Ja niin, vähän vihjustelinkin lähteväni rakkauslomalle aurinkoon! Lomakohteenamme oli siis Nizza ja kylläpä vain olikin ihanaa.
Lähdimme Nizzaan vähän sillälailla sika säkissä. Nizzan matkat vilisivät kesän mittaan somekanavissani aika paljon ja siitä jotenkin keksin, että voisi sitä itsekin. Kesä oli kiireinen ja hektinen eikä oikeastaan ollut edes yhtään kesä. Loma lämpimässä oli siis hyvin perusteltu jo siksikin. Loman ajankohdan lukkoonlyönti ja sitä myöden lentojen ja majoitusten hankkiminen venyivät ja venyivät, ja siksi olinkin jo hiukan stressaantunut: kannattaako kovin myöhään mennä, kun lämpö ei enää helli ja vaarana ovat loputtomat sateet?
Ilmaston kannalta ei toki välttämättä kannata juhlia, jos lämpöaallot ja helteet hellivät syksyllä poikkeuksellisen pitkään. Lomani kannalta kuitenkin ilahduin kuullessani, että Nizzassa on nautittu helteistä vielä juuri ennen lomamme ajankohtaa. Lomaillessa ei enää ihan hellelukemiin päästy, mutta kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella oli enemmän kuin tarpeeksi. Oli lämmin ja aurinko paistoi, ei satanut. Välillä tuli jopa kuuma. En oikeastaan tarvitse onnelliseen lomakokemukseen muuta. Vaikkei kauniit maisemat, kuvaukselliset kohteet, edulliset viinilasilliset ja komea ja rakastettava seura ole nekään yhtään haitaksi. Silti rento oleilu lämpimässä on parasta mitä lomalla voi olla. Pakotettuna voin vierailla suunnitellusti museossa tai tehdä jonkun retken, mutta yleisesti ottaen ei haittaa, vaikka viettäisin loman muutaman kilometrin säteellä majapaikasta haahuillen.
Ranskan kävijänähän olen toki jo vanha kettu: olen nimittäin viettänyt Pariisin Disneylandissa viikonlopun vuonna 2006! Tiedänkin siis koko maasta siis esimerkiksi kaiken. Siitä huolimatta Nizzassa oleilu saattoi hiukan laajentaa tietämystäni. Oli hauska bongailla periranskalaisia, elokuvista tuttuja näkyjä. Ranskassa esimerkiksi aikuisetkin ihmiset liikkuvat skoottereilla. Kyse ei olekaan vain romanttisten komedioiden tavasta kuvata rakkauden syttymistä, vaan kyseessä on ihan oikea tapa liikkua! Oli hauskaa nähdä ihmisten oikeasti viuhtovan kaupungilla patongit kainalossa tai syövän vaaleaa vehnäpullaa kadulla kävellessään. Puistossa näin punavalkoruudullisen piknik-viltin, jolle oli aseteltu viinirypäleitä, patonkeja ja viinipulloja. Eikä, täällä oikeesti käydään tällasilla ihan ranskalaisennäköisillä piknikeillä, hihkaisin innoissani. Hetken kuluttua paikan ohi uudestaan kävellessämme huomasin, että piknikille oli tuotu bussilastillinen turisteja, turistiopasfirman viirit huojuivat leirin ympärillä. Kaikki periranskalainen ei siis välttämättä ole aivan aitoa ja vilpitöntä. En myöskään tajua, miksi kukaan haluaa ostaa Nizzasta Eiffel-torninmuotoisia esineitä. Pariisista sellaisten ostamisen ymmärrän täysin, minulla nimittäin on kiusallinen erogeeninen alue matkamuistoesineiden kohdalla. Rumat magneetit, kiusalliset turistipaidat, nähtävyyksien pienoismallit. Kaikki tänne, kaikki täällä.
Rakastan myös sitä, mihin ehkä koko ranskalaisen kulttuurin hienostunut imago perustuu. Kämäisemmässäkin kahvilassa saa keskinkertaisimmankin espressonsa pöytääntarjoiltuna. Siinä tuntee itsensä tärkeäksi ja kahvihetkensä erityiseksi, vaikkei olisikaan kyse muusta kuin kahvihammaskiukusta. Siihen kun lisätään nippu monsieureja, madameja, mercibeaucoupeja ja silvopleita, niin kahvilakokemus on kuin spahoito. Ja ne pienet yksittäispakatut Amaretto-esanssipallerot tassin reunalla!
Vähän toista mennä taas kotimaan lempikahvilaansa pumppaamaan kahvia pumpputermoksesta. Mutta saapa sentään santsikupin. Toisaalta suomalaiskahviloissa eivät juuri ruttojalkaiset pulut hypi pöydillä. Huomasin, että monet Suomessa ärsyttävät asiat tekevät Suomesta kuitenkin myös kivan paikan. Kuten se, että kahvila ei ehkä pyöri ihan hirveän pitkään, jos siellä kovin moni pulu käyskentelee jatkuvasti.
Hyvään ravintolaan pääsy Nizzassa on muuten käytännössä mahdotonta. Kaikkein fiineimmät ja parhaimmat ravintolat ovat hyvin sisäänpäinkääntyneitä: ei nettisivuja, ei some-kanavia, ei oikeastaan mitään. Vain joku salaperäinen loukku, johon pitäisi osata tehdä pöytävaraus puhelimitse kauan ennen kuin tietää edes olevansa tulossa kaupunkiin.
Oma lukunsa oli myös Nizzan tuoksu! Esimerkiksi Colline du Châteaun juurella on paikka, joka tuoksuu makealta purukumilta ja vain muutaman askeleen päässä nenän täyttää imelältä siemennesteeltä tuoksuva kasvi. En tiedä, ovatko järjettömät tuoksut meriitti tai edes kokemisen arvoisia, mutta koettu kuitenkin on ne! Colline du Châteaun näköalapaikalla saattaa myös nähdä naiskaksikon harrastamassa ilmeisesti itsekehittämäänsä joogalajia, jossa naiset läpsyttelivät sekä toistensa että omia vartaloita huolellisesti. Me näimme sessiosta vain alun, enkä tiedä mihin tämä harjoitus olisi edennyt. Sivukorvalla kuitenkin kuulimme harjoituksen kestävän kolme tuntia, eli mukaan ehtii vähän myöhässäkin.
Ja aikaisin laskeutuva pimeys. Yhtenä iltana katselimme auringonlaskua näköalatasanteelta. Vuorien taakse painuva aurinko tuntui pysähtyneen juuri sille rajalle, jonka jälkeen se alkaisi kadota. Ehdimme jo miettiä mitä maailmalle tapahtuu, jos liike todella loppuisi ja jäisimme näille sijoillemme. Sitten aurinko hiljalleen hiipui, kekäle kerrallaan, kunnes luukut voi laittaa kiinni ja pimeä tulla. Kun pimeää tuli pian viiden jälkeen, kuin kotimaassa, pysyi vuorokausirytmikin jotenkin elvyttävänä. Kuudelta tuntui siltä, että on ulkona tosi myöhään, vaikka kotona ei välttämättä olisi niin aikaisin edes päässyt vielä ulos. Muutenkin tervehenkinen, aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös-rytminen oleilu on muodostunut määrittäväksi tekijäksi lomailuissani. Ja se on ihanaa. Tuntuu eri tavalla lomailleelta kuin jos jos bailaisi sekaisin läpi viikon.
0 kommenttia