Hyvää naistenpäivän iltaa!

En nyt jotenkin osaa lähteä manifestoimaan naistenpäivän yhteiskunnallisesta tai poliittisesta puolesta. Ihan siksi, että uskon teidän kaikkien kuitenkin olevan niin fiksuja, että tiedätte nämä jutut jo, eikä kukaan ulise, että miksei oo miesten päivää. Ja jos ulisetkin, niin kerrottakoon, että on, ja sitä vietetään 19.11.

Mutta se, mistä haluan kirjoittaa, sopii mainiosti naistenpäivään kuitenkin! Aion nimittäin fiilistellä Vesalan hiljattain julkaistua kakkossinkkua, Tytöt ei soita kitaraa.

Ensi-istumalta en ollut ihan liekeissä. Sanoitus tuntui jotenkin kankealta ja keskeneräiseltä. Biisin nimikin kuulosti jo etukäteen aika laimealta: näitä sukupuolistereotypia-biisejä kun on viime vuosina tehty Suomipopin kentällä aiiiika monta. Mutta ei biisissä oikeastaan ole kyse siitä. Biisiä enemmän kuunnellessa oivalsin, että ehkä pieni hiomattomuus onkin biisissä juuri se juttu. Ja teksti liikkuu jännästi monilla tasoilla: siinä kuuluu kaipuu tai ikävä jonnekin ja jostain pois.

Lyyrinen minä kertoo syntyneensä siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Lyyrinen minä myös puhuu tyypillisistä suomalaisuuden kuvaajista: grillikeitaasta, pohjantähdestä, saunan taakse menemisestä ja naapurin välttelystä. Silti kuva suomalaisuudesta on vähän vinksahtanut eikä ihan eheä: jokin on tuttua muttei kuitenkaan kaikki. Vähän kuin ulkomaalainen kokisi Suomen ensimmäistä kertaa. Tai suomalainen kertoisi kotimaastaan ulkomailla. Ensimmäiset mielikuvat kärjistetysti kerrottuna. Ehkä biisissä näkyy aika paljonkin Paula Vesalan elämä Los Angelesissa: eksoottinen suomalaisuus ja pieni Suomi-ikävä.

Ihana biisi, ihan tyystin. En malta odottaa levyä, vaikken edes tiedä, milloin se tulee.

Vesalan Tytöt ei soita kitaraa löytyy Spotifystä.