti muotoiltu, mutta minun on hirveän vaikea uskoa, että sen taustalla olisi ollut halu tai tarkoitus vitsailla ja jopa lietsoa vihaa sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Ruisrock on toki erityisesti teinivuosieni rakkain festari, joten saatan olla puolueellinen arvioimaan, mutta haluan silti uskoa, että tarkoitus on pilkan sijaan ollut nimenomaan olla olettamatta ja sukupuolittamatta – tarjota tukea ja ilmaista, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Sukupuolen moninaisuuden huomioiminen laajemmin kielen tasolla on varsinkin Suomessa suhteellisen uutta. Siihen oppiminen vaatii aikansa. Useammat twitteristit (ainakin Kuura ja Tuuli Kamppila) olivatkin mallikkaasti tehnyt opettavia päivityksiä siitä, miten, miksi ja milloin on hyvä puhua "oletetuista". Ketjut olivat itsellenikin hyvin valaisevia, vaikka kuvittelin hallitsevani termit aivan mallikkaasti. Suurin osa ihmisistä oli kuitenkin tyytynyt yksinkertaisesti raivoamaan ja ilmaisemaan suuttumustaan. Hyvää yritystä on helvetisti järkevämpää opettaa eteenpäin kuin raivota ja kysellä ivallisesti kriisiviestintäsuunnitelmien perään.

Vielä suurempi närkästys syntyi kuitenkin Helsinki Priden julkaisemasta Lisää näkyvyyttä transihmisille -kirjoituksesta. Jos ette ole sitä vielä lukeneet, lukekaa se nyt. Kirjoitus on erittäin hyvä ja sisältää pelkkää asiaa. Kirjoituksessa vaaditaan enemmän tilaa ja näkyvyyttä transihmisille – nykyisellään kun Pride on enemmänkin lihaksikkaiden, pikkustringeissä juhlivien cis-homomiesten bilekarnevaali. Tästä toteamuksestahan ainakin henkisesti lihaksikkaat, pikkustringeissä juhlivat cis-homomiehet ovat närkästyneet: olen nähnyt jopa verisesti loukkaantuneita somepäivityksiä siitä, kuinka kyseiseen kategoriaan istuvat cis-miehet suunnittelevat boikottia tapahtumaa kohtaan, kun ei heitä tapahtumaan kerran kaivata.

Naurattaisi, jos ei vituttaisi. On aivan itsestäänselvää, että Pride, kuten mielikuva seksuaalivähemmistöistä ylipäätään, on hyvin cis-mieskeskeinen. Medioissa ja sosiaalisessa vilisevät kuvat Prideistä keskittyvät pääasiassa cis-miehiin ja kaupalliseen main stream-drag queeneihin (jotka pääasiallisesti taitavat olla cis-miehiä). En voi käsittää sitä itsekeskeisyyttä ja toisaalta oman identiteetin murenevaisuutta, joka joidenkin cis-homomiesten mielissä vallitsee. Emme, rakkaat ystävät ja viha(-cis-homo)miehet, murene siihen, että vuorostamme annamme tilaa transihmisille. Se on vähintäänkin oikeutettua, jopa vähimmäisvaatimus.

Olemme, tai ainakin meidän pitäisi olla, samalla puolella. Koitettaisiko siis vähän enemmän tulla toimeen? Jos tämä tuntuu liian raskaalta ajatukselta, on todellakin parempi boikotoida Prideä. Sillä nimittäin antaa tilaa ihan fyysisestikin.

Querelle Festivalista on jo yli viikko, joten lienee korkea aika vähän availla festarifiiliksiä!

Querelle Festivalin somekatastrofeilta ja etukäteen ilmenneiltä ongelmakohdilta ja epämääräisyyksiltä ei ole varmastikaan voinut välttyä. En osallistunut keskusteluihin itse, mutta seurasin keskustelua ja tilannetta tarkasti, olinhan buukattuna yhdeksi festivaalin esiintyjäksi jo hyvissä ajoin. Keskustelin ongelmista järjestäjien kanssa, sain vaatimuksia perua esiintymiseni ja useampikin artisti kysyi näkemystäni siihen, että miten heillekin tulleisiin vaatimuksiin pitäisi suhtautua. Olen siis ollut kriittinen, vaikken juuri keskusteluun olekaan osallistunut.

Ymmärrän todella hyvin HLBTIQ-aktivistien huolen ja näkemykset pinkkipesusta. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että kukaan rahan perässä mitään järjestävä ei rahanhimoissaan lähde järjestämään kaikesta huolimatta marginaalista tapahtumaa varsin marginaaliselle ryhmälle. Edes hyväosaiset, hyvätuloiset valkoiset keski-ikäiset homomiehet (joita tapahtuman pääasialliseksi kohdeyleisöksi on syytetty) maksukykynsä kanssa eivät Suomessa ole sellainen ryhmä, jonka rahoilla pääsisi kulttuurituottaja rikastumaan - varsinkaan ensimmäistä kertaa tapahtumaa järjestäessään. Siinä mielessä pelot ja kauhuskenaariot tapahtuman voittojen käärimisestä järjestäjän taskuihin hyväntekeväisyysjärjestöjen sijaan ovat tuntuneet hassuilta. Ja vaikka rakastankin talkoita, hyväntekeväisyyttä ja kansalaisaktivismia, on mielestäni todella tervetullutta ja tarpeellista, että joskus joku muukin järjestää jotain. Vakioaktiivien ei tarvitse aina palaa loppuun, vaan joskus voi itsekin jorata omiensa parissa huolehtimatta siitä, että kuka siivoaa ja kenen kangaskassiin flyerit nyt laitettiinkaan.

Querelleen tiivistyy mielestäni hyvin tietynlainen murros. Marginaaliin ja syrjintään tottuneen vähemmistön on vaikea hahmottaa, että joku voi haluta järjestää heille jotain ja nähdä heissä potentiaalia – kaupallisessa mielessä toki, mutta silti, hyvänä ja kannattavana asiakasryhmässä, jolle kannattaa järjestää ihan kunnolliset, oikeat festarit. Itsekin olin yllättynyt ja hämmentynyt, kun minua pyydettiin esiintymään ja tarjottiin esiintymisestä vieläpä palkkiota. Moni syytti tapahtuman olevan heteroille tarkoitettu tilaisuus tirkistellä HLBTIQ-ihmisiä "friikkisirkuksena". On surullista nähdä itsensä oma-aloitteisesti friikkinä. Ja vaikka syrjintää ja ongelmia jopa lainsäädännön tasolla on, on silti suurentelua kuvitella, että heteroväestö haluaisi ostaa melko kalliit liput ja lähteä alkeelliselle junatallille vartavasten tirkistelemään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä (meillä on sitä paitsi jo Helsinki Pride, jossa voi nähdä moninkertaisen määrän friikkejä ihan ilmaiseksi).


Toisaalta törmäsin tähän murrokseen festareilta myös toisesta, huomattavasti tutummasta suunnasta. Päädyin keskustelemaan siitä, miksei transihmisistä saa puhua t-slurrilla, vaikka samaa termiä käytettiin jo kolmekymmentä vuotta sitten oikeuksista taistellessa. Tarkoitus ei varmastikaan ole olla ilkeä tai törkeä, mutta oman toiminnan muuttaminenkin tuntuu vaikealta – silti se on tehtävä. Muuttuviin aikoihin sopeutuminen vie aikansa.

Querelle itse teki nähdäkseni mallikkaasti korjaustoimenpiteitä ja muutoksia konseptiinsa palautteen perusteella. Siksi pidin kiinni esiintymispaikastani, enkä perunut keikkaa. Ja olen iloinen etten perunut. Luin Querellen perjantai-illassa otteita teini-aikojen päiväkirjoistani. Olen haaveillut vuosia pääseväni päiväkirjaklubille ja nyt sain järjestää ihan itse itselleni oman klubin! Kirjoitukset resonoivat yleisössä (jota oli ihan tosi suuri) ja sain paljon palautetta monenlaisilta ihmisiltä. Toivon, että pääsen päiväkirjaklubini kanssa esiintymään toistekin. Siksikin Querelle oli hyvä kokemus: pääsin laajentamaan vähän vahingossa toimintamuotojani ja tarjoamaan jatkossa yhteisölle entistä enemmän asioita. Tarvittaessa myös epäkaupallisissa, hyväntekeväisyyden hyvällä mielellä ja näkyvyydellä tehtävillä keikoilla.



Muutenkin Querelle oli ihana – toimiva ja selkeä, mutta silti rennon kotikutoinen tapahtuma! Festarikenttänä debyyttinsä tehnyt Train Factory oli koristeltu ja sisustettu todella viihtyisäksi ja tyylikkääksi. Vaikka mukana oli suuria kaupallisia toimijoita, keskiössä olivat esiintyjät ja kulttuuritarjonta, ei kaupallisuuden tyrkyttäminen. Opastuksia ja ohjeistusta olisi voinut olla enemmänkin, lavalta toiselle (esimerkiksi omalle lavalleni) oli välillä hiukan vaikeuksia löytää aluekartasta huolimatta. Vesipiste oli hiukan epäilyttävä ja syrjässä, mutta toisaalta ymmärrän, että uuden tapahtuman järjestäminen uudessa, ensimmäistä kertaa käytettävässä paikassa vaatii sairaan määrän työtä: pieniä parantamisen paikkoja jää väkisinkin. Toisaalta juuri tällaiset pienet yksityiskohdat toivat tapahtumaan kaivattua elämänmakua. Kaikki ei ollut viimeisen päälle liisteröityä ja tapetoitua, vaan tekemisessä oli särmää ja elämänmakua. En tiedä, paljonko tapahtumassa oli kävijöitä, todennäköisesti kävijätavoitteisiin ei päästy, mutta silti isossa hallissa oli tunnelmaa. Ja toisaalta halli oli niin suuri, että olo oli rauhallinen. Ahdistun helposti festareilla ja tungoksissa, mutta niihin ei joutunut. Querellessa oli helppo istua yksinään, tai kahdestaan, rauhallisemmilla vesillä rauhoittumassa ja juttelemassa. Sama fiilis näkyi myös yleisössä, joka muuten oli omaan silmääni hyvin monipuolinen. Kaikkia sukupuolia, kaikista yhteiskuntaluokista, kaikista seksuaalisuuksista. Ei pelättyä varakkaiden heteroiden invaasiota tirkistelemässä – ja erittäin hyvä tietenkin niin.


En nähnyt ihan niin montaa esiintyjää kuin olisin halunnut, mutta ne joita näin, olivat upeita. Päällimmäinen harmitus oli, että esiintymisaikani Iisan kanssa oli täsmälleen sama. Querellesta tuli kolmas peräkkäinen Helsingin keikka, jonka Iisalta missasin. Querelle myös laajensi ymmärrystäni ja kokemustani drag-kulttuurista. Olen seurannut aiemmin pienempiä ug-tekijöitä. Nyt pääsin näkemään myös isompia tähtiä. Minulle tyystin yhdentekevät Ru Paul's Drag Race -tähdet olivatkin yllättävän kiinnostavia. Alaska Thunderfuckin kanssa uskaltauduin hakeutumaan jopa yhteiskuvaan bäkkärillä. Itselleni uuden tuttavuuden, venäläis-berliiniläisen Sado Operan keikalla jorasin ja nautin niin, etten muista kovinkaan usein nauttineeni. Ilo selkeästi tarttui myös yhtyeeseen, joka keikallakin ihmetteli sitä, miten jäyhää ja etäistä keikan yleisö oli. Yleensä heidän keikoillaan jorataan hikisinä ja tiiviisti lavassa kiinni. Niin mekin teimme ja saimme jälkeenpäin bändiltä kiitosta ja nännitarroja.


En haikaile ulkomaiden tuulia, en berliiniläisklubeja tai ylipäätään mitään suurempaa. Olen hyvin iloinen ihan kotimaisilla klubeilla (niilläkin harvoin) ja nautin kotimaisesta festaritarjonnasta sen verran kuin nautin. Silti oli ilo huomata, että Querellessa tuntui jotenkin ulkomailta. Tapahtuma toi uusia näkymiä festarikentille, varsinkin sateenkaarihengessä. Oli täysin luontevaa, että koiramaskiin pukeutunut puppy tätilesboparin vieressä Miss Divetin show'n aikana perjantai-illan vaihtuessa yöksi. Tällaista ei ole Suomessa ennen nähty, mutta haluan tätä lisää.

Jatkuthan, Querelle?

Kaapistatulo on vanhakantainen jäänne, mutta valitettavasti se ei ole vieläkään tehnyt itseään tarpeettomaksi.

 
Alma kertoi tyttöystävästään Gay Timesin haastattelussa ja sen jälkeen on keskusteltu siitä, pitääkö julkisuuden henkilön kertoa seksuaalisuudestaan julkisesti vai ei. Aiheesta kolumnoi Helsingin Sanomien Anni Kössi, kolumnia taas kommentoivat ainakin Laura Haimila Twitterissä ja eilen Pesojoonas blogipostauksessaan. 

Anni Kössi kirjoitti kolumnissaan siitä, kuinka "ikävää on se, että tähdet ovat pysyneet niin pitkään vaiti [homoseksuaalisuudestaan]. Tällä mykkyydellä he ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää". 

Sekä Laura että Joonas tuomitsivat vaatimukset kaapistatulosta. Koko kaapistatulon käsite on nykymaailmassa hiukan tunkkainen tuulahdus menneistä vuosikymmenistä. Alma on siis kaiken muun uudenaikaisen toimintansa ohessa päivittänyt myös kotimaista seksuaalisuuskeskustelua - samaa on toki tehnyt esimerkiksi Laura Haimila itsekin, kuten hän twiittiketjussaan kertookin. Ei kaapistatuloilmoituksia ja otsikoita, ihan vain avoin tavallinen elämä, johon tyttöystävä normaalina asiana kuuluu.

Keskustelu aiheesta on ylipäätään kovin mustavalkoista: joko homo tulee kaapista ja "esittelee seksuaalisuuttaan" tai sitten ei puhu seksuaalisuudestaan mitään. Toisaalta pitää muistaa, ettei edes oma homous ole kaikille arkipäiväinen ja ongelmaton asia: se voi olla synkkä ja ahdistava salaisuus, eikä seksuaalisuuttaan niin vain eletäkään normaalina arkipäiväisenä asiana vaikka perhesuhteiden vuoksi. Vaikka kaapista tuleminen tuntuisi vanhahtavalta tavalta, se on silti monien elämään kuuluva ja lopulta jopa pakollinen osa elämää. Kaapistatulo nähdään usein myös valtavana pelottavana muutoksena, vaikkei mikään todellisuudessa muuttuisikaan. Kaapissaolon ajatus tietenkin liittyy historialliseen ajatukseen homouden vääryydestä ja seksuaalisuuden salailu tietenkin tukee tätä ajatusta edelleen.

Tietenkin olisi ihanaa, jos koko kaapistatulon käsitettä ei enää nykyään tarvittaisi: että elämä olisi siinä suhteessa ongelmatonta ja tavallista, ettei oma seksuaalinen suuntautuminen vaikuta elämään. Siinä pisteessä ei kuitenkaan vielä olla, ja ajatukset siitä, ettei esimerkiksi julkisuuden henkilöiden tarvitse puhua seksuaalisuudestaan, ovat hiukan elitistisiä. En itsekään halua pakottaa ketään puhumaan, mutta puhumaan kannustaminen on yhä tarpeen. Maailma ei ole valmis, eikä tietoisuustorvia voi vielä pakata vintille. Avoimuutta ja rohkaisevia esikuvia tarvitaan edelleen.

Ymmärrän siis hyvin toiveet kaapistatulosta: pysymällä kaapissa ja pitämällä parisuhteensa poissa julkisuudesta, ollen ikään kuin vailla seksuaalisuutta, pitää piilossa myös seksuaalivähemmistöjen arkipäiväisyyden - juuri sen, mitä mediakuvasto tarvitsee. Seksuaalivähemmistöt hukkuvat kasvottomaan heteronormiin, eikä seksuaalivähemmistöjä siksi osata välttämättä nähdä tavallisena kansanosana, koska heitä ei valtaväestön silmään ole. Yhteiskunnan heteronormatiivisuus on ajanut homot kaappiin, eikä kaapistatulon tarve poistu sillä, että jää kaappiin ja hetero-oletuksen tuomaan epäseksuaalisen ihmisen lokeroon.

Mielestäni homojen kaappi lakkaa olemasta, kun sitä ei käytetä. Kaappi tuntuu kuitenkin olevan (viihdetaiteilija)homoille kuitenkin niin tärkeä ja turvallinen pesä, että siitä vieroittumista ja pesästä lentämistä on pitänyt ja pitää vahvempien edelläkävijöiden, kuten Laura Haimilan ja nyt Alman, tukea. Homojen olemassaolo yhteiskunnassa ei näy, eikä Pesojoonaksenkin peräänkuuluttamaa monipuolisempaa ihmiskuvastoa mediassa synny. Toisaalta heteroiden luoma heteronormi ja homojen kaappi ovat asioita, jotka kaatuvat hitaasti. Vaikka seksuaalivähemmistönä olisi niihin väsynyt ja toivoisi niiden katoavan, vaatii rakenteiden muuttaminen ja hajottaminen työtä – hetero mieli ei muutu pienestä hiljaisesta ajatuksesta.

Homojen olemassaolo yhteiskunnassa ei näy, eikä Pesojoonaksenkin peräänkuuluttamaa monipuolisempaa ihmiskuvastoa mediassa synny.

Muistan blogin alkuaikoina kirjoittaneeni samasta aiheesta erään silloin paljon esilläolleen viihdetaiteilijan kohdalla. Artisti kommentoi, ettei kommentoi seksuaalisuuttaan. Tällainen kommentti on, ja oli varsinkin useampi vuosi sitten, aika absurdi: harvassa ovat ne heterot, jotka kysyttäessä kieltäytyisivät kertomasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kieltäytymällä puhumasta kertoo jo kaiken olennaisen antamatta kuitenkaan varmuutta – aivan kuin kyseessä todella olisi jokin vähän hävettävä ja kiusallinen asia, josta ei häveliäisyyssyistä puhuta. Että jos homoseksuaalinen suuntautuminen on tiedossa, niin sitten onkin jo pakko poseerata lehdelle seksikeinussa lateksikorsetissa.

Toki taiteilijat voivat ottaa kantaa ja keskustella taiteensa kautta: lauluntekijä voi kirjoittaa rakkauslaulunsa sukupuolineutraaleiksi ja antaa näin tukea ja toivoa seksuaalivähemmistöille. Itselleni sukupuolettomat rakkauslaulut ovat edelleen ilon aihe ja lämmin läikähdys rinnassa. Heteroenemmistö ei asiaa kuitenkaan pysähdy miettimään. Heidän silmissään sukupuolittamaton rakkauslaulu muotoutuu miehen ja naisen välille, eikä seksuaalivähemmistöjen omissa piireissään hehkuttamat kappaleet muuta yhteiskuntaa tai sen normeja. Pitää kaivautua esiin hämyisistä nahkahousuklubeista ja olla ihmisten edessä, ihan kuten siinä heteroidenkin tuntemassa homorakkauslaulussa, joka muuten tietääkseni ei kerro tekijöidensä seksuaalisuudesta mitään.

Maanantaina YLE MOT julkaisi Sysmän yhtenäiskoulun rehtori Tuula Vuorisen haastattelun, jossa lauottiin uskomattomuudessaan legendaarisia repliikkejä. Olen lukenut näitä viikon mittaan useaan otteeseen uudestaan ja aina purskahtanut epäuskoiseen nauruun. Miten kenelläkään voi käydä mielessä, että tällaisia asioita kannattaa sanoa ääneen – ja vielä toimittajalle?


Tällaisten ajatusten ja puheiden julkitulonhan voisi kuvitella kertovan lähestyvästä tuhosta ja maailman pilaantumisesta. Itse ajattelen kuitenkin tämän olevan hyvä merkki: soveltumattomuus alalle tai kyseenalaiset arvot tulevat nykyisin esiin. Ennen eivät tulleet. Näin maailma muuttuu ehkä hiljalleen paremmaksi, eivätkä ammattikasvattajiksi kyvyttömät ihmiset pääse virkoihin. Vaikka ei tämä silti hyvältä tunnu.

Tulen surulliseksi, kuinka vähän ymmärrystä ja tukea on jo muutenkin heikommassa asemassa oleville vähemmistönuorille tarjolla. Sitten rehtori, joka on paitsi auktoriteetti ja johtaja, mutta myös esikuva ja aikuinen, puhuu noin. Antaa syyn ja luvan kiusata. Mitäs olet 12-vuotias homo.


Olisit vähemmän sinä itse ja enemmän mitä muut tahtoo.

Sillä olenhan itsekin ollut hyvin erikoisesti pukeutuva ja ärsyttävä pikkuhomo. Nykyisin saatan pukeutua niin, että Tuula Vuorinen pitäisi minua luultavasti hutsahtavana. Teini-ikäisen homoutta korostava erikoinen pukeutuminen lienee aika tavallista ja luonnollista: kun identiteetti muodostuu, sen rakennusaineeksi tarttuu ympäristön tarjoamia ulkoisia merkkejä. Niillä kertoo sekä itselleen että muille, kuka on. Identiteetti ja lopullinen minä löytyy kokeilujen kautta – itse olen esimerkiksi yläastevuosien jälkeen luopunut huulikiillosta. Voi antaa vihjeitä ja viestejä sanomatta kuitenkaan mitään. Toisaalta seksuaalisuudestaan tekee helposti suojamuurin ja vastahyökkäyksen. Jos seurauksena on vain närkästystä ja vihaa, on helpompaa tehdä kaikki heti selväksi eikä antaa yhtään periksi. Ei tule sitten myöhemmin kenellekään yllätyksenä tai pettymyksenä. Vahvan muurin takana on helpompi olla heikko. Provosoiva olemus ei ole kiusaamisen syy, vaan seuraus. Kiusaaminen ei lopu, vaikka kuinka yrittäisin olla pieni, näkymätön ja tosi tavallinen. Lopputulos on sama, teki itse mitä hyvänsä.

Muistan itse tavallaan voimautuneeni yläasteikäisenä juuri siitä. Miksi olla hankala, kun voi samalla vaivalla olla täysin mahdoton? Laitoin tukkaa enemmän takkuun, paksumman meikkivoidekerroksen ja leveämmät lahkeet. Samaa taistelua itseni ja maailman kanssa käyn edelleen. Tietysti halusin ja haluan, että kaikki pitäisivät minusta. Samaan aikaan tiesin ja tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Vaikka halusin ja haluaisin miellyttää kaikkia, tiesin ja tiedän samaan aikaan, ettei niin tule tapahtumaan. Minä en ole täällä miellyttämässä muita.

Pitää ottaa se tila, minkä tarvitsee. Ei sitä, minkä saa. Pitää olla sitä mitä itse tahtoo, ei sitä, mihin muut ja sysmäläinen rehtori antavat luvan. Vihalla ja närkästyksellä suhtautuville ihmisille ei pidä antaa vaikutusvaltaa omaan elämään.

Juuri siksi aion olla ärsyttävästi homo jatkossakin.

Olin jo tottunut ajatukseen, etten ehkä kirjoita tänne enää. Mutta sitten luin tapani mukaan aamulla Hesaria, tapani mukaan ärryin ja jopa suutuin niin, että heräsi tarve kirjoittaa, vaikka olin eilen tehnyt uudenvuodenlupauksen, että minun ei tarvitse enkä edes saa kokea opittua tarvetta puuttua jokaiseen tämän maailman epäkohtaan.

Luin Helsingin Sanomista artikkelin Konsta Pylkkäsestä. Helsingin Sanomat kirjoitti aiemmin siitä, miten paikalliset nuoret kohtelevat ystäviä kaipaavaa kehitysvammaista Konstaa. Häntä heitellään kivillä ja kaljatölkeillä, polkupyöriä tuhotaan, asuntoa sotketaan ja tavaroita varastetaan. Nyt julkaistun artikkelin aihe on kuitenkin iloinen: kehitysvammaista Konstaa ei enää kiusata, ainakaan samoissa määrin, hänen äitinsä kirjoitettuaan tilanteesta Facebook-postauksen – empatiaa ja apua on sadellut monelta suunnalta. Siitä olen tietenkin iloinen ja onnellinen.

Mutta se, mikä minua tässä suuresti vituttaa. Kuvitelkaapa, että aikuista, ei-kehitysvammaista ihmistä heiteltäisi täysillä kaljatölkeillä ja kivillä, tavaroita varastettaisiin, asuntoa sotkettaisiin ja polkupyöriä tuhottaisiin. Puhuttaisiinko silloin kiusaamisesta? Miksi ilmeisesti mikä tahansa väkivallan tai ilkivallan teko muuttuukin kiusaamiseksi, kun kyseessä on puolustuskyvytön henkilö – vaikka kehitysvammainen tai lapsi?

Ilmiö on rieponut koulukiusaamiskeskusteluissa jo pitkään. Vihaan ylipäätään termiä kiusaaminen, enkä aio itse enää käyttää sitä puhuttaessa esimerkiksi koulussa tapahtuvasta väkivallasta tai ilkivallasta. Toivon samaa myös kaikilta muilta. Nyt tekoja vähättelevä sievistely kiusaamistermistöllä on näköjään levinnyt kuvaamaan myös koulun ulkopuolella tapahtuvaa tuhotyötä. Kaupungilla tapahtuva tai ihmisen omaan kotiin tunkeutuva, systemaattinen piina ei ole enää mitenkään kiusaamista. Tätä menoa voidaan toki hetken päästä puhua vaikkapa äärioikeiston kiusanteosta, seksuaalisesta kiusaamisesta tai perhekiusaamisesta. Milloin perinteinen, takavuosina hyvinkin suosittu mummojen potkiminen muuttuu arkikielessä vanhuskiusaamiseksi?

Puhumalla ilkivallasta, pahoinpitelyistä, kotirauhan rikkomisesta ja omaisuusvahingoista kiusaamisena, niitä vähätellään ja ennen kaikkea normalisoidaan. Niihin annetaan puolivillainen lupa, sillä nuoret ovat nuoria, he eivät tiedä mitä tekevät, ei voi nuoria syyttää teoista kun loppuelämä menee pilalle, tosi kurjaa kiusatulle mutta se on sellaista se, kyllä se loppuu kun ei kiinnitä siihen huomiota – tai viimeistään kun kuolee väkivallan seurauksena.

Kamalaa tekojen vähättely kiusaamispuheella on ennen kaikkea uhrille itselleen. Sitä alkaa itsekin uskoa, että tämä on normaalia ja näin kuuluukin olla. Pitää vain kestää ja tottua. Ja siihenhän tottuu. Tottuu niin, ettei pidä itsekään minään – kiusaamisesta ei jaksa tehdä numeroa, jos kiusataan vain vähän tai jonain päivänä ei satuteta fyysisesti. Ja sitten kun siitä puhuu, niin kiusaamiseksi toimintaa voi kutsua vasta, kun toiminta on toistuvaa ja jatkuvaa ja kohdistuu aina samaan henkilöön. Kiusaaminen ei ole poliisiasia, vaan rikosilmoitukseen tarvitaan herran tähden joku syy. Viiden vuoden jälkeen voidaan järjestää keskustelutilaisuus, jossa todetaan, että jos tilanne ei ala muuttua, niin sitten aletaan kyllä kohta puhua ihmisistä ihan nimillä. Ihan omasta kokemuksesta puhun, sanamuodot ovat muistiin piirtyneitä ja juuri siksi sanatarkkoja.

Viranomaiset ja vastuulliset, tekijät ja aikuiset, voivat kilpaa pestä käsiään, kun oikeastaan mitään ei ole tapahtunut, tai vielä parempaa, on vähän epäselvää, että kuka on tehnyt mitä ja mitä on tapahtunut, mitä nyt vähän on yritetty myrkyttää ikätoveria ja porukassa tyhmyys tiivistynyt. Tekoja vähättelevä kiusaamisdiskurssi ei liene kenenkään yksittäisen ihmisen syytä, vaan taas kerran kuuluisa rakenteellinen ongelma. Siitä huolimatta ja juuri siksi sen on loputtava.

Älä puhu kiusaamisesta, kun kyseessä on selkeä väkivalta. On käsittämätöntä, että samat teot ovat vähemmän vakavia niiden tapahtumapaikan vuoksi tai siksi, että niitä satutaan jossain tilanteissa kutsumaan eri nimellä.

Tänään ahdistaa: yltiökaupallisuus, tavarapaljous ja se, että kaikkea pitäisi haalia vielä paljon enemmän.

Huomenna perjantaina, eli koko tämän viikon tai vähintäänkin loppuviikon, ensi vuonna luultavasti jo koko marraskuun, vietetään Black Fridaytä. Päivässähän on alunperin kyse Yhdysvaltojen kiitospäivän jälkeisestä päivästä, eli marraskuun neljännen torstain jälkeisestä perjantaista, jota pidetään Yhdysvaltojen kaupan joulusesongin avauspäivänä. Se on vuoden suurin yksittäinen ostospäivä, jolloin erilaisia tuotteita myydään ilmeisen kovilla alennuksilla.

En ole kovin kiinnostunut tai huolissani siitä, että erilaiset jenkkikulttuurin kukinnot putkahtelevat pintaan Suomessakin. On yhdentekevää, jos lapset haluavat viettää Halloweeniä, eikä Suomen kieli kuole muutamaan anglismiin. Mutta aivan kaikkien ilmiöiden en haluaisi nähdä saavan jalansijaa. Yksi niistä on Black Friday. Kuten edellä kerroin, Black Friday on todellakin vain alennusmyynti, joita jopa Suomessa on järjestetty maailman sivun. Nyt maailman sivut ovat kuitenkin siinä jamassa, että yhden yhtä alennusmyynnin juhlaa ei enää sivuille mahdu.

Suomessa mittavaan alennusmyyntikampanjaan suhtaudutaan kuitenkin kuin kansallisena juhlapäivänä. Innokkaimmat luultavasti liputtavat päivän kunniaksi. Epäuskoisen raivoissani olen katsellut kaikkialta tursuavia Black Friday -mainoksia, joissa parhaimmillaan mainostetaan tarjousten jatkuvan koko viikon. Tämä antaa mainostajasta erityisen dillen kuvan: jos tapahtuman nimikin viittaa yhteen tiettyyn päivään, ei se voi mitenkään kestää päiväkausia. Omissa silmissäni sähköpostiin kilahtava Black Friday -uutiskirje on syvä lommo yrityksen imagoon. Yksi yritys suositteli asiakkailleen shoppailua harkintaa käyttäen niin Black Friday -viikonloppuna kuin muinakin ajankohtina - yrityksen omat tuotteet kun olivat sattumalta juuri mahdollisimman ekologisia ja kestäviä. Ja samaan hengenvetoon yritys kertoi julkaisevansa omat tarjouksensa perjantaina puolitaöin ja tarjouserien olevan rajallisia. Käytä siinä sitten harkintaa, kun alennustuote voi loppua hetkenä minä hyvänsä eikä hetkeäkään ole hukattavaksi.

Ekologisesti ja kestävästi toimiva yritys ei kannusta käyttämään harkintaa alennusmyyntikampanjassa, vaan yksinkertaisesti olisi osallistumatta moiseen hullutukseen. En kestä sitä, että Yhdysvaltojen alennusmyyntitapahtuma on yhtäkkiä Suomessa odotettu juhlasesonki, jonka viettoon osallistuvat jopa kulttuuriyhdistykset. Samaan aikaan yritykset häikäilemättä hyödyntävät omassa markkinoinnissaan hyväntekeväisyyskampanjoita, kuten Roosa-nauhaa tai Nenäpäivää. Nenäpäivän kunniaksi sadan euron alennus tai Roosa-nauhaa näyttämällä pulla eurolla. Mutta ei sentin jeniä hyväntekeväisyyskampanjalle, vain yrityksen kassaan. Puhumattakaan yritysten haluttomuudesta tukea virallisesti vaikkapa Pride-tapahtumia, mutta innokkuudesta kuitenkin myydä sateenkaarikrääsää Priden viettäjille.

Itse en toki ole tässä yhtään parempi. Tiistaina vietettiin transihmisten muistopäivää, ja halusin huomioida päivän Instagramissani. Ryhdyin väsäämään julkaisua ja kuvan otettuani tajusin, että somealalle keksittyjä sääntöjä noudattamalla julkaisusta ei tule kuin mauton. Blogin kautta saadut tuotteet kun pitäisi kuvan yhteydessä erikseen mainita. Tajusin sytyttäneeni jopa kuvassa näkyvän kynttilän blogin kautta saaduilla tulitikuilla. Samaan aikaan mietin Black Fridaytä. Muista siinä sitten väkivallan uhreina kuolleita ihmisiä kivojen pikkumainostekstien lomassa. Kaupallisuus on salakavalasti ryöminyt toisesta korvasta sisään, eikä tule toisesta ulos edes virkkuukoukulla.

Toisaalta on aika pientä enää murehtia jotain tulitikkujen vahinkomainostamista, kun tuhon aika kiistatta on käsillä.

Mutta hei! Riemukasta Black Fridaytä kaikille ja Rauhallista Tuhon Aikaa!

Törmäsin hiljattain vanhoihin kalenteripäiväkirjoihini. Kirjoitin vuosina 2008-2012 kalenteriin ylös päivän keskeisimmät fiilikset ja tapahtumat.

Eivätkä ne fiilikset ja tapahtumat olleet kovin kaunista luettavaa.

Oikeastaan vasta ihan viime aikoina olen tajunnut, kuinka huonosti silloin meni ja kuinka paljon huonommaksi siitä olisi voinut vielä mennä. Voittaessani vuonna 2015 Vuoden lifestyle-blogin palkinnon, muistelin palkintopuheessa aloittaneeni blogin mietittyäni alkaisinko kirjoittaa vai menisinkö terapiaan. Päädyin kirjoittamaan, vaikka todellisuudessa jokin muu apu olisi ollut tarpeellisempaa.

Siksi olin heti ehdottomasti mukana, kun minua kysyttiin yhteistyöhön Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kanssa. Diakonissalaitoksen Vamosnuoret nimittäin tukevat ja auttavat 16-29-vuotiaita nuoria kahdeksalla paikkakunnalla (Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Lahdessa, Turussa, Kuopiossa, Oulussa ja Rovaniemellä) juuri sellaisissa ongelmissa, joita itsekin parinkympin kieppeillä koin. Mielenterveys, raha-asiat, koulu- ja työelämä olivat kaikki uhkaavasti levällään, enkä löytänyt reittiä tai halua tilanteen korjaamiseen. Vamosnuorten toiminta kuuluu yleishyödyllisiin palveluihin, jotka rahoitetaan suurimmilta osin hankerahoituksilla. Nuorten auttamiseen tarvitaan kuitenkin lisäksi meidän kaikkien apua ja siksi nyt on käynnistetty Syy elää -kampanja. Esimerkiksi kahdellakymmenellä eurolla nuori saa ensimmäisen tapaamisen turvallisen aikuisen kanssa. Lahjoitus toimii hyvin esimerkiksi joululahjana: se on aineeton, hyvin eettinen ja tuo varmasti hyvää mieltä ja iloa enemmän kuin moni muu perinteinen joulumuistaminen.


Tavallisesti Diakonissalaitoksen Vamosnuorten toimintaan osallistuvalla nuorella on elämässä mennyt jo useampikin asia  huonosti. Ympäristön tuki on puuttunut ja jopa peruskoulu on voinut jäädä kesken. Diakonissalaitoksen Vamosnuoret kuitenkin toimivat liikkeelle saavana voimana, jonka herättämän toiveikkuuden kautta voidaan onnistua.

Tuen ja huolehtimisen puute onkin tyypillisesti ollut läsnä Diakonissalaitoksen Vamosnuorten pariin tulevan nuoren elämässä. Yhdistävä tekijä nuorilla on yksinäisyys. Taustalla on tunnetyhjiön aiheuttaneita traumakokemuksia, sosiaalisia esteitä ja kiusaamista. Diakonissalaitoksen Vamosnuorten toiminnan ytimessä ovat vuorovaikutus, välittäminen ja luottamus. Toiminnassa ei vaadita, vaan kuunnellaan ja kaivetaan omia, syvällekin hautautuneita unelmia esiin. Jo yksikin tapaaminen turvallisen aikuisen kanssa voi muuttaa syrjään jääneen nuoren elämän suunnan. Usko selviytymiseen herää usein jo ensimmäisellä tapaamisella.

Kävin tutustumassa toimintaan Sörnäisissä sijaitsevassa Helsingin toimipaikassa. Syrjäytymisestä ja nuorten pahoinvoinnista puhuminen tuo aina mieleen virastojen ja laitosten käytävät ja lomakepinot. Tutustumaan mennessäni en oikein tiennyt mitä odottaa. Mistään sosiaaliviranomaisista ei Diakonissalaitoksen Vamosnuorissa ole kyse, mutta onko kaikenlainen apu loppujen lopuksi ihan samanlaista?
Toimitiloihin astuessani yllätyin. Jo nopea vilkaisu tiloihin toi esiin jopa poikkeukselliselta tuntuvan tunnelman. Mieleen tuli enemmänkin leirikeskus tai nuorisotila – vaikken toisaalta tiedä, ovatko ne viihtyisyydessään ihan Diakonissalaitoksen Vamosnuorten tilojen veroisia. Ero sote-palveluihin verrattuna on suuri: ilmapiiri on lämmin ja vastaanottava. Toimintaan osallistuvat nuoret eivät ole numeroita tai kulueriä eikä heitä käsitellä konemaisesti massoina. Jokainen toimintaan tuleva nuori saa Vamoksella oman työntekijän. Jos kotoa poistuminen tuntuu nuorelle vaikealta ja sosiaaliset tilanteet pelottavat, voivat työntekijät tehdä myös kotikäyntejä. Yksilövalmennuksen lisäksi Vamos järjestää erilaisia ryhmiä. Toimintaan kuuluu myös etsivää nuorisotyötä, mutta palvelut ovat nykyisin nuorten keskuudessa niin tunnettuja, että nuoret ottavat pääasiassa yhteyttä itse.

Käytännön toiminnan lisäksi Diakonissalaitoksen Vamosnuorten toiminta vakuuttaa myös tilastoina. Toiminnan tuloksellisuutta nimittäin mitataan jatkuvasti. Vamos-palvelun vuonna 2017 päättäneistä nuorista 97% suosittelisi Vamosta muille. 87% nuorista koki elämänsä muuttuneen parempaan. 80% uskoo asioidensa olevan tulevaisuudessa paremmin ja 79% koki voivansa psyykkisesti paremmin.

Vaikuttavuustilastoja tukevat myös omat havaintoni. Vierailin Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kuntouttavan työtoiminnan ryhmän kokoontumisessa tapaamassa siihen osallistuvia nuoria. Vaikka asia on itsestäänselvä, olin silti yllättynyt siitä, kuinka tavallisia kaikki ryhmään osallistuvat nuoret olivat – siksi toiminta niin tärkeältä tuntuukin. Jokainen varmasti tietää ainakin yhden nuoren, joka todennäköisesti hyötyisi esimerkiksi Vamosnuorten toiminnasta.


Tilastoja ja kirjallisia tavoitteita on tietenkin helppo luetella, joten minua kiinnosti erityisesti  nuorten omat, konkreettiset kokemukset toiminnasta. Millaisena nuoret itse kokevat ryhmän toiminnan? Millaista apua he kokevat saaneensa?
Nuorten listaamat, Vamoksen myötä elämään tulleet muutokset ovat hyvin täsmällisiä ja selkeitä. On pysäyttävää kuulla ihmisen kertovan siitä, miten "tunnistaa nykyään muitakin tunteita kuin vitutuksen". Työnhaku ei pelota tai ahdista enää kohtuuttomasti, kun siihen on saanut konkretiaa. Ryhmän kokoontumisia varten herääminen on luonut arkeen päivärytmin, ja aamukahdeksalta herääminen tapahtuu luonnostaan vapaapäivinäkin. Ryhmän on tarkoitus kuntouttaa: työelämään opettavien toimien lisäksi siellä osallistutaan välillä hyödyttömiltä tuntuviinkin asioihin, kuten keramiikkatyöpajaan. Sekin on kuin työtä, vaikkei siihen liitykään tulostavotteita, kuten yksi nuori kertoo. Hyödyttömältä tuntuva luova työkin on kuntoutumisen ja hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Vapaassa tilassa syntyy oivalluksia ja tavoitteet elämässä selkenevät. Ryhmän tuoma apu näkyy nuorissa selkeästi: puheissa vilisevät keinot välttää burn outin uusiutuminen, tulostavoitteet, rekryprosessit ja uranäkymät. Työelämä loistaa selvästi monien haaveissa. Joku valittelee sitä, kuinka kaverit väittävät ryhmässäkäyvää tyyppiä laiskaksi, vaikka oikeasti laiska ihminen ei heräisi joka aamu ryhmätoimintaan, vaan jäisi kotiin nukkumaan. Kuten töistäkään, ei ryhmästä voi olla poissa ilmoittamatta. TE-toimiston kautta ryhmään tulleet eivät myöskään saa poissaolopäiviltä yhdeksän euron kulukorvaustaan.

Jälkeenpäin olin pitkään hyvällä tavalla ihmeissäni ja vaikuttunut Diakonissalaitoksen Vamosnuorten työstä. Vaikkeivät palvelut olekaan minulle suunnattuja, tuli vierailusta hyvinvoiva ja energisempi olo. Mietin myös omaa, suunnilleen kymmenen vuoden takaista elämääni. Ymmärsin silloin jotenkin alitajuisesti, ettei elämä voi jatkua näin. Onnistuin muuttamaan pikkukylästä Turkuun, aloin seurustella ja pääsin yliopistoon, johon hain sen enempiä suunnittelematta. En toki voi itsekään sanoa selvinneeni kaikesta tai meneväni täysillä eteenpäin. Sain kuitenkin elämästä kiinni ja elämä korjaantui pikkuhiljaa itsestään. Mutta elämä ei tietenkään toimi kaikilla niin: asuinpaikka voi olla jo valmiiksi elämän äärellä suuremmassa kaupungissa tai ongelmat ovat sellaisia, etteivät ne korjaannu itsekseen. Paremmasta nykytilanteestani huolimatta vierailu Vamosnuorissa inspiroi tarttumaan mieltä painaviin asioihin: on aika kokeilla muutakin apua kuin kirjoittamista, vaikka juuri blogi on ollut suuri tekijä esimerkiksi työurani aukeamisessa. Silti. Jos syy elää on hukassa, on vaikea auttaa itse itseään.

Anna nuorelle syy elää. Lahjoita täällä tai tekstaamalla TOIVO numeroon 16499 (20€).

Sain muutama päivä sitten Instagramissa erikoisen kehopositiivisuushaasteen. Monna Pursiainen ja Alona Kuusisto aloittivat Tätä rakastan, tätä en -haasteen. Haasteessa on tarkoitus listata asioita, joita kehossaan rakastaa ja joita ei rakasta. Haasteen taustalla on ajatus siitä, että kehopositiivinenkin ihminen saa muokata kehoaan ja olla sen kohtiin myös tyytymätön. Olen kaivannut näitä bloggaajien haasteita, näitä on hauska tehdä, joten tartuin toki haasteeseen.

Tätä rakastan: ihan koko kroppa

Jo pidempään on ollut fiilis, että näytän ihan saatanan hyvältä. Mulla on ihanat hiukset, kauniit hampaat, leveät hartiat, ihastusta herättävän kokoinen vehje ja kivat jalat. Aiemmin aavistuksen pyöreä vatsani on viimeisen puolen vuoden aikana liuennut johonkin ihan itsestään. Sekään ei kuitenkaan merkittävästi haitannut itseäni. Kuten sanottu, näytän saatanan hyvältä.


Tätä en rakasta: nivelet ja mieli
Kolmisen vuotta sitten sairastuin. Mystinen, edelleen tunnistamaton reumantyyppinen sairaus iski yllättäen. Pitkään vietin vuoteen omana riutuneena raatona, mutta toivuin aika hyväksi. Nivelet ovat ja pysyvät jatkossakin jäykkinä ja vaivalloisena. Käsieni puristusvoima on kahdeksankymppisen mummon luokkaa, enkä pääsääntöisesti saa esimerkiksi skumppapulloa auki, painavien esineiden kantamisesta puhumattakaan. Onnellinen saa tietysti olla siitä, ettei niveliä juuri särje – reumasäryt kun voisivat olla myös käsittämättömän hirveitä.

En rakasta myöskään mieltäni. Se vie jatkuvasti vääriin suuntiin, jotka tuntuvat oikeilta, ja sitten samaan aikaan väärältä tuntuviin oikeisiin suuntiin. Mieleni on täynnä ristiriitoja, joita en ihan hallitse. Viimeinen puoli vuotta on ollut raskasta ja hirveää aikaa – joku mitta on tullut täyteen. Eikä mitään välitöntä muutosta ole tiedossa, mieli kun ei taida toimia niin. Vähän siihen liittyy myös hyvä fiilis ulkonäöstä: sitä hoikistuu kummasti, kun pääasiallinen ruokavalio koostuu raejuustosta ja leivästä. Tai sitten ei edes niistä, jos niitä ei ole kaapissa valmiina, ja mieluummin makaa sohvalla kuin menee kauppaan. Eikä oikeastaan ole edes nälkä, ainakaan niin paljoa, että asialle haluaisi tehdä mitään.


Että niin. Haluan kai vain sanoa sen monelle epäselvän itsestäänselvyyden, ettei ns. hyvinvoivan näköinen kroppa välttämättä kerro terveydestä tai hyvinvoinnistä mitään.  En myöskään ymmärrä, millä tavalla ei-hyväksyttyjen vartaloiden hyväksyntä lisääntyy sillä, että hyvinkin ihailtua ja hyväksyttyä vartalotyyppiä olevat ihmiset haastavat muita miettimään, mistä he eivät vartalossaan pidä.

Erityisen tökeröltä se tuntuu silloin, kun fitness-personal trainerit ringissä lisäävät kuvia muka-pömpöttävistä vatsoistaan ja valittelevat kokemaansa epävarmuutta. Epävarmuuden tunne on tietysti henkilökohtainen kokemus, enkä halua sitä vähätellä. Olisi kuitenkin hyvä ymmärtää, että kyseessä on vatsa – sille on aika luontaista välillä pömpöttää. Kaikenlaisilla fitness-alan ihmisillä on myös suuri vaikutus kauneusihanteisiin ja siihen, mitä ihmiset itsessään tai varsinkin muissa pahalla silmällä katsovat. Kuinkakohan moni ns. tavallinen pulliainen puristelee tämän kehopositiivisuushaasteen myötä ahdistuneena pömpöttävää vatsaansa vertaillen itseään fitnessihmisen "pömpöttävään" vatsaan? Jokainen saa toki olla vartaloonsa tyytyväinen tai tyytymätön, ihan oman fiiliksensä mukaan, mutta jotenkin tästä haasteesta tulee sama fiilis, kuin #Pride-hashtagin alle ilmestyvistä heteroparien hääkuvista. Että tarkoitus on varmasti ollut kaunis ja hyvä, mutta ei aivan loppuun saakka harkittu. Oman itsensä korostamisen sijaan voisi ihan vaan antaa tilaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Joiden elämään asia oikeasti liittyy.
 
En tällä kertaa haasta haasteeseen ketään, mutta sen sijaan haastan teidät lukemaan Elsan erinomaisen postauksen tästä samasta aiheesta. Elsan tavoin haastan teidät kaikki myös pohtimaan Elsan listaamia kehollisia etuoikeuksia.

Kehopositiivisempaa päivänjatkoa!

Eilen järjestettiin Helsinki Calling -mielenosoitus, jolla haluttiin osoittaa huomiota ja tukea ihmisoikeuksille, demokratialle, rauhalle ja ympäristönsuojelulle. Aiheille, joita Suomessa tänään hengustelevat presidentit Trump ja Putin laiminlyövät ja vähättelevät jatkuvasti.

Osallistujatavoitteista jäätiin, vaikka porukkaa tuhansia olikin. Silti tuntui, että poliiseja ja mediaa oli paikalla saman verran kuin mielenosoittajiakin. We all really should care, luki Senaatintorin esiintymislavan kyljessä, enkä enempää voisi olla samaa mieltä. Kaikkia pitäisi kiinnostaa, mutta hiljaista oli. Toisaalta paikallaolleet olivatkin paikalla tosissaan. Rakastan mielenosoituksia, vaikka niihin ajavat ja houkuttelevat vääryydet ja epäkohdat usein surettavat, ahdistavat ja uuvuttavat. Jotenkin niistä saa kuitenkin voimaa. Vaikka tietysti toivoisi maailman muuttuvan paremmaksi ja hyväksi, toivoisin myös enemmän mielenosoituksia.

Silti kylmää ajatus, millaisella hiljaisuudella tämä maailma juuri nyt saa tapahtua ja toteuttaa itseään.

Vituttaa ajatus, kuinka polvilleen koko Helsinki laitetaan kahden kahelin edessä. Vituttaa ja pelottaa se ahdistuksen määrä, mitä ihmisille voidaan tällaisen takia aiheuttaa. Pääkaupunki voidaan sulkea tyystin, joukkoliikenne pysäyttää ja ihmiset olla jumissa kodeissaan (hellepäivänä ikkunat suljettuna ja poissa roikkumasta parvekkeilta, muuten tulee poliisi ovelle). Hornetit, helikopterit ja tarkka-ampujat vaanivat kansalaisia joka nurkalla ja salaisissa paikoissa. Edes kaivonkannet eivät ole turvatoimilta turvassa. Jos on pakko tulla Suomeen, niin ainakin tyhjää majoitustilaa ja kokoussalia olisi voinut löytyä jostain muualtakin kuin Helsingin keskustasta.

Vittu että vituttaa, vittu. Anteeksi ranskani.

Koko maailma kuulemma tuijottaa nyt Suomea, joka saa kerrankin olla huomion keskipisteenä. Sen pitäisi ilmeisesti olla upeaa ja merkittävää, mutta ei se ole. Suomi itsessään ei kiinnosta tässä ketään, Trump ja Putin kiinnostavat. Miten kenelläkään on edes pokkaa julkisesti väittää, että Suomen rooli kaiken keskipisteenä olisi millään tapaa Suomen maineelle hyväksi? Maine vaarallisten hirmuhallitsijoiden mukavana kesäretkikohteena vahvistuu, kaikki järjestelyt kun hoituvat mallikkaasti kun vain pyydetään! Siinä sitä brändityöryhmää ja visitfinlandia kerrakseen.

Tuntuu, että maailma ajautuu väistämättä kohti tuhoaan, kenenkään voimatta tehdä mitään. Silti ahdistaa ja hirvittää ajatus, että siinä pitäisi jotenkin iloisena leikkiä mukana. Melkein tekisi mieleni veikata rahasta, kuinka moni iloinen suomalainen vilkuttaa lippuja heilutellen presidenttisaattueille. Tämä ei saatana ole mikään iloinen huviretki, tämä on silkkaa kuvottavaa hirveyttä.

Että eipä muuta kuin kaikki roikkumaan ikkunoista ja parvekkeilta! Hesarin jutusta löytyvät suljetut alueet ja kielletyt alueet – Huominen Helsingissä on tuhoontuomittu, oikein hyvä. Olkoon tämä päivä nopeasti ohi ja hirmuhallitsijat äkkiä ulkona maastamme ilman suurempia tuhoja.

Helsinki Pride -viikko on vuodesta toiseen vuoden parhaita viikkoja. Erityisesti tänä vuonna, suurempien yhteistyökumppanuuksien myötä Priden näkyessä katukuvassa huomattavalla tavalla, on henkinen vaikutus ollut itsellenikin suuri.

Vaikka itselläni ei juuri olekaan identiteettiin liittyviä ongelmia tai pelkoja, tuovat silti kaikkialla liehuvat sateenkaariliput ja yhdenvertaisuuden viestit mieleen keveyttä ja onnea, turvallisuudenkin tunnetta. Silmät kosteina katselen paikasta toiseen viilettäviä valtaviin sateenkaari- tai translippuihin kääriytyneitä nuoria tai vaivihkaa laukkuunsa pientä sateenkaaripinssiä kiinnittävää mummoa. Viikon vaikutusta heille, joille kaapistatulo tai elämä ylipäätään ei ole samalla tavalla helppoa tai mahdollista kuin itselleni, on oikeastaan mahdotonta edes kuvitella. Tunnetta siitä, että saa olla olemassa.

Ja sitten tulee niitä toisenlaisia ajatuksia. Ensin luin Kolmistaan-blogin Karoliinan kirjoituksen siitä, miten Pride ärsyttää häntä (ei kannata lukea). Prideä kuulemma tulvii joka tuutista, ja se hämmentää. Karoliina tiedostaa olevansa ehkä ilkeä ja jähmeä, mutta epäilee silti ääneen, että Prideä somessa tukevat ihmiset haluavat oikeasti olla vain trendikkäitä, välittämättä asiasta oikeasti. Myös rakkauden julistaminen, Priden kaupallisuus ja joka helkkarin asiasta tehtävät printtipaidat, siiderietiketit ja giffit epäilyttävät. Näin kirjoittaa siis ihminen, joka on omassa elämässään kaupallistanut suunnilleen kaiken, rakkauselämästään lähtien.

Ja sitten avasin päivän (Pride-kuosisen) Helsingin Sanomat. Siellä Setan varapuhjeenjohtaja ja transaktivisti Sakris Kupila kertoo omasta prosessistaan. Esimerkiksi siitä, miten sai kaapistatulonsa myötä tappouhkauksia – ei vain tuntemattomilta, vaan tuntemaltaan porukalta. Kupila puhuu koskettavasti siitä, miltä tuntuu, kun oma perusturvallisuuden tunne murenee. Vastaavanlaiset kokemukset eivät varmastikaan ole harvinaisia, sillä jutun yhteydessä HS:n toimittaja Anne Kantola kirjoittaa näkökulmassaan tutkimuksesta, jonka mukaan 40 prosenttia sukupuolivähemmistöihin kuuluvista ei ole kokenut syrjintää työpaikoillaan.

Karoliinan kirjoituksesta näkyvät perimmäiset kysymykset yhdenvertaisuudesta ja Priden alkuperäisajatuksista. Heteroa ärsyttää, kun vähemmistöt eivät toteutakaan pientä ja näkymätöntä rooliaan, jonka enemmistö on heille antanut, vaan ottaa tilaa ja määrittelee itse, missä ja miten haluaa näkyä. Valitettavana uutisena Karoliinalle on todettava myös se, että hänen epäsuosittu mielipiteensä ei oikeastaan edes kuulu Prideen – silti aihetta käsittelevä Instagram-postauskin miti tägätä sateenkaarenvärisen #pride-tagin alle. Hyvä mieli kaikille, not. Prideä juhliva sateenkaarikansa on sitä paitsi itsekin tarkkana sen suhteen, millaista bisnestä Pridellä tehdään: pinkkipesua, pelkkää rahastamista ilman rahallista tukea hyväntekeväisyydelle, ei katsota todellakaan hyvällä. Karoliinan ei siis tarvitse huolehtia, vaan senkin ajan voi käyttää vaikka Tokmannin (niinikään Priden tapahtumakumppani) kolttujen mainostamiseen.

On tietysti aivan totta, että maailma ei muutu pelkillä Pride-lipuilla somessa, vaan tarvitaan konkreettisia puheita ja tekoja – mutta silti valitsen tuhat kertaa mieluummin sateenkaariin hukkuvat somekanavat kuin tyhjänpäiväiset paskapuheet siitä, miten ihmisoikeustrendi menee liian pitkälle. Kun ei tiedä mistä puhuu, ei kannata puhua.

Karoliinaa ärsyttää, kun on trendikästä tukea ihmisoikeuksia, samaan aikaan toiset taas pelkäävät oman henkensä puolesta. Ihmisen hyvinvointi voi olla uhattuna niin monella tavalla. Kumpi sinua ärsyttää enemmän?

Tiistaina vietettiin tosiaankin Helsinki-päivää! Helsinki-postaukseni lisäksi juhlin päivää missäs muuallakaan kuin Radio Suomipopin Helsinki-päivän konsertissa. Tapahtuma on vuodesta toiseen kiva perinne: teininä katsoin sitä usein televisiosta, vähän isompana olin muutaman kerran paikan päälläkin. Viime vuosina olen ollut välillä konsertissa kuvaamassa, viime kesänä taas ulkoilutin konsertissa ensimmäistä kertaa uusia paljettihousujani ja näin Kaija Koon ihanan paluukeikan.

Tänä vuonna konsertilla oli elävän musiikin lisäksi arkipäiväinen ja tärkeä opetus:

Opin valtavasti biokaasusta, kiertotaloudesta ja sen, että nyt oikeesti Eino lajittelet sen biojätteen.

Tutustuin nimittäin Helsinki-päivän konsertissa mukana olleen Gasumin pisteellä biokaasuun ja kiertotalouteen! Gasum on pohjoismaiden johtava biokaasun tarjoaja ja suomalainen kaasualan asiantuntija. Gasum jalostaa biokaasua Suomessa ja Ruotsissa sekä toimittaa biokaasua energiantuotantoon, teollisuudelle, kotitalouksille ja maa- ja meriliikenteelle.


Tuntuu hölmöltä, kuinka vähän olen aiheesta tiennyt. Olen tietysti tiennyt, että on olemassa biokaasua ja kaasuautoja, ja että ne ovat hyvä asia. Mutta biokaasu on itsessään ollut itselleni vähän kuin sähkö: jostain se tulee, ja otan sitä pistorasiasta. Biokaasun tapauksessa kotitalouksien, maatalouden ja teollisuuden biojätteet ja lietteet jalostetaan biokaasuksi biokaasulaitoksissa ympäri Suomen. jota voidaan käyttää paitsi kaasuautojen polttoaineena, myös jälleen elintarviketeollisuuden tuotantoprosesseissa. Toisen jäte on siis aina toisen raaka-ainetta. Biokaasua tuotettaessa mitään ei myöskään jätetä käyttämättä: sivutuotteena syntyvä orgaaninen aines on hyvin ravinteikasta, ja aines jatkaakin matkaansa esimerkiksi lannoitteeksi. Kiertotalouden myötä entistä suurempi osa ihmisten toiminnasta tulee olemaan kestävää ja ympäristöystävällistä.
 

Nyt tiedän myös, että esimerkiksi Helsinki-päivän konsertin biojätteistä ja bajamajojen jätöksistä tuotetaan kotimaista energiaa, eli biokaasua. Biokaasua taas voidaan  käyttää autojen polttoaineen lisäksi teollisuuden energiana: biokaasulla valmistetaan esimerkiksi Pirkka-jäätelöitä, HoviRuuan kasvispiirakat eli vihikset (!!!) sekä pannaan Bryggeri Helsingin oluet. Käytännössä siis lajittelemalla biojätteet ja asioimalla bajamajassa varmistat, että evästä ja olutta on tarjolla seuraavillakin festareilla. Tätä ihmeellistä ketjua kutsutaan kiertotaloudeksi – jotenkin uskomaton ajatus, mutta yksilötasolla niin pienillä arkipäiväisillä teoilla saavutettavissa. Hauskojen festarirymyämisten lomassa voi siis luoda myös puhtaampaa huomista. Hyvä kiertoon ja jätteet vain oikeisiin astioihin, niin homma pyörii hienosti.

Helsinki-päivässä kyllä huomasin, että biokaasua voitaisi todella tuottaa paljon enemmänkin. Tällä hetkellä biokaasun tuotantopotentiaalista (noin 10 TWh vuodessa) on hyödynnetty vain nelisen prosenttia. Paljon enemmänkin voisi! Konserttialueen yläpuolella syöksähteleviä (ja kakkivia) lokkeja katsellessani mietinkin, kuinka hyvä olisi saada esimerkiksi lokit käyttämään bajamajaa. Ihmiset olisivat turvassa, ja lisää biokaasun tuotantomateriaalia kirjaimellisesti sataisi! Luulen tosin, että sukupuolettomuudestaan huolimatta bajamajat ovat vähän lajirajoittuneita. Lokeille pitäisi siis innovoida omat bajamaja-tilat. Ehkä alan syksyllä tehdä omaa lintutiedettä ja suunnittelen lokeille omat saniteettitilat.


Yllättävän hyvin muuten sopi festaritunnelmiinkin tällainen ympäristöön ja tulevaisuuteen liittyvä asiatieto! Kuten sanottu, niin biokaasu oli itselleni kokonaisuutena hyvin vieras. Yllättävän nopeasti tiedon pystyi päällisin puolin omaksumaan festaritunnelmissakin. Ajatustyötäni ehkä ihan hiukan häiritsi, kuin biokaasua pohtiessani Elastinen laulaa hohotteli taustalla Nauravaa kulkuria. Myöhemmin fiilistelin banaania (kuori on oivallista biojätettä, siis hyvä eväsvalinta) syödessäni Jenni Vartiaista. Keikan aloittaneen Turvasana-biisin kohdalla mietin vastauksia Jennin hei mikä on sun turvasana hei -hokemalle. Ajattelin ehdottaa ainakin biokaasua, bajamajaa ja kiertotaloutta.

Noin muuten joudun itse tunnustamaan, että olen ollut kotioloissa kiusallisen laiska juuri biojätteen lajittelussa: jätettä tuntuu syntyvän niin vähän, että on ollut turhauttavaa säilöä sille omaa jätepussiaan. Nyt siihen on kuitenkin tullut muutos, ja muutaman päivän lajittelun jälkeen olen  tajunnut, että nimenomaan pienen määrän lajittelu on oikeastaan hyvinkin yksinkertainen toimenpide. Nahistuneet salaatinnaatit ja banaaninkuoret pussiin ja pussi biojätteeseen. Ei ole paljoa vaadittu. Minä pystyn siihen kyllä – niin kotona kuin kesätapahtumissakin.


Gasum jatkaa kesäfestaritunnelmissa vielä Oulun Suomipop Festareilla 12.-14.7.  ja arpoo tapahtumaan myös lippuja! Jaa omat arjen ekotekosi Instagramissa hashtagilla #SuomiPoop ja tägää mukaan @Gasumoy ja voit voittaa VIP-liput itsellesi ja kaverillesi Oulun Suomipop Festareille. 
Kilpailu päättyy 24.6.2018 ja on avoin kaikille yli 18-vuotiaille. 


Kuvat minusta: Joanna Suomalainen