Olen hyvin etevä löytämään vaatteita, jotka ovat vahvasti itseninäköisiä ja joihin mul on tapana niin kovaa rakastua. Ivana Helsingin Heart of Gold -paljettitakki, kaverin päältä ostamani nahkatakki, vaaleanpunainen Aladdin-shortsiasu tai Mikki Hiiri -shortsipuku näin muutamia mainitakseni.

Toki vaatteet ovat jo itsessään erinomaisia ja hienoja, mutta päälläni ne ovat selkeästi nousseet vielä uusiin sfääreihin. Olen vähän pyytämättä, mutta iloisesti yllättyneenä, noussut epävirallisesti jonkinlaiseksi brändilähettilääksi. Perfect match, niinku sanotaan. Paljettitakin ostin lähes pari vuotta sitten, mutta yhä saan ihmisiltä kuvia ja viestejä, joissa kysellään takista tai kerrotaan minun tulleen mieleen, kun on nähnyt saman kuosin jossain.

Usein vaatteet ovat jotenkin huomiotaherättäviä ja poikkeuksellisia - jos ei muuten, niin ainakin itseni päällä. Rumat ne vaatteilla koreilee, sanotaan, ja toiset koreilun lisäksi vielä viestivät itsestään ja ajatusmaailmastaan. Ette pääse pakoon, tärkeät ajatukseni palavat sinunkin verkkokalvoillesi.

Hankin itselleni joululahjaksi Vesalan Rakkaus & Maailmanloppu -collegepaidan. Vesalan Rakkaus ja maailmanloppu on jo biisinä sairaan hieno, ehdottomasti paras kappale Vesalan ensimmäiseltä levyltä. Paidassa biisi teemoineen on vielä noussut ihan erilaiselle tasolle. Toisaalta se on fanipaitanakin juuri sitä, mitä kaipaan: siitä ei näe kilometrin päähän, että tässä nyt fanitellaan bändipaidassa, vaan se viestii ja on upea vaate, vaikkei sietäisi tai tuntisi Vesalaa ollenkaan. Monitasoinen vaate, ja vieläpä vaaleanpunainen. Pitkään ajattelin, etten voi käyttää vaaleanpunaista, koska näyttäisin alastomalta ja pöhöttyneeltä. Sit vaa tuli jotenki sellane, ett ihasama, vituhieno Vesala-paita, joten annan mennä. Niin näpyttelin tilauksen menemään ja jo muutaman päivän päästä hilluin instastoorissani paita päällä.

Paita on ihana ja herätti ensimmäisenä ulkoilutusiltanaan Karma-draaman bileissäkin paljon kiinnostusta: laskujeni mukaan noin kahdeksan ihmistä kävi kyselemässä, kuvaamassa tai kehumassa paitaa. Hienosti voi siis pukeutumisella aktivoida kanssaihmisiä! Haluan toki myös huomauttaa, että bileissä olin (kai) pukenut myös housut. Näissä kuvissa taiteellisista syistä en.

Colleget olivat jossain välissä jo loppuneet, mutta nyt niitä ilmeisesti taas saa! Ostoksille voi suunnata Vesalan nettikauppaan.

Jos oli viime viikonloppu ihanaa kesäjuhlaa, niin oli kyllä myös ihanaa musiikkijuhlaa! Korkeammat voimat nimittäin järjestivät niin, että pääsin kahden päivän aikana näkemään keikalla lähes kaikki viime aikoina eniten kuuntelemani artistit (Kikkaa kun ei valitettavasti enää pääse näkemään).

Perjantaina pääsin nauttimaan Vesalasta pariinkin otteeseen Marimekon muotinäytöksessä. Kuten eilen jo kirjoitinkin, oli näytös ja varsinkin Vesalan esiintyminen ihanaa. Ihana onni ja ilo levisi kaikkialle, niin itseeni kuin kanssayleisöönkin kaikkialla Espalla. Eturivissä fanittava nuoriso oli liikuttavan innoissaan ja samaan aikaan jotenkin täysin väärässä paikassa, tanssia ja laulaa nyt muotinäytöksessä. Vaikka tanssittavaksi ja laulettavaksi musiikki ja sen esitystilanteet on tarkoitettukin. En siis paheksu vaan ennemminkin iloitsen siitä, kuinka nuoruus, kesä ja musiikki saavat unohtamaan ja olemaan ajattelematta esimerkiksi sitä, kuinka paljon missäkin on keskimäärin kohtuullista eläytyä elävään musiikkiin.


 Mutta ihana ja erinomaiseksi joka yhteydessä todettu Vesala. Toivoakseni pääsen todistamaan Vesalaa livenä tänäkin kesänä useampaan otteeseen.

Tuntuu aina hölmöltä puhua Paula Vesalan ja Mira Luodin soolourista samassa yhteydessä, koska vertailu ei ole kauhean hedelmällistä eikä edes järkevää. Jo PMMP:n aikana Paulan ja Miran viehätys perustui juurikin erilaisuuteen eikä samanlaisuuteen. Siksi on pelkästään loogista, että soolouratkin liikkuvat omilla urillaan.


Näin kuitenkin myös Miran keikan viikonloppuna Idän kyläjuhlilla ja olipa vain ihanaa sekin! Näin Miran keikkoja muutamaan otteeseen jo viime kesänä, mutta silloin en täysin vakuuttunut. Suoranaista vikaa ei ollut missään, mutta jokin ei vain skulannu täysii. Nyt Mira on kuitenkin kerännyt ympärilleen uuden, pelkästään naisista koostuvan bändin ja ai saatana miten olikin kova meininki!

Siinä missä Vesala on hillitympi ja valoisuutta huokuva marimekkoinen suomineito, on Mira tyystin toista äärilaitaa. Biisien maailma on synkkä: tullaan hulluiksi, ollaan hulluja ja lopulta ehkä pikkuhiljaa myös toivutaan siitä. Silti Miran lavapersoona ei huku pimeyteen, vaan on hyväntuulinen ja hymyilevä liehuvien goottihelmojenkin keskellä. Meininki on hyvä ja hienosti yhteensopiva bändi korostaa toimivuutta entisestään. En tiedä, kuinka tietoinen ratkaisu Miralta on ollut koota yhtye nimenomaan naisista, mutta toimiva ratkaisu se on joka tapauksessa. Ja tuo hienosti esiin senkin tosiasian, että Suomestakin löytyy helvetin hyviä naissoittajia. Jihuu! Toivottavasti pääsen nauttimaan Miran keikoista vielä noin sata kertaa.

Keikka päättyi Miran uuteen Meikkaava messias -biisiin, joka on muuten erittäin kuuntelemisen arvoinen! Ja kuuntelun myötä luultavasti joraat ja keikuttelet itseäsi biisin tahtiin läpi biisin. Täydellinen voimabiisi kaikkien ulkonäköpaineiden ja -vaatimusten keskelle. Ihana biisi, Ihana Mira.


Vesala ja Mira lienevät sattuneesta syystä hiukan jo tutumpia niin sanotulle suurelle yleisöllekin. Ymmärtääkseni kivaa pinnanalaista kuplintaa on aiheuttanut myös Litku Klemetti, jonka pääsin näkemään ekaa kertaa livenä vasta viime viikonloppuna. Olen kuitenkin fiilistellyt Litku Klemetin tammikuussa ilmestynyttä Juna Kainuuseen -soololevyä ihan hulluna. Keikoillekin olen pyrkinyt useampaan otteeseen, mutta vielä koskaan en ole tässä onnistunut: välillä olen ollut itse estynyt, välillä taas Litku itse joutunut epäonnisesti perumaan keikkoja.

Vähän voi kuulostaa ylisanoilta, mutta monessa biisissä on kaikki, mitä musiikilta juuri nyt kaipaan. Eli moni biisi kuulostaa vanhan ajan iskusävelmiltä, mikä on ehdottomasti tämän maailman paras musiikkigenre. Myös Litkun tapa olla lavalla oli jotenkin hellyyttävä: paljon sellaista voi vittu voi ei sanoin vittu eikä sanoin uudestaan -sekoilua mutta myös ihanan avoin tapa sekä kirjoittaa biisejä että kertoa siitä: että tämä seuraava biisi kertoo coolista äidistäni 70-luvulla. Ihan timanttia, oispa enemmän tätä. Idän kyläjuhlien keikalla oli ihana vähän jorata mukana ja katsoa, kuinka suunnilleen koko yleisö vähintäänkin hytkyy paikallaan, innokkaimpien ihan rehellisesti tanhuten oikein olan takaa, koko kesäpäivän edestä.

Heippahei rakkaat ystävät.


Tiedättekö kun tulee sellaisia päiviä, että illalla oikein hekumoi sillä, kuinka voi päivän päätteeksi kirjoittaa Facebookiin ELÄMÄLLE KIITOS SAIN SILTÄ PALJON -henkisen postauksen, joka pirskahtelee onnea, iloa ja yltäkylläisyyden tunnetta?

No, aika harvoin minäkään tiedän, mutta eilen tiesin. Tai luulin tietäväni.


Olin työkeikalla ihanissa häissä. En yleensä laita asiakkaitani mitenkään paremmuusjärjestykseen, mutta nyt täytyy sanoa, että häät olivat yhdet ihanimmista, joissa olen ollut. Täysin rakastunut ja tunteellinen onnen ilmapiiri, kuvauksellisia ihmisiä ja vieläpä kaiken kruunuksi kaunis syysauringon valo, joka sytytti minuunkin liekin kuvata ihan saatanan hyvin, vaikka itse sanonkin.


Hääkeikan jälkeen minua odottanut autonkuljettajani kiidätti minut suoraan Turkuun toiselle keikalle, aivan kuin olisin ylityöllistetty ja palvottu valokuvataiteen yleisnero. Turussa ehdin juuri parahiksi Gongiin kuvaamaan Vesalan keikkaa. Olin varautunut henkisesti kaikkeen: loppuvaan bensaan, hajoavaan renkaaseen, totaaliseen väsymykseen ja siihen, etten yksinkertaisesti ehdi keikalle ajoissa. Toisaalta hajoilin jo valmiiksi sille, kuinka ihmiset tulevat taas keikalle myöhään ja ilmoitettu alkamisaika venyy tunnilla ja sitten vain nukuttaa ja vituttaa.


Mutta ei! Jonoa ei juuri ollut, sain astella käytännössä suoraan sisään. Loppuunmyyty Gong on tunnetusti tukossa, mutta pystyin aistimaan lavan etualalla olevan tungoksen aiheuttaman tyhjiön. Ujuttauduin sinne, ja mahduin ja näin ja kuvasin mukavasti.

Mutta sitten. 

Sitten tulin kotiin. Mieleni halaji pientä iltapalaa. Siihen se ELÄMÄLLE KIITOS sitten loppuikin. Huomasin nimittäin jättäneeni aamulla jääkaapin oven auki. Siis JÄÄKAAPIN OVEN AUKI. Kenelle käy niin? Kuka on niin idiootti? Miten sellainen idiootti voi selvitä tässä elämässä? Miten sellainen idiootti on voinut selvitä niin pitkälle, että on yhä täällä jättämässä jääkaapin ovia auki?

Olin liekeissä Vesalasta jo pitkään ennakkoon. Tequila oli helppo todeta täydelliseksi, Tytöt ei soita kitaraa jatkoi samalla kansansuosikkilinjalla. Kansikuva oli samaan aikaan inhorealistinen ja esanssinen. Ja sitten vielä mahdollisuus saada äänite C-kasetilla, tilasin tietenkin välittömästi vinyyli+kasetti+paita -setin ja huomasin olevani pateettinen fanipoika.

Älä droppaa mun tunnelmaa kolmantena sinkkuna olikin hiukan yllättävämpi. Toisaalta ärsyttävä kesärenkutus, mutta täytyy muistaa myös Vesalan ja PMMP:n taustat. Ei ensimmäistä levyä ilman kesähittirenkutusta. Toisaalta näen helposti Älä droppaa mun tunnelmaa -biisissä myös kaikkea muuta kuin iloista kesänviettoa. Että miksi joku jankuttaa eilisistä jutuista ja droppaa tunnelmaa? Väkisinkin assosioin biisin mielessäni jokasyksyisiin kesälomansa päättävät hakeutuvat A-klinikalle -uutisotsikoihin. Luulen, että biisin kertojan kesä jää päälle ja jankutus ja tunnelmandroppaus on hyvinkin perusteltua. Mutta täytyyhän sitä lomalla voida rentoutua.

Laitoin levyn soimaan kuulokkeista ilmestymispäivän aamuna kaupungilla kävellessä. Aloitusbiisi Rakkaus ja maailmanloppu jysähti kerralla. Oli jotenkin vaikea kävellä, meinasin törmäillä ihmisiin ja lyhtypylväisiin. Kovimpia biisejä aikoihin ja jotenkin hienolla tavalla kertoo rivien välissä ehkä PMMP:n lopusta ja Vesalasta itsestäänkin. Jos haluut valloittaa radiokanavan tai edes hetkeks Loimaan, mitään apokalyptistä ei kannata panna soimaan. Väkisinkin mieleen juolahtaa PMMP:n Rakkaudesta-levyn julkaisukeikka Loimaan torilla. Levy tuntuu muutenkin puhuvan samoilla kielillä kuin monet PMMP:n loppuvaiheen tuotoksista.



Rakkaus ja maailmanloppu -biisin tyyppistä, arvaamatonta ja yllättävää äänimaailmaa ja sovitusta olisin toivonut levyltä enemmänkin. Moni biisi tuntuu jääneen kansansuosikki-sovitukselle: että on helppo kuunnella ja liikuttua vaikka kuuntelisikin vain Suomipoppia tai Iskelmää. Jos haluut valloitta radiokavan tai edes hetkeks Loimaan, mitään apokalyptistä ei kannata panna soimaan. Niinpä.

Toisaalta kiehtoviakin ratkaisuja löytyy. Eniten mieleeni on jäänyt pyörimään Tavallinen nainen. Jostain syystä näen biisiä kuunnellessani silmieni edessä Anneli Auerin. Mitä Tavalliselle naiselle on tapahtunut? Salaileeko hän jonkun muun vai itsensä tekemisiä? Vai eikö vain halua sekaantua muiden asioiden paniikkinsa keskellä? Asioita, joita voin ehkä pohtia loputtomasti. Biisi on hyvä esimerkki siitä, miten muutkin biisit olisi kannattanut tehdä. Tavallinen nainen voisi hyvin olla vaikka Johanna Kurkelaa, mutta vähän pidemmälle työstämällä biisi on kaukana peruspopittelusta. Ja se on mainiota.

Ja eilisen postauksen tunnelmissa on myönnettävä, että Mitä jos sä oisit silti mun kaa on toiminut itselleni niin tutulla tää on ihanku mun elämästä-tavalla viime aikoina tautisen hyvin. Nyt vain odotan perjantaita ja Vesalan Ruisrockin keikkaa. Mitään PMMP:stä tuttua riekkumista ei ole luvassa ja hyväkin niin: omat jutut on omia juttuja, eikä uusia kuvioita kannata tehdä vanhalla sabluunalla. Aivan hyvä.

Hyvää naistenpäivän iltaa!

En nyt jotenkin osaa lähteä manifestoimaan naistenpäivän yhteiskunnallisesta tai poliittisesta puolesta. Ihan siksi, että uskon teidän kaikkien kuitenkin olevan niin fiksuja, että tiedätte nämä jutut jo, eikä kukaan ulise, että miksei oo miesten päivää. Ja jos ulisetkin, niin kerrottakoon, että on, ja sitä vietetään 19.11.

Mutta se, mistä haluan kirjoittaa, sopii mainiosti naistenpäivään kuitenkin! Aion nimittäin fiilistellä Vesalan hiljattain julkaistua kakkossinkkua, Tytöt ei soita kitaraa.

Ensi-istumalta en ollut ihan liekeissä. Sanoitus tuntui jotenkin kankealta ja keskeneräiseltä. Biisin nimikin kuulosti jo etukäteen aika laimealta: näitä sukupuolistereotypia-biisejä kun on viime vuosina tehty Suomipopin kentällä aiiiika monta. Mutta ei biisissä oikeastaan ole kyse siitä. Biisiä enemmän kuunnellessa oivalsin, että ehkä pieni hiomattomuus onkin biisissä juuri se juttu. Ja teksti liikkuu jännästi monilla tasoilla: siinä kuuluu kaipuu tai ikävä jonnekin ja jostain pois.



Lyyrinen minä kertoo syntyneensä siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Lyyrinen minä myös puhuu tyypillisistä suomalaisuuden kuvaajista: grillikeitaasta, pohjantähdestä, saunan taakse menemisestä ja naapurin välttelystä. Silti kuva suomalaisuudesta on vähän vinksahtanut eikä ihan eheä: jokin on tuttua muttei kuitenkaan kaikki. Vähän kuin ulkomaalainen kokisi Suomen ensimmäistä kertaa. Tai suomalainen kertoisi kotimaastaan ulkomailla. Ensimmäiset mielikuvat kärjistetysti kerrottuna. Ehkä biisissä näkyy aika paljonkin Paula Vesalan elämä Los Angelesissa: eksoottinen suomalaisuus ja pieni Suomi-ikävä.

Ihana biisi, ihan tyystin. En malta odottaa levyä, vaikken edes tiedä, milloin se tulee.

Vesalan Tytöt ei soita kitaraa löytyy Spotifystä.