Helsinkiin tuli yhtäkkiä oikea talvi, jonka pitäisi toisaalta tiettävästi loppua ja vaihtua märäksi ja harmaaksi aivan näinä päivinä. Mikä siis mukavampaa, kuin palata muistelemaan syksyistä rakkauslomaa Ranskassa!

Vietimme lomamme Nizzassa, mutta teimme myös päiväretken lähialueille. Retkikohteisiin sisältyi myös Monaco, joka ei tietenkään siis ole Ranskassa, mutta Ranskan naapurivaltio kuitenkin!

Satuimme retkeilemään juuri pyhäinpäivänä, joka rajoitti tekemisiä aika paljon monien paikkojen ollessa kiinni. Se ei toisaalta haitannut, sillä päivä oli kaunis ja tarkoitus oli muutenkin nauttia lähinnä toisistamme, auringosta ja maisemista.


Kaikki menikin kivasti, kunnes seuraamme iski nälkä. Nälkä oli toki ilmoitellut olemassaolostaan pikkuhiljaa, mutta lopulta sopiva ruokapaikka oli löytämättä ja nälkä itkupotkuraivosi jo valtoimenaan.

Kunnes eteemme tupsahti Grubers. Kuten välkympi ihminen saattaa tajuta, on Grubers anagrammi burgersista. To grub taas on englanninkielistä slangia ja tarkoittaa syömistä. Kuinka nerokasta!

Paikka näytti vähän paremmalta pikaruokapaikalta, mitä se olikin. Jos on mahdollisuus hyvään burgeriin, minä olen valmis mihin vain. Yhtälailla nälkää näkevä poikaystäväni oli myös valmis burgeriin, varmistettuaan, että kasvisvaihtoehtokin on saatavilla.


 Marssimme tiskille. Tilausoperaatio kaikkine valintoineen ja upgreidauksineen tuntui loputtomalta ja monimutkaiselta, mutta hoitui mallikkaasti. Iloni yltyi suurimmilleen huomatessani, että virvoitusjuomansa sai suunnilleen kahdella eurolla vaihdettua pieneen viinipulloon. 25 senttiä viiniä alle vitosella! Pikaruokaravintolassa! Olen taivaassa, huokaisin kaataessani yllättävän kelvollisen valkoviinini muovituoppiin. Tuntui rienaavalla tavalla ihanalta mennä Monacoon, pienenpieneen mutta yläluokkaiseen rahaporhoiluvaltioon, juomaan viiniä muovituopista. En yleensä suostu tekemään niin edes piknikillä, mutta ilmeisesti Monaco on tässä poikkeus. Ihana poikkeus.

Lopulta hälytin piipitti ja saimme noutaa ruokamme noutopisteeltä (aina yhtä kuumottava ja kiusallinen toimenpide, oli sitten koti- tai ulkomaassa). Iloitsin suuresti huomatessani burgerin olevan todella lupaava: ei höttöistä valmissämpylää, vaan reilu, omatekoisentuntuinen pulla. Myös pihvi ja muut täytteet olivat laadukkaita ja raikkaantuntuisia. Ranskalaisten virkaa toimitti kuvanmukaiset lastumaiset perunat, jotka kyllä maistuivat niinikään. Suuressa nälässä burgeri tuntui ehkä hiukan pieneltä, normaalinälässä se olisi varmasti riittänyt. Grubersin valikoimasta löytyy laajasti kyllä monenlaista lisuketta, keksiä ja kakkua perusburgerin lisäksi. Ateria viini-upgreidauksineen oli hinnaltaan noin 15 euroa.

Aterian päätteeksi päätin vielä piipahtaa vessassa. Iloinen työntekijä kehotti reippaasti menemään vapaana olevaan naistenvessaan, miestenvessaan jonottamisen sijaan. Käytännönläheinen, pieni mutta merkittävä ele kivana loppusilauksena! Hyvä!

Kirjoittelen lisää Monacosta ja Nizzan reissusta tulevina aikoina, tsekkaa myös postaukseni Nizzan parhaasta pizzasta.

Grubers
16-18 rue Princesse Caroline
98000 Monaco

Rouvasklubin perinteinen joulumatka suuntautui tänä vuonna Latviaan ja Riikaan. Tämä oli kolmas joulu ulkomailla, ensimmäinen joulumatka tehtiin Gdanskiin, toinen Malagaan ja nyt siis Riikaan.

Joulumatka sujui vähän samaan tapaan kuin aiemmatkin reissut: kovin paljoa (yhtään) ei suunniteltu, loma meni aika pitkälti köllötellen, mikä tietysti jouluun mainiosti sopiikin. Mitään kovin ihmeellisiä vinkkejä en siis osaa Riikaan antaa. Paitsi sen, että ihan oikeasti kuuluu kirjoittaa Riiassa eikä Riikassa. Tämä oli minulle uutta ja opin sen vasta paikan päällä googlaillessa! 

Majoituimme St. Roland -nimisessä huoneistohotellissa. Majoitus oli sisustettu todella runsaasti, värejä ja kuoseja huoneissa riitti. Suosikkini oli oman makuuhuoneeni punaista nahkaa oleva, muhkea sängynpääty. Sisustuksen ohessa täysin varustellulta huoneistolta olisi ehkä voinut odottaa esimerkiksi uunia, kahvinkeitintä tai edes tiskirättiä. Huoneistossa itsessään ei kuitenkaan ollut vikaa, se oli hyväkuntoinen ja moderni, mutta hotellin ympäristössä sijaitsevat yökerhot jytkyttivät bassoineen aamuseitsemään niin, ettei ihan hirveästi kannata haaveilla nukkuvansa. Harmi hotellin kannalta!

Pienistä puutteista, kuten uunittomuudesta, huolimatta saimme koottua oikein mallikkaan joulun ja jouluaterian! Itse sain yltäkylläisesti viiniä, suklaata ja mätileipiä ja se oli tärkeintä. Hulppeana yllätyksenä myös joulupukki löysi paikalle tänäkin vuonna. Pukki oli panostanut jouluun tänä vuonna aivan erityisesti, ja ampuikin saapuessaan glitter-pommin ympäri juhlahuonetta. Kyllä pukki tiesi kenen luo saapui!

Odotuksien vastaisesti pukki myös muisti minua runsain lahjoin: ehdottomaksi suosikikseni nousi joulujuhlaan täydellinen catsuit. Jotkut seuralaisistani yrittivät kyllä hienovaraisesti vihjata, että kyseessä on pyjama, siis yö- eikä juhla-asu. Minä kuitenkin vähät välitän, olenhan kuitenkin tyyliasioissakin varsin valveutunut lifestyle-bloggari, joten tiedän kyllä nämä asiat. Tyylitajustani kertonee sekin, että kuva asustani keräsi hetkessä satoja tykkäyksiä, nousten yhdeksi tykätyimmistä instakuvistani. Uskomatonta, mutta päivänselvää! Muita muistamisia olivat suosikkikonvehtini Ferrero Rocherit, kultaa ja ampiaisen myrkkyä sisältävä kasvonaamio, glitter-sukat sekä vaaleanpunaiset sukat ja lahjakortti Humalistonkadun vastaremontoituun Saleen. Pukki tiesi myös kertoa, että jälkitoimitukseen oli vielä jäänyt minulle tarkoitettu taikalamppu. TAIKALAMPPU!!! Olen minä kyllä onnenpoika.


Kuten kaikki Vanhankaupungin omaavat kaupungit, oli Riika mitä suloisin ja kaunein joulukylä. Olen kuitenkin vuosien varrella nähnyt niin paljon vanhoja joulukyliä, jouluisten markkinakojujen vallatessa aina vain uusia koloja kaupunkitilasta, että en jotenkin oikein jaksaisi nähdä enää yhtään jouluisia kylävirityksiä. Halvat ja vahvat glögikojut ja rapsutettavat lampaat kyllä kiitos, muuten riittää maisemoinniksi ihan autenttiset maisemat ja jouluvalot.

Noin muuten turisteja, varsinkin suomalaisia, Riikassa oli runsaasti. Joulutorin laidalta bongasin resuisen seurueen juomassa kaksin käsin kaljaa joulupäivänä. Olin juuri harmittelemassa jouluilon epätasaista jakautumista maailmassa, kun huomasin seurueeseen liittyvän resupekan kysäisevän, että no kuis teijä joulu o menny. Ei siis kadunmiehiä vaan suomalaisturisteja! Raja voi joskus olla häilyvä, huomaan.

Vaikka joulu oli leppoisa ja ihana, ei Riika noussut suosikkikaupunkieni joukkoon. Osasyynä voi tietysti olla monin paikoin hyvin tympeä palvelu ja ensimmäisenä tuttavuutena kohdattu huijaritaksikuski, joka tuijotti minua taustapeilin kautta murhaavasti tajuttuaan, että minä olen tajunnut, että hän ei todellakaan aja suorinta reittiä, vaan aivan pokkana ajaa ihan mistä tykkää. Toisaalta luotettaviakin takseja löytyy, hintataso on edullinen ja kauniita taloja ja katseltavaa riittää. Lentomatkakin Suomesta on lyhyt. Mahdollisuus siis kannattaa antaa!

Nyt olen jo turvallisesti ja mukavasti palannut kotiin. Heti ensitöikseni hain kaupasta puoli kiloa kinkkua, mätileipätarpeita ja kylmäsavulohta. Suklaata olin hankkinut jo etukäteen, lentokentältä ostin viskipullon. Joulunviettoni saa siis jatkua!

Niinhän se on, että pilin perässä on rakkauslomille lähdetty kautta maailman historian. Miksei siis nytkin.

Jo ennen ideaa Nizzan matkasta luin Artun blogista Nizza-vinkkejä. Vinkeistä mieleeni painui mikäs muukaan kuin jumalainen pizza. Suurimpana syynä saattoi olla infanttia mieltäni naurattava pizzerian nimi: Pizza Pili.


Pizza Piliin löytäminen on jo itsessään oma pieni seikkailunsa. Vanhan kaupungin kapeille ja varjoisille kujille kätkeytyvä pizzeria ei suuremmin prameile, sillä paikka on käytännössä vain myyntiluukku seinässä ja muutama hassu pöytä sen edessä. Juhlavalle illalliselle Piliin ei siis kannata suunnata, vaan pizzat kannattaa ottaa mukaan ja suunnata syömään lähellä olevalle rannalle. Pizzalaatikoita kantaessasi voit kerätä hyväksyviä katseita paikallisilta löydettyäsi heidän sweet spotinsa.

Rannalla istuessa ja syödessä sitä vain miettii tavallisuuden eroja eri maiden välillä. Se, mikä voi olla meille suuri onnen täyttymys on toisille tavallista arkea. Että nappaa huutavaan nälkäänsä jumalaisen pizzan mukaan pikkurahalla ja syö sitä vaikka auringonpaisteessa merenrannalla. Suomessa koko kaupunki menee innosta sekaisin, kun vastaavaa tuotetta triplahinnalla myyvä ravintola vihdoin saadaan kaupunkiin. Pizzaa saadakseen joutuu maksamaan huomattavasti enemmän ja todennäköisesti jonottamaan hyvän tovin ylväästi nimettyyn trendiravintolaan. Kuten tiedämme, siitä merenrannasta ei välttämättä kannata haaveilla edes kesällä.


Haimme Pilin pizzaa kahdesti. En tiedä, palveliko meitä ensimmäisellä kerralla Pili itse, mutta aika mulkku hän ainakin oli. Katsekontaktia tai lyhytsanaista murahdusta kummempaa palvelua häneltä ei irronnut. Toisaalta edullisilla hinnoilla (peruspizzan saa seitsemällä eurolla, kuukauden erikoispizza irtoaa yhdeksällä eurolla) ja nopealla noudolla palvelun laatu ei nouse kovin merkitykselliseksi asiaksi. Tyly palvelu unohtui nopeasti hampaiden upotessa pizzaan, auringon helliessä pizzanpalvojaa aaltojen lyödessä rantaan.

Yksi päivän ja loman parhaita hetkiä, ehdottomasti.


Pizza Pili
24 Rue Benoît Bunico, 06300 Nice, Ranska
Avoinna maanantaista sunnuntaihin 12-23.00

Ja niin, vähän vihjustelinkin lähteväni rakkauslomalle aurinkoon! Lomakohteenamme oli siis Nizza ja kylläpä vain olikin ihanaa.

Lähdimme Nizzaan vähän sillälailla sika säkissä. Nizzan matkat vilisivät kesän mittaan somekanavissani aika paljon ja siitä jotenkin keksin, että voisi sitä itsekin. Kesä oli kiireinen ja hektinen eikä oikeastaan ollut edes yhtään kesä. Loma lämpimässä oli siis hyvin perusteltu jo siksikin. Loman ajankohdan lukkoonlyönti ja sitä myöden lentojen ja majoitusten hankkiminen venyivät ja venyivät, ja siksi olinkin jo hiukan stressaantunut: kannattaako kovin myöhään mennä, kun lämpö ei enää helli ja vaarana ovat loputtomat sateet?




Ilmaston kannalta ei toki välttämättä kannata juhlia, jos lämpöaallot ja helteet hellivät syksyllä poikkeuksellisen pitkään. Lomani kannalta kuitenkin ilahduin kuullessani, että Nizzassa on nautittu helteistä vielä juuri ennen lomamme ajankohtaa. Lomaillessa ei enää ihan hellelukemiin päästy, mutta kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella oli enemmän kuin tarpeeksi. Oli lämmin ja aurinko paistoi, ei satanut. Välillä tuli jopa kuuma. En oikeastaan tarvitse onnelliseen lomakokemukseen muuta. Vaikkei kauniit maisemat, kuvaukselliset kohteet, edulliset viinilasilliset ja komea ja rakastettava seura ole nekään yhtään haitaksi. Silti rento oleilu lämpimässä on parasta mitä lomalla voi olla. Pakotettuna voin vierailla suunnitellusti museossa tai tehdä jonkun retken, mutta yleisesti ottaen ei haittaa, vaikka viettäisin loman muutaman kilometrin säteellä majapaikasta haahuillen.


Ranskan kävijänähän olen toki jo vanha kettu: olen nimittäin viettänyt Pariisin Disneylandissa viikonlopun vuonna 2006! Tiedänkin siis koko maasta siis esimerkiksi kaiken. Siitä huolimatta Nizzassa oleilu saattoi hiukan laajentaa tietämystäni. Oli hauska bongailla periranskalaisia, elokuvista tuttuja näkyjä. Ranskassa esimerkiksi aikuisetkin ihmiset liikkuvat skoottereilla. Kyse ei olekaan vain romanttisten komedioiden tavasta kuvata rakkauden syttymistä, vaan kyseessä on ihan oikea tapa liikkua! Oli hauskaa nähdä ihmisten oikeasti viuhtovan kaupungilla patongit kainalossa tai syövän vaaleaa vehnäpullaa kadulla kävellessään. Puistossa näin punavalkoruudullisen piknik-viltin, jolle oli aseteltu viinirypäleitä, patonkeja ja viinipulloja. Eikä, täällä oikeesti käydään tällasilla ihan ranskalaisennäköisillä piknikeillä, hihkaisin innoissani. Hetken kuluttua paikan ohi uudestaan kävellessämme huomasin, että piknikille oli tuotu bussilastillinen turisteja, turistiopasfirman viirit huojuivat leirin ympärillä. Kaikki periranskalainen ei siis välttämättä ole aivan aitoa ja vilpitöntä. En myöskään tajua, miksi kukaan haluaa ostaa Nizzasta Eiffel-torninmuotoisia esineitä. Pariisista sellaisten ostamisen ymmärrän täysin, minulla nimittäin on kiusallinen erogeeninen alue matkamuistoesineiden kohdalla. Rumat magneetit, kiusalliset turistipaidat, nähtävyyksien pienoismallit. Kaikki tänne, kaikki täällä.


 Rakastan myös sitä, mihin ehkä koko ranskalaisen kulttuurin hienostunut imago perustuu. Kämäisemmässäkin kahvilassa saa keskinkertaisimmankin espressonsa pöytääntarjoiltuna. Siinä tuntee itsensä tärkeäksi ja kahvihetkensä erityiseksi, vaikkei olisikaan kyse muusta kuin kahvihammaskiukusta. Siihen kun lisätään nippu monsieureja, madameja, mercibeaucoupeja ja silvopleita, niin kahvilakokemus on kuin spahoito. Ja ne pienet yksittäispakatut Amaretto-esanssipallerot tassin reunalla!

Vähän toista mennä taas kotimaan lempikahvilaansa pumppaamaan kahvia pumpputermoksesta. Mutta saapa sentään santsikupin. Toisaalta suomalaiskahviloissa eivät juuri ruttojalkaiset pulut hypi pöydillä. Huomasin, että monet Suomessa ärsyttävät asiat tekevät Suomesta kuitenkin myös kivan paikan. Kuten se, että kahvila ei ehkä pyöri ihan hirveän pitkään, jos siellä kovin moni pulu käyskentelee jatkuvasti.

Hyvään ravintolaan pääsy Nizzassa on muuten käytännössä mahdotonta. Kaikkein fiineimmät ja parhaimmat ravintolat ovat hyvin sisäänpäinkääntyneitä: ei nettisivuja, ei some-kanavia, ei oikeastaan mitään. Vain joku salaperäinen loukku, johon pitäisi osata tehdä pöytävaraus puhelimitse kauan ennen kuin tietää edes olevansa tulossa kaupunkiin.

Oma lukunsa oli myös Nizzan tuoksu! Esimerkiksi Colline du Châteaun juurella on paikka, joka tuoksuu makealta purukumilta ja vain muutaman askeleen päässä nenän täyttää imelältä siemennesteeltä tuoksuva kasvi. En tiedä, ovatko järjettömät tuoksut meriitti tai edes kokemisen arvoisia, mutta koettu kuitenkin on ne! Colline du Châteaun näköalapaikalla saattaa myös nähdä naiskaksikon harrastamassa ilmeisesti itsekehittämäänsä joogalajia, jossa naiset läpsyttelivät sekä toistensa että omia vartaloita huolellisesti. Me näimme sessiosta vain alun, enkä tiedä mihin tämä harjoitus olisi edennyt. Sivukorvalla kuitenkin kuulimme harjoituksen kestävän kolme tuntia, eli mukaan ehtii vähän myöhässäkin.


Ja aikaisin laskeutuva pimeys. Yhtenä iltana katselimme auringonlaskua näköalatasanteelta. Vuorien taakse painuva aurinko tuntui pysähtyneen juuri sille rajalle, jonka jälkeen se alkaisi kadota. Ehdimme jo miettiä mitä maailmalle tapahtuu, jos liike todella loppuisi ja jäisimme näille sijoillemme. Sitten aurinko hiljalleen hiipui, kekäle kerrallaan, kunnes luukut voi laittaa kiinni ja pimeä tulla. Kun pimeää tuli pian viiden jälkeen, kuin kotimaassa, pysyi vuorokausirytmikin jotenkin elvyttävänä. Kuudelta tuntui siltä, että on ulkona tosi myöhään, vaikka kotona ei välttämättä olisi niin aikaisin edes päässyt vielä ulos. Muutenkin tervehenkinen, aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös-rytminen oleilu on muodostunut määrittäväksi tekijäksi lomailuissani. Ja se on ihanaa. Tuntuu eri tavalla lomailleelta kuin jos jos bailaisi sekaisin läpi viikon.

Hei rakkaat ja toki myös vihamielisemmät lukijat,

Reissulla olen värvännyt seurueen 11-vuotiaan viralliseksi kuvaajakseni. Vastuullisena työnantajana olen toki myös kouluttanut ja opastanut työvoimaani ja se on tuottanut uskomattoman nopeasti tulosta. Näin ihanan joulupotretin kuvaajani nappasi minusta tänään rannalla auringon laskun aikoihin.


Sarjassa on sata muutakin ihanaa kuvaa, säästelen niitä myöhemmäksi ja räjäytän tajuntanne uskomattomalla kuvasarjalla kun sitä vähiten odotatte. Ehkä yhdistän kuvat johonkin tärkeään ja vakavaan yhteiskunnalliseen kirjoitukseen herättääkseni samalla keskustelua siitä, voiko ihminen olla samaan aikaan sekä älykäs että aivan ta-juttt-ttoman sexy.

No niiin, meinasi lähteä taas suuren saarnan puolelle. Tämän piti olla nopea ja kevyt joulutervehdys, ei mikään saarna, mutta jos olette saarnaa vailla, niin lukekaa Elina Knihtilän joulusaarna. On se vaan komeeta, kun Elina Knihtilä tekee mitä hyvänsä.

Eilen vietimme päivän Malagan vanhassa kaupungissa kierrellen. Päivä oli täynnä uskomattomia, ylellisiä hetkiä ja tapahtumia, joita ns. tavallinen kansa ei turistirysissä hiihdellessään pääse mitenkään osalliseksi. Jaan teille nyt kolme päiväni huippukohtaa, pitäkää tuoleistanne kiinni, nyt mennään:

1. Kakkaemojimukit
Emojit ovat nyt muotia ja niitä on kaikkialla, varsinkin jok'ikisessä turistimyymälässä, joita on lukuisia. Jos jo keväällä Gdanskissa sain ihastella kakkaemojityynyjä, repesi sydän ulos rinnastani nähdessäni tämän kakkaemojimukin. Hetken harkitsin ostavani mukeja kaksin kappalein tuliaisiksi ystävilleni, mutta kertoessani lahjan saajille aikeistani ja ostamatta jättämisestä, sain vastaukseksi helpotuksen huokauksia ja ytimekkään ilmauksen "Luojan kiitos". Mitä lie konmarin hurauttamia nämä ystäväni, kun ei trendimukit kelpaa.

2. Kiusallinen vierailu Starbucksissa
En vieraile Starbucksissakaan muuten kuin ulkomailla ollessani, eikä kyllä ehkä olisi syytä vierailla ulkomaillakaan. Starbucksillahan tunnetusti on ihana asiakkaan yksilöllisenä yksilönä kohtaava tapa kysyä asiakkaan nimeä ja kirjoittaa se mukiin. Ulkomaillahan se on hirveää, kun eihän meidän nimiä kukaan osaa kirjoittaa eikä meistä kukaan kirjain kirjaimelta tavata. Olen myös kuullut, että ainakin brittien korvaan Eino kuulostaa vähän samalta kuin anal. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Nimen tavausta kysyttäessä änkytin hetken äänettömästi, kunnes myyjä tarjosi kynää ja mukia minulle, että saan ihan itse kirjoittaa. Se oli hyvä ratkaisu, ja paransin imagoani kirjoittamalla nimeni kuin 6-vuotias kehitysvammainen. Hymiö (ei kakkaemoji, huom) ja huutomerkki ovat myyjän lisäyksiä, toim. huom.



3. Upea flamingo-neon-valaisin, jota en saanut


Näin Natura-nimisessä lifestyle-kaupassa maailman upeimman tunnelmavalaisimen: pinkin flamingonmuotoisen neon-valon. Se oli upea ja paloin halusta saada sen, olenhan kotimaassa hyvinkin tunnettu flamingotuotteiden suunnittelija ja muutenkin varsin neon. Lamppua ei kuitenkaan voinut ostaa yksinään, vaan mukaan olisi väkisinkin tullut myös kaktus- ja ankkuri-valaisimet, joita en halunnut. Kolmen lampun yhteissetti oli mielestäni kohtuuttoman hintainen, ja flamingo sai jäädä niille sijoilleen. Mutta kaunis se oli.