festarit
querelle
yhteiskunta
Kun Querelle Festival ei ollutkaan rahanahne friikkisirkus
6.5.19
Querelle Festivalista on jo yli viikko, joten lienee korkea aika vähän availla festarifiiliksiä!
Querelle Festivalin somekatastrofeilta ja etukäteen ilmenneiltä ongelmakohdilta ja epämääräisyyksiltä ei ole varmastikaan voinut välttyä. En osallistunut keskusteluihin itse, mutta seurasin keskustelua ja tilannetta tarkasti, olinhan buukattuna yhdeksi festivaalin esiintyjäksi jo hyvissä ajoin. Keskustelin ongelmista järjestäjien kanssa, sain vaatimuksia perua esiintymiseni ja useampikin artisti kysyi näkemystäni siihen, että miten heillekin tulleisiin vaatimuksiin pitäisi suhtautua. Olen siis ollut kriittinen, vaikken juuri keskusteluun olekaan osallistunut.
Ymmärrän todella hyvin HLBTIQ-aktivistien huolen ja näkemykset pinkkipesusta. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että kukaan rahan perässä mitään järjestävä ei rahanhimoissaan lähde järjestämään kaikesta huolimatta marginaalista tapahtumaa varsin marginaaliselle ryhmälle. Edes hyväosaiset, hyvätuloiset valkoiset keski-ikäiset homomiehet (joita tapahtuman pääasialliseksi kohdeyleisöksi on syytetty) maksukykynsä kanssa eivät Suomessa ole sellainen ryhmä, jonka rahoilla pääsisi kulttuurituottaja rikastumaan - varsinkaan ensimmäistä kertaa tapahtumaa järjestäessään. Siinä mielessä pelot ja kauhuskenaariot tapahtuman voittojen käärimisestä järjestäjän taskuihin hyväntekeväisyysjärjestöjen sijaan ovat tuntuneet hassuilta. Ja vaikka rakastankin talkoita, hyväntekeväisyyttä ja kansalaisaktivismia, on mielestäni todella tervetullutta ja tarpeellista, että joskus joku muukin järjestää jotain. Vakioaktiivien ei tarvitse aina palaa loppuun, vaan joskus voi itsekin jorata omiensa parissa huolehtimatta siitä, että kuka siivoaa ja kenen kangaskassiin flyerit nyt laitettiinkaan.
Querelleen tiivistyy mielestäni hyvin tietynlainen murros. Marginaaliin ja syrjintään tottuneen vähemmistön on vaikea hahmottaa, että joku voi haluta järjestää heille jotain ja nähdä heissä potentiaalia – kaupallisessa mielessä toki, mutta silti, hyvänä ja kannattavana asiakasryhmässä, jolle kannattaa järjestää ihan kunnolliset, oikeat festarit. Itsekin olin yllättynyt ja hämmentynyt, kun minua pyydettiin esiintymään ja tarjottiin esiintymisestä vieläpä palkkiota. Moni syytti tapahtuman olevan heteroille tarkoitettu tilaisuus tirkistellä HLBTIQ-ihmisiä "friikkisirkuksena". On surullista nähdä itsensä oma-aloitteisesti friikkinä. Ja vaikka syrjintää ja ongelmia jopa lainsäädännön tasolla on, on silti suurentelua kuvitella, että heteroväestö haluaisi ostaa melko kalliit liput ja lähteä alkeelliselle junatallille vartavasten tirkistelemään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä (meillä on sitä paitsi jo Helsinki Pride, jossa voi nähdä moninkertaisen määrän friikkejä ihan ilmaiseksi).
Toisaalta törmäsin tähän murrokseen festareilta myös toisesta, huomattavasti tutummasta suunnasta. Päädyin keskustelemaan siitä, miksei transihmisistä saa puhua t-slurrilla, vaikka samaa termiä käytettiin jo kolmekymmentä vuotta sitten oikeuksista taistellessa. Tarkoitus ei varmastikaan ole olla ilkeä tai törkeä, mutta oman toiminnan muuttaminenkin tuntuu vaikealta – silti se on tehtävä. Muuttuviin aikoihin sopeutuminen vie aikansa.
Querelle itse teki nähdäkseni mallikkaasti korjaustoimenpiteitä ja muutoksia konseptiinsa palautteen perusteella. Siksi pidin kiinni esiintymispaikastani, enkä perunut keikkaa. Ja olen iloinen etten perunut. Luin Querellen perjantai-illassa otteita teini-aikojen päiväkirjoistani. Olen haaveillut vuosia pääseväni päiväkirjaklubille ja nyt sain järjestää ihan itse itselleni oman klubin! Kirjoitukset resonoivat yleisössä (jota oli ihan tosi suuri) ja sain paljon palautetta monenlaisilta ihmisiltä. Toivon, että pääsen päiväkirjaklubini kanssa esiintymään toistekin. Siksikin Querelle oli hyvä kokemus: pääsin laajentamaan vähän vahingossa toimintamuotojani ja tarjoamaan jatkossa yhteisölle entistä enemmän asioita. Tarvittaessa myös epäkaupallisissa, hyväntekeväisyyden hyvällä mielellä ja näkyvyydellä tehtävillä keikoilla.
Muutenkin Querelle oli ihana – toimiva ja selkeä, mutta silti rennon kotikutoinen tapahtuma! Festarikenttänä debyyttinsä tehnyt Train Factory oli koristeltu ja sisustettu todella viihtyisäksi ja tyylikkääksi. Vaikka mukana oli suuria kaupallisia toimijoita, keskiössä olivat esiintyjät ja kulttuuritarjonta, ei kaupallisuuden tyrkyttäminen. Opastuksia ja ohjeistusta olisi voinut olla enemmänkin, lavalta toiselle (esimerkiksi omalle lavalleni) oli välillä hiukan vaikeuksia löytää aluekartasta huolimatta. Vesipiste oli hiukan epäilyttävä ja syrjässä, mutta toisaalta ymmärrän, että uuden tapahtuman järjestäminen uudessa, ensimmäistä kertaa käytettävässä paikassa vaatii sairaan määrän työtä: pieniä parantamisen paikkoja jää väkisinkin. Toisaalta juuri tällaiset pienet yksityiskohdat toivat tapahtumaan kaivattua elämänmakua. Kaikki ei ollut viimeisen päälle liisteröityä ja tapetoitua, vaan tekemisessä oli särmää ja elämänmakua. En tiedä, paljonko tapahtumassa oli kävijöitä, todennäköisesti kävijätavoitteisiin ei päästy, mutta silti isossa hallissa oli tunnelmaa. Ja toisaalta halli oli niin suuri, että olo oli rauhallinen. Ahdistun helposti festareilla ja tungoksissa, mutta niihin ei joutunut. Querellessa oli helppo istua yksinään, tai kahdestaan, rauhallisemmilla vesillä rauhoittumassa ja juttelemassa. Sama fiilis näkyi myös yleisössä, joka muuten oli omaan silmääni hyvin monipuolinen. Kaikkia sukupuolia, kaikista yhteiskuntaluokista, kaikista seksuaalisuuksista. Ei pelättyä varakkaiden heteroiden invaasiota tirkistelemässä – ja erittäin hyvä tietenkin niin.
En nähnyt ihan niin montaa esiintyjää kuin olisin halunnut, mutta ne joita näin, olivat upeita. Päällimmäinen harmitus oli, että esiintymisaikani Iisan kanssa oli täsmälleen sama. Querellesta tuli kolmas peräkkäinen Helsingin keikka, jonka Iisalta missasin. Querelle myös laajensi ymmärrystäni ja kokemustani drag-kulttuurista. Olen seurannut aiemmin pienempiä ug-tekijöitä. Nyt pääsin näkemään myös isompia tähtiä. Minulle tyystin yhdentekevät Ru Paul's Drag Race -tähdet olivatkin yllättävän kiinnostavia. Alaska Thunderfuckin kanssa uskaltauduin hakeutumaan jopa yhteiskuvaan bäkkärillä. Itselleni uuden tuttavuuden, venäläis-berliiniläisen Sado Operan keikalla jorasin ja nautin niin, etten muista kovinkaan usein nauttineeni. Ilo selkeästi tarttui myös yhtyeeseen, joka keikallakin ihmetteli sitä, miten jäyhää ja etäistä keikan yleisö oli. Yleensä heidän keikoillaan jorataan hikisinä ja tiiviisti lavassa kiinni. Niin mekin teimme ja saimme jälkeenpäin bändiltä kiitosta ja nännitarroja.
En haikaile ulkomaiden tuulia, en berliiniläisklubeja tai ylipäätään mitään suurempaa. Olen hyvin iloinen ihan kotimaisilla klubeilla (niilläkin harvoin) ja nautin kotimaisesta festaritarjonnasta sen verran kuin nautin. Silti oli ilo huomata, että Querellessa tuntui jotenkin ulkomailta. Tapahtuma toi uusia näkymiä festarikentille, varsinkin sateenkaarihengessä. Oli täysin luontevaa, että koiramaskiin pukeutunut puppy tätilesboparin vieressä Miss Divetin show'n aikana perjantai-illan vaihtuessa yöksi. Tällaista ei ole Suomessa ennen nähty, mutta haluan tätä lisää.
Jatkuthan, Querelle?
Querelle Festivalin somekatastrofeilta ja etukäteen ilmenneiltä ongelmakohdilta ja epämääräisyyksiltä ei ole varmastikaan voinut välttyä. En osallistunut keskusteluihin itse, mutta seurasin keskustelua ja tilannetta tarkasti, olinhan buukattuna yhdeksi festivaalin esiintyjäksi jo hyvissä ajoin. Keskustelin ongelmista järjestäjien kanssa, sain vaatimuksia perua esiintymiseni ja useampikin artisti kysyi näkemystäni siihen, että miten heillekin tulleisiin vaatimuksiin pitäisi suhtautua. Olen siis ollut kriittinen, vaikken juuri keskusteluun olekaan osallistunut.
Ymmärrän todella hyvin HLBTIQ-aktivistien huolen ja näkemykset pinkkipesusta. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että kukaan rahan perässä mitään järjestävä ei rahanhimoissaan lähde järjestämään kaikesta huolimatta marginaalista tapahtumaa varsin marginaaliselle ryhmälle. Edes hyväosaiset, hyvätuloiset valkoiset keski-ikäiset homomiehet (joita tapahtuman pääasialliseksi kohdeyleisöksi on syytetty) maksukykynsä kanssa eivät Suomessa ole sellainen ryhmä, jonka rahoilla pääsisi kulttuurituottaja rikastumaan - varsinkaan ensimmäistä kertaa tapahtumaa järjestäessään. Siinä mielessä pelot ja kauhuskenaariot tapahtuman voittojen käärimisestä järjestäjän taskuihin hyväntekeväisyysjärjestöjen sijaan ovat tuntuneet hassuilta. Ja vaikka rakastankin talkoita, hyväntekeväisyyttä ja kansalaisaktivismia, on mielestäni todella tervetullutta ja tarpeellista, että joskus joku muukin järjestää jotain. Vakioaktiivien ei tarvitse aina palaa loppuun, vaan joskus voi itsekin jorata omiensa parissa huolehtimatta siitä, että kuka siivoaa ja kenen kangaskassiin flyerit nyt laitettiinkaan.
Querelleen tiivistyy mielestäni hyvin tietynlainen murros. Marginaaliin ja syrjintään tottuneen vähemmistön on vaikea hahmottaa, että joku voi haluta järjestää heille jotain ja nähdä heissä potentiaalia – kaupallisessa mielessä toki, mutta silti, hyvänä ja kannattavana asiakasryhmässä, jolle kannattaa järjestää ihan kunnolliset, oikeat festarit. Itsekin olin yllättynyt ja hämmentynyt, kun minua pyydettiin esiintymään ja tarjottiin esiintymisestä vieläpä palkkiota. Moni syytti tapahtuman olevan heteroille tarkoitettu tilaisuus tirkistellä HLBTIQ-ihmisiä "friikkisirkuksena". On surullista nähdä itsensä oma-aloitteisesti friikkinä. Ja vaikka syrjintää ja ongelmia jopa lainsäädännön tasolla on, on silti suurentelua kuvitella, että heteroväestö haluaisi ostaa melko kalliit liput ja lähteä alkeelliselle junatallille vartavasten tirkistelemään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä (meillä on sitä paitsi jo Helsinki Pride, jossa voi nähdä moninkertaisen määrän friikkejä ihan ilmaiseksi).
Toisaalta törmäsin tähän murrokseen festareilta myös toisesta, huomattavasti tutummasta suunnasta. Päädyin keskustelemaan siitä, miksei transihmisistä saa puhua t-slurrilla, vaikka samaa termiä käytettiin jo kolmekymmentä vuotta sitten oikeuksista taistellessa. Tarkoitus ei varmastikaan ole olla ilkeä tai törkeä, mutta oman toiminnan muuttaminenkin tuntuu vaikealta – silti se on tehtävä. Muuttuviin aikoihin sopeutuminen vie aikansa.
Querelle itse teki nähdäkseni mallikkaasti korjaustoimenpiteitä ja muutoksia konseptiinsa palautteen perusteella. Siksi pidin kiinni esiintymispaikastani, enkä perunut keikkaa. Ja olen iloinen etten perunut. Luin Querellen perjantai-illassa otteita teini-aikojen päiväkirjoistani. Olen haaveillut vuosia pääseväni päiväkirjaklubille ja nyt sain järjestää ihan itse itselleni oman klubin! Kirjoitukset resonoivat yleisössä (jota oli ihan tosi suuri) ja sain paljon palautetta monenlaisilta ihmisiltä. Toivon, että pääsen päiväkirjaklubini kanssa esiintymään toistekin. Siksikin Querelle oli hyvä kokemus: pääsin laajentamaan vähän vahingossa toimintamuotojani ja tarjoamaan jatkossa yhteisölle entistä enemmän asioita. Tarvittaessa myös epäkaupallisissa, hyväntekeväisyyden hyvällä mielellä ja näkyvyydellä tehtävillä keikoilla.
Muutenkin Querelle oli ihana – toimiva ja selkeä, mutta silti rennon kotikutoinen tapahtuma! Festarikenttänä debyyttinsä tehnyt Train Factory oli koristeltu ja sisustettu todella viihtyisäksi ja tyylikkääksi. Vaikka mukana oli suuria kaupallisia toimijoita, keskiössä olivat esiintyjät ja kulttuuritarjonta, ei kaupallisuuden tyrkyttäminen. Opastuksia ja ohjeistusta olisi voinut olla enemmänkin, lavalta toiselle (esimerkiksi omalle lavalleni) oli välillä hiukan vaikeuksia löytää aluekartasta huolimatta. Vesipiste oli hiukan epäilyttävä ja syrjässä, mutta toisaalta ymmärrän, että uuden tapahtuman järjestäminen uudessa, ensimmäistä kertaa käytettävässä paikassa vaatii sairaan määrän työtä: pieniä parantamisen paikkoja jää väkisinkin. Toisaalta juuri tällaiset pienet yksityiskohdat toivat tapahtumaan kaivattua elämänmakua. Kaikki ei ollut viimeisen päälle liisteröityä ja tapetoitua, vaan tekemisessä oli särmää ja elämänmakua. En tiedä, paljonko tapahtumassa oli kävijöitä, todennäköisesti kävijätavoitteisiin ei päästy, mutta silti isossa hallissa oli tunnelmaa. Ja toisaalta halli oli niin suuri, että olo oli rauhallinen. Ahdistun helposti festareilla ja tungoksissa, mutta niihin ei joutunut. Querellessa oli helppo istua yksinään, tai kahdestaan, rauhallisemmilla vesillä rauhoittumassa ja juttelemassa. Sama fiilis näkyi myös yleisössä, joka muuten oli omaan silmääni hyvin monipuolinen. Kaikkia sukupuolia, kaikista yhteiskuntaluokista, kaikista seksuaalisuuksista. Ei pelättyä varakkaiden heteroiden invaasiota tirkistelemässä – ja erittäin hyvä tietenkin niin.
En nähnyt ihan niin montaa esiintyjää kuin olisin halunnut, mutta ne joita näin, olivat upeita. Päällimmäinen harmitus oli, että esiintymisaikani Iisan kanssa oli täsmälleen sama. Querellesta tuli kolmas peräkkäinen Helsingin keikka, jonka Iisalta missasin. Querelle myös laajensi ymmärrystäni ja kokemustani drag-kulttuurista. Olen seurannut aiemmin pienempiä ug-tekijöitä. Nyt pääsin näkemään myös isompia tähtiä. Minulle tyystin yhdentekevät Ru Paul's Drag Race -tähdet olivatkin yllättävän kiinnostavia. Alaska Thunderfuckin kanssa uskaltauduin hakeutumaan jopa yhteiskuvaan bäkkärillä. Itselleni uuden tuttavuuden, venäläis-berliiniläisen Sado Operan keikalla jorasin ja nautin niin, etten muista kovinkaan usein nauttineeni. Ilo selkeästi tarttui myös yhtyeeseen, joka keikallakin ihmetteli sitä, miten jäyhää ja etäistä keikan yleisö oli. Yleensä heidän keikoillaan jorataan hikisinä ja tiiviisti lavassa kiinni. Niin mekin teimme ja saimme jälkeenpäin bändiltä kiitosta ja nännitarroja.
En haikaile ulkomaiden tuulia, en berliiniläisklubeja tai ylipäätään mitään suurempaa. Olen hyvin iloinen ihan kotimaisilla klubeilla (niilläkin harvoin) ja nautin kotimaisesta festaritarjonnasta sen verran kuin nautin. Silti oli ilo huomata, että Querellessa tuntui jotenkin ulkomailta. Tapahtuma toi uusia näkymiä festarikentille, varsinkin sateenkaarihengessä. Oli täysin luontevaa, että koiramaskiin pukeutunut puppy tätilesboparin vieressä Miss Divetin show'n aikana perjantai-illan vaihtuessa yöksi. Tällaista ei ole Suomessa ennen nähty, mutta haluan tätä lisää.
Jatkuthan, Querelle?
0 kommenttia