koulukiusaaminen
yhteiskunta
Onko pahoinpitely ja omaisuuden tuhoaminen kiusaamista vai väkivaltaa? Riippuu täysin kohteesta!
29.12.18
Olin jo tottunut ajatukseen, etten ehkä kirjoita tänne enää. Mutta sitten luin tapani mukaan aamulla Hesaria, tapani mukaan ärryin ja jopa suutuin niin, että heräsi tarve kirjoittaa, vaikka olin eilen tehnyt uudenvuodenlupauksen, että minun ei tarvitse enkä edes saa kokea opittua tarvetta puuttua jokaiseen tämän maailman epäkohtaan.
Luin Helsingin Sanomista artikkelin Konsta Pylkkäsestä. Helsingin Sanomat kirjoitti aiemmin siitä, miten paikalliset nuoret kohtelevat ystäviä kaipaavaa kehitysvammaista Konstaa. Häntä heitellään kivillä ja kaljatölkeillä, polkupyöriä tuhotaan, asuntoa sotketaan ja tavaroita varastetaan. Nyt julkaistun artikkelin aihe on kuitenkin iloinen: kehitysvammaista Konstaa ei enää kiusata, ainakaan samoissa määrin, hänen äitinsä kirjoitettuaan tilanteesta Facebook-postauksen – empatiaa ja apua on sadellut monelta suunnalta. Siitä olen tietenkin iloinen ja onnellinen.
Mutta se, mikä minua tässä suuresti vituttaa. Kuvitelkaapa, että aikuista, ei-kehitysvammaista ihmistä heiteltäisi täysillä kaljatölkeillä ja kivillä, tavaroita varastettaisiin, asuntoa sotkettaisiin ja polkupyöriä tuhottaisiin. Puhuttaisiinko silloin kiusaamisesta? Miksi ilmeisesti mikä tahansa väkivallan tai ilkivallan teko muuttuukin kiusaamiseksi, kun kyseessä on puolustuskyvytön henkilö – vaikka kehitysvammainen tai lapsi?
Ilmiö on rieponut koulukiusaamiskeskusteluissa jo pitkään. Vihaan ylipäätään termiä kiusaaminen, enkä aio itse enää käyttää sitä puhuttaessa esimerkiksi koulussa tapahtuvasta väkivallasta tai ilkivallasta. Toivon samaa myös kaikilta muilta. Nyt tekoja vähättelevä sievistely kiusaamistermistöllä on näköjään levinnyt kuvaamaan myös koulun ulkopuolella tapahtuvaa tuhotyötä. Kaupungilla tapahtuva tai ihmisen omaan kotiin tunkeutuva, systemaattinen piina ei ole enää mitenkään kiusaamista. Tätä menoa voidaan toki hetken päästä puhua vaikkapa äärioikeiston kiusanteosta, seksuaalisesta kiusaamisesta tai perhekiusaamisesta. Milloin perinteinen, takavuosina hyvinkin suosittu mummojen potkiminen muuttuu arkikielessä vanhuskiusaamiseksi?
Puhumalla ilkivallasta, pahoinpitelyistä, kotirauhan rikkomisesta ja omaisuusvahingoista kiusaamisena, niitä vähätellään ja ennen kaikkea normalisoidaan. Niihin annetaan puolivillainen lupa, sillä nuoret ovat nuoria, he eivät tiedä mitä tekevät, ei voi nuoria syyttää teoista kun loppuelämä menee pilalle, tosi kurjaa kiusatulle mutta se on sellaista se, kyllä se loppuu kun ei kiinnitä siihen huomiota – tai viimeistään kun kuolee väkivallan seurauksena.
Kamalaa tekojen vähättely kiusaamispuheella on ennen kaikkea uhrille itselleen. Sitä alkaa itsekin uskoa, että tämä on normaalia ja näin kuuluukin olla. Pitää vain kestää ja tottua. Ja siihenhän tottuu. Tottuu niin, ettei pidä itsekään minään – kiusaamisesta ei jaksa tehdä numeroa, jos kiusataan vain vähän tai jonain päivänä ei satuteta fyysisesti. Ja sitten kun siitä puhuu, niin kiusaamiseksi toimintaa voi kutsua vasta, kun toiminta on toistuvaa ja jatkuvaa ja kohdistuu aina samaan henkilöön. Kiusaaminen ei ole poliisiasia, vaan rikosilmoitukseen tarvitaan herran tähden joku syy. Viiden vuoden jälkeen voidaan järjestää keskustelutilaisuus, jossa todetaan, että jos tilanne ei ala muuttua, niin sitten aletaan kyllä kohta puhua ihmisistä ihan nimillä. Ihan omasta kokemuksesta puhun, sanamuodot ovat muistiin piirtyneitä ja juuri siksi sanatarkkoja.
Viranomaiset ja vastuulliset, tekijät ja aikuiset, voivat kilpaa pestä käsiään, kun oikeastaan mitään ei ole tapahtunut, tai vielä parempaa, on vähän epäselvää, että kuka on tehnyt mitä ja mitä on tapahtunut, mitä nyt vähän on yritetty myrkyttää ikätoveria ja porukassa tyhmyys tiivistynyt. Tekoja vähättelevä kiusaamisdiskurssi ei liene kenenkään yksittäisen ihmisen syytä, vaan taas kerran kuuluisa rakenteellinen ongelma. Siitä huolimatta ja juuri siksi sen on loputtava.
Älä puhu kiusaamisesta, kun kyseessä on selkeä väkivalta. On käsittämätöntä, että samat teot ovat vähemmän vakavia niiden tapahtumapaikan vuoksi tai siksi, että niitä satutaan jossain tilanteissa kutsumaan eri nimellä.
Luin Helsingin Sanomista artikkelin Konsta Pylkkäsestä. Helsingin Sanomat kirjoitti aiemmin siitä, miten paikalliset nuoret kohtelevat ystäviä kaipaavaa kehitysvammaista Konstaa. Häntä heitellään kivillä ja kaljatölkeillä, polkupyöriä tuhotaan, asuntoa sotketaan ja tavaroita varastetaan. Nyt julkaistun artikkelin aihe on kuitenkin iloinen: kehitysvammaista Konstaa ei enää kiusata, ainakaan samoissa määrin, hänen äitinsä kirjoitettuaan tilanteesta Facebook-postauksen – empatiaa ja apua on sadellut monelta suunnalta. Siitä olen tietenkin iloinen ja onnellinen.
Mutta se, mikä minua tässä suuresti vituttaa. Kuvitelkaapa, että aikuista, ei-kehitysvammaista ihmistä heiteltäisi täysillä kaljatölkeillä ja kivillä, tavaroita varastettaisiin, asuntoa sotkettaisiin ja polkupyöriä tuhottaisiin. Puhuttaisiinko silloin kiusaamisesta? Miksi ilmeisesti mikä tahansa väkivallan tai ilkivallan teko muuttuukin kiusaamiseksi, kun kyseessä on puolustuskyvytön henkilö – vaikka kehitysvammainen tai lapsi?
Ilmiö on rieponut koulukiusaamiskeskusteluissa jo pitkään. Vihaan ylipäätään termiä kiusaaminen, enkä aio itse enää käyttää sitä puhuttaessa esimerkiksi koulussa tapahtuvasta väkivallasta tai ilkivallasta. Toivon samaa myös kaikilta muilta. Nyt tekoja vähättelevä sievistely kiusaamistermistöllä on näköjään levinnyt kuvaamaan myös koulun ulkopuolella tapahtuvaa tuhotyötä. Kaupungilla tapahtuva tai ihmisen omaan kotiin tunkeutuva, systemaattinen piina ei ole enää mitenkään kiusaamista. Tätä menoa voidaan toki hetken päästä puhua vaikkapa äärioikeiston kiusanteosta, seksuaalisesta kiusaamisesta tai perhekiusaamisesta. Milloin perinteinen, takavuosina hyvinkin suosittu mummojen potkiminen muuttuu arkikielessä vanhuskiusaamiseksi?
Puhumalla ilkivallasta, pahoinpitelyistä, kotirauhan rikkomisesta ja omaisuusvahingoista kiusaamisena, niitä vähätellään ja ennen kaikkea normalisoidaan. Niihin annetaan puolivillainen lupa, sillä nuoret ovat nuoria, he eivät tiedä mitä tekevät, ei voi nuoria syyttää teoista kun loppuelämä menee pilalle, tosi kurjaa kiusatulle mutta se on sellaista se, kyllä se loppuu kun ei kiinnitä siihen huomiota – tai viimeistään kun kuolee väkivallan seurauksena.
Kamalaa tekojen vähättely kiusaamispuheella on ennen kaikkea uhrille itselleen. Sitä alkaa itsekin uskoa, että tämä on normaalia ja näin kuuluukin olla. Pitää vain kestää ja tottua. Ja siihenhän tottuu. Tottuu niin, ettei pidä itsekään minään – kiusaamisesta ei jaksa tehdä numeroa, jos kiusataan vain vähän tai jonain päivänä ei satuteta fyysisesti. Ja sitten kun siitä puhuu, niin kiusaamiseksi toimintaa voi kutsua vasta, kun toiminta on toistuvaa ja jatkuvaa ja kohdistuu aina samaan henkilöön. Kiusaaminen ei ole poliisiasia, vaan rikosilmoitukseen tarvitaan herran tähden joku syy. Viiden vuoden jälkeen voidaan järjestää keskustelutilaisuus, jossa todetaan, että jos tilanne ei ala muuttua, niin sitten aletaan kyllä kohta puhua ihmisistä ihan nimillä. Ihan omasta kokemuksesta puhun, sanamuodot ovat muistiin piirtyneitä ja juuri siksi sanatarkkoja.
Viranomaiset ja vastuulliset, tekijät ja aikuiset, voivat kilpaa pestä käsiään, kun oikeastaan mitään ei ole tapahtunut, tai vielä parempaa, on vähän epäselvää, että kuka on tehnyt mitä ja mitä on tapahtunut, mitä nyt vähän on yritetty myrkyttää ikätoveria ja porukassa tyhmyys tiivistynyt. Tekoja vähättelevä kiusaamisdiskurssi ei liene kenenkään yksittäisen ihmisen syytä, vaan taas kerran kuuluisa rakenteellinen ongelma. Siitä huolimatta ja juuri siksi sen on loputtava.
Älä puhu kiusaamisesta, kun kyseessä on selkeä väkivalta. On käsittämätöntä, että samat teot ovat vähemmän vakavia niiden tapahtumapaikan vuoksi tai siksi, että niitä satutaan jossain tilanteissa kutsumaan eri nimellä.
2 kommenttia
Se on justiinsa näin!
VastaaPoistaToivottavasti kirjoitat jatkossakin, vaikka pakko myöntää, että parhaita kirjoituksiasi on juuri nämä, joissa olet ärtynyt/suuttunut ja käyhän se pidemmän päälle henkisesti raskaaksi tarttua kaikkiin epäkohtiin tässä maailmassa...
Kun kyseessä on väkivalta, aina olisi hyvä viedä asiaa eteenpäin. Toivoen, että väkivallan tekijä myös oppii asiasta. Nämä asiat tulisi ottaa tosissaan. Meillä on tilanne, että yksityisyyttä on loukattu usein, ja nyt on rikosasianajaja etsinnässä. https://www.heikkisillanpaa.fi/palvelut
VastaaPoista