Vietinpä melkoisen korkkarit kattoon -viikonlopun! Viikonloppu alkoi perjantaina Kaija Koon Superkonsertissa Hartwall-areenalla. Vielä enemmän korkkareissa bailattiin lauantaina Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsissa, jonka pääsin viimeinkin näkemään. Kirjoitan Kinky Bootsista myöhemmin enemmän, mutta keskitytään nyt perjantaihin ja Kaijaan Harzulla.

Kuten seuraajani varmasti tietävät, suhtaudun Kaijaan suurella intohimolla. Kaija on kantanut minut läpi useammankin elämän suvantokohdan, antanut voimaa ja what would Kaija do? -tyyppisiä eteenpäin vieviä ajatusmalleja. Teinpä Kaijan tuotannosta kandintyönikin. Töiden merkeissä näin Kaijaa paljon myös keikoilla kahtena kesänä. Hartwallin keikoille en ollut aiemmin päätynyt, mutta nyt olin tikkana ojossa heti lippujen tullessa myyntiin (kesken shampanja tastingin).

Ja tähänhän panostettiin. Huumassa ja hätääntyneenä maksoin lipusta 90 euroa, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ostin tietysti myös etukäteen myyntiin tulleen keikkapaidan, koska olin haaveillut Kaijan kuvalla varustetusta fanipaidasta todella pitkään. Paita on paksua ja kankeaa, vuosituhannen alun bändipaidoista tuttua Fruit of the Loom -laatua, mutta minä ostan näköjään mitä vain, jos siinä on Kaijan kuva. Kajaalia kulmiin, paljettihousut jalkaan ja Kaija-paita päälle ja Hartsulle.

Ja voi elämän kevät, millaista tykitystä keikan alku oli! Kaija laskeutui katon rajasta valtavan diskopallon sisällä. Pimennetystä lavasta huolimatta näin, kuinka pallo nostettiin kattoon. Osasin arvata mitä seuraa, enkä voinut olla miettimättä, miltä tuntuu roikkua useita minuutteja jäähallin katossa valtavan korkealla näkemättä ulos tai alas.

Räjähtävä alku sai yleisön mukaansa, ja ympärilläni noustiin istumapaikoilta tanssimaan puolentoista kappaleen jälkeen. Tähän pystyy vain Kaija Koo.

Alun tykityksestä jo päätteli, millaisia määriä hittejä Kaija on tehnyt - ihan viimeisen kymmenenkin vuoden aikana. Erityisen ihanaa oli kuulla jo ensimmäisten biisien joukossa itselleni hyvin tärkeä Mentävä on, jonka kuulemisesta en uskaltanut olla mitenkään varma.


Toisaalta Kaijan eri aikakausien vaikutus eri ikäisiin katsojiin oli hyvin nähtävissä yleisössä. Ympärilläni istui niin ikuisesta nuoruudesta kiinnipitäviä rokkitätejä, jäyhiä harmaapäisiä herroja pikkutakeissaan ja laumoittain nuorisoa. Teinityttöjen lauma nousi ylös tanssimaan uudempaan tuotantoon kuuluvan Siniset tikkaat -kappaleen aikana. Kappale kertoo elämää nähneen, kaijakoomaisen aikuisen naisen kohtaamisesta hukassaolevan ja epävarman nuoren tytön kanssa. Toisaalta sama nuoriso yritti hämmentyneenä tunnistaa Shazam-appin avulla Kaijan vanhempia balladihittejä, jotka taas suurimmalle osalle yleisöstä olivat konsertissa selvästi Se Juttu. Kuten sanottu, tähän pystyy vain Kaija Koo. Jokaiselle jotain, ja silti kaikille kaikkea. Keikalla tajusin myös sen, kuinka uniikki Kaija Koo todellisuudessa on. Vastaavaa artistia ja ilmiötä ei tule äkkiä mieleen edes maailmanluokan mittakaavasta.


Ja vielä jäi hittejä säästöönkin, sillä esimerkiksi Vain elämää -vedoista mukaan oli kelpuutettu vain hieno Valot pimeyksien reunoilla -cover.

Koko konsertin ajan oli selvää, että Kaijassa ei ole moitteen sijaa. Ääni soi upeasti suuressakin hallissa biisistä toiseen ja yleisö pysyi tiukasti otteessa. Käsikirjoitukseen ja ohjaukseen sen sijaan olisin kaivannut hiukan napakkuutta ja sellaista loistetta, mitä alun diskopallossa ja hittitykityksessä oli. Kahdeksan tanssijan ryhmä tuntui hiukan levällään olevalta ja irralliselta, eikä tuntunut palvelevan kokonaisuutta. Turhan pitkäksi tuntui venähtävän myös konsertin rauhallisempi osuus, jossa Kaija esitti kappaleita jousiorkesterin säestyksellä Reija Wäreen tanssiessa vieressä. Osuuden päätteeksi jostain ilmestyi lavalle Ilari Hämäläinen, jota luultavasti kukaan yleisössä ei tunnistanut. Ilari huudatti ja lämmitteli yleisöä "kun mä sanon Kaija, te sanotte Koo" -huudatuksilla. Se tuntui kiusalliselta, sillä yleisöhän huusi jo valmiiksi aivan kuumana. Hämäläinen ja Kaija esittivät yhdessä Kaikki vanhat filmit -biisin vuodelta 1986, ja siinä koettiinkin ehkä konsertin heikoin hetki. Biisi ei tuntunut saavan kiinni oikein mistään, juurikin tarpeettoman ja kummallisen vierailijan vuoksi.

Toinen hämmentävä pyörremyrsky lavalla nähtiin Sannin, Vesalan ja Jenni Vartiaisen vieraillessa Tule lähemmäs beibi -kappaleen uudessa versiossa. Uusi versio hukkui bilefiilikseen ja yleisön hämmennykseen lavalle ilmestyneistä supervierailijoista. Vapautunut hulluttelu tuntuu vielä Spotifystäkin kuunneltuna hämmentävältä erityisesti Jenni Vartiaisen ja Vesalan kohdalla, joiden tuotantoon on tottunut varmana ja tarkkana tekemisenä. Tule lähemmäs beibi on myös biisi, joka ei päivityksiä kaipaa. Toisaalta naisenergiaa tirskuva ja roiskuva esitys ja kappale toivat ihanan, Spaissari-henkisen hurmoksen sekä areenalle että soittolistoille, joten en voi paheksua. Tässä jäin vain miettimään, kuinka pian tämä naisnelikko lähtee jäähallikiertueelle? Leidit lavalla, Mestarit areenalla ja Profeetat on toki nähty, mutta tässä ollaan jonkin uuden puolen äärellä.

Ja uusia puolia löytyi yleisössäkin. Itsestäänselvien loppupuolen hurmosbailukappaleiden, Supernaiset ja Tinakenkätyttö, aikana yleisö ympäri areenaa nousi tuoleiltaan villiin tanssiin. Koko halli mylvi onnellisen riemuissaan mukana ja jopa pikkutakissaan naama vakavana istunut herrasmies nousi tuolistaan ja riisui pikkutakkinsa.

 Vain elämää -kausi huipentuu tänään mihinkäs muuhunkaan kuin upean Kaija Koon päivään!

On jännittävää nähdä, mitä biisejä muut artistit Kaijan tuotannosta esittävät. Vain yksi harmittaa jo etukäteen. Nimittäin se, että emme pääse kuulemaan Kaijan versiota!

Kaijan tuotannossahan riittää hittejä, joista ammentaa. Olen jo pitkään palanut halusta jakaa kanssanne muutaman oman suuren suosikkini, joita valtaväestö ei Kaijan tuotannosta välttämättä niinkään tunne. Siispä tästä vähän potkua viikonloppuun, unohtakaa lähestyvä Halloween, nyt on Kaija-bileet!

Valeria
 Tutustuin Valeriaan kirjoittaessani kandia Kaija Koosta. Vuonna 2007 ilmestyneessä kappaleessa kuuluu se, mitä Kaija Koossa rakastan ja toisaalta myös se, mihin kansa tulevina vuosina saisi rakastua esimerkiksi Kaunis, rietas, onnellinen -kappaleessa. Kappale kannustaa seksuaaliseen vapautumiseen ja rietasteluun vailla tunnon tuskia. Kaija Koo bailaa upeasti rohkean ja villin seksuaalisuuden toteuttamisen parissa. Valeria on öisin ilmestyvä vapauttava rooli, jossa voi antaa itsensä olla haluttava ja rietas, joka auttaa jaksamaan arkea. Kenellepä ei pieni roolileikki silloin tällöin tekisi hyvää!
Kuuntele Spotifyssä

Miltä se tuntuu? 
Jos jossain kappaleessa kuuluu parisuhteen päättymisen ja eksän nykyisen tuottama ahdistus, suru ja raivo, niin tässä! Nerokas teksti, joka saattaa aluksi tuntua liian täyteen ahdetulta ja pateettiselta, mutta todellisuudessa kappaleen erinomaisuus muodostuu juuri loputtomasta tekstin ja uusien käänteiden vyörytyksestä. Sairaan hyvä tunteidenpurkubiisi, jota olen itse vuosien varrella hyödyntänyt niin eroprosesseissa kuin turhautumisessa ylipäätään. 

Kuuntele Spotifyssä

Mentävä on 
AAaaaaaaaAAA, en pysty ymmärtämään itseäni ja sitä osuvuutta, mikä muodostuu biisin ja oman parin vuoden takaisen elämäni kohdatessa. Aivan saatanan kova menobiisi, jota olen kuunnellut varmasti tuhansia kertoja. Kiteyttää uskomattoman voimauttavasti ja vilpittömästi eteenpäin menemisen ja itsensälöytämisen tärkeyden ja halun jotain omaa elämää suurempaa kohtaan. Paras!!!!

Kuuntele Spotifyssä

Jotain häviää 
Jotain häviää on raastavan traaginen kuvaus pitkäaikaisen kumppanin kuolemasta sekä psyykkisellä että fyysisellä tasolla. Teksti lipsahtaa välillä turhan teatraaliseksi ja populistiseksi kuvaamalla ahkeraa mutta rahatonta pientä ihmistä, joka lopulta kuolee ilman palkintoja. Onneksi pariskunnalla on kuitenkin toisensa, ja aina jäljelle jää kuitenkin rakkaus, vaikka sukulaispoika veisikin vainajan veneen.
Kuuntele Spotifyssä

Hillitse itsesi
Hillitse itsesi löytyy Kaijan viimeisimmältä levyltä ja oli itselleni Kaijan festarikeikkojen kohokohta. Luultavasti biisi on tuttu myös muille Kaijan keikoilla olleille! Hieno mutta valtavan hauska itsetutkiskelukappale, jossa artisti tutkailee kiinnostavalla tavalla oman siviilipersoonansa käytöstä ja sen hillintää. Että ei käytetä pornoja alusvaatteita, käyttäydytään kiltisti eikä tasan varmasti lähetellä tekstiviestejä tai kuvia paidan sisältä, vaikka kolmen aikaan yöllä tekis mieli jotakin. Hillitse itsesi!
Kuuntele Spotifyssä

Tänään listaan teille satunnaisesti mielestäni putkahdelleet neljä asiaa, joista iloitsen ja nautin juuri nyt erityisen paljon!

1. Kaija Koo
 Rakkauteni Kaija Koota kohtaan tuskin tulee ainakaan pidempiaikaisille lukijoille yllätyksenä. Tykästyin viimeisimpään Sinun naisesi -albumiin, vaikkei se Kuka sen opettaa -albumin tasolle ihan pääsekään. Kaija Koo jäi kuitenkin heti Sinun naisesi -levyn julkaisun jälkeen pitkälle sairaslomalle lonkkaleikkauksen vuoksi.


Nyt sairasloma on ohi ja Kaija on palannut keikkalavoille. Ensimmäinen sairasloman jälkeinen keikka oli maanantaina Helsinki-päivän konsertissa ja olin tietysti paikalla. En tiedä minkälainen häiriö mielessäni oli, kun kuvittelin kaatosadetta tarjonneen päivän aikana, etten jaksa lähteä myrskyyn edes Kaija Koon vuoksi. Lopulta mieleni onneksi heräsi siihen todellisuuteen, että olen idiootti jos en mene, joten vedin uudet, jumalaiset paljettihousuni (esittelen ne myöhemmin) jalkaan ja suuntasin Töölönlahdelle. Ja kannatti, Kaija nimittäin oli ihana! Pientä kankeutta ekan keikan vuoksi oli havaittavissa, mutta hetken lämmittyään Kaija aukesi ja maailma oli hurmiossa. Tätä lisää, ma pyydän!

2. Fisu ja ranet
Fiilistelinkin Fisua ja raneja jo Sideways-postauksessani, mutta eilen pääsin mussuttamaan fisua ja raneja jo toista kertaa. Myyntikärry oli kiikutettu tällä kertaa Merikorttelin pihajuhliin, ja vakaista aikomuksistani huolimatta löysin itseni taas luukulta tyrkyttämästä kymppiä. Ruisrockissa takavuosina tapahtuneen ensikohtaamisemme jälkeen tuntuu, että nettisivuillakin hehkutettua mallasviinietikkaa on joko säästelty tai jätetty kokonaan käyttämättä: se on huutava vääryys ja sääli, se on saatava runsain mitoin takaisin! Muuten fisu ja ranet on erinomainen festariateria – siihen käytetty kalakin kun on vastuullista ja kestävästi kalastettua.


3. Father Fucker
Päädyin katsomaan Hype-kollektiivin Father Fuckeria vähän vahingossa: olin kyllä kuullut siitä, mutten ajatellut erityisesti päätyväni katsomaan. Mutta niin vain päädyin ja taivaan kiitos niin kävi. Father Fucker nimittäin palautti uskoni teatteriin ja taiteeseen.

Näytelmä kertoo kahdesta teini-ikäisestä tytöstä, jotka käsittelevät isänsä orastavaa kuolemaa pakenemalla mielikuvitusleikkeihin,
joiden päähenkilöitä ovat huippumallit Liv ja Claudia Versace (Sara Melleri ja Markku Haussila).  Näytelmän tapahtumat sijoittuvat kuolevan isän ruumiin sisään. Pelkäsin etukäteen esityksen olevan sillä lailla kiusallista nykytaidetta, että vain valistunut ja ylevä ihminen nauttii ja ymmärtää. Pelkoni oli kuitenkin turhaa, sillä kaikesta absurdiudesta huolimatta esitys oli yleisellä tasolla helposti seurattava, vaikka toki ihmeteltävääkin oli. Ehdoton suositus kaikille, jotka viihtyvät 90-luvun populaarikulttuurin, glamourin, paljettien ja vähän epäilyttävän huumorin parissa.


Helsingin esitykset ovat toistaiseksi ohi, mutta ainakin elokuussa esitys on nähtävissä Tampereen Teatterikesässä. Teatterikesän ohjelmistossa on muutenkin paljon kiinnostavaa, myös sateenkaarevalta kannalta, joten kannattaa tsekata! Teatteri on ihanaa!



4. Mehujäät

En tiedä mistä se johtuu, mutta mehujää on vain yksinkertaisesti saatanan hyvää. Olen aina ollut ehkä vähän enemmän mehujääpuolen miehiä: jäätelökin on hyvää, mutta muistan silti jo lapsena nauttineeni enemmän mehujäästä. Aikuisväestö monesti paheksui mehujäitä turhana sokeriliemenä, mutta itse olen painavasti eri mieltä: ehkä sokerilientä, mutta huomattavasti viilentävämpää ja raikastavampaa kuin joku tunkkainen ja paha vaniljatötterö, johon on laitettu todella säästeliäällä kädellä joku suklaarouhekerros, josta siitäkin puolet tarttuu paperiin käärettä irroittaessa. Ei ole mehujäässä tätä ongelmaa, ei! Mutta on jäätelökin silti hyvää, älkää ymmärtäkö minua väärin.


Pari vuotta sitten minut tutustutettiin kuvassakin näkyvään vesimelonimehujäähän: se on täydellinen, vaikka muuta voisi luulla. Maku on oikeasti hyvin vesimelonimainen, ei liian makea tai teollinen, vaan raikas ja yksinkertaisesti hurmaava. On saatavilla ainakin S-ryhmän kaupoista. Viikonloppuna ilahduin, kun löysin aamutuimaan viimeiset kappaleet kyseistä mehujäätä kaupasta. Illalla käydessäni kaupassa uudestaan, oli hylly täytetty ja vesimelonimehujäiden paikka oli suorastaan ahdettu täyteen kyseistä herkkua. Oli kiusaus kaivautua niiden keskelle, mutta tyydyin nappaamaan vain yhden.

Eilen oli suomipopin suuri juhlapäivä, sillä Kaija Koon kauan odotettu uusi levy, Sinun naisesi,  ilmestyi.

Itseasiassa levyn ilmestyminen oli livahtaa ohi korvieni. Odotin levyä sairaalla innolla jo aikoja sitten. Kävi kuitenkin niin, että en jotenkin hahmottanut ajan kulua. Tiesin levyn tulevan joskus marraskuun alussa, mutta en ihan hahmottanut, että marraskuun alku tosiaan on nyt. Sitten levy yhtäkkiä tupsahtikin Spotifystä syliini, eikä auttanut kuin laittaa glögikattila tulille ja jorata läpi yön uuden Kaija Koon kanssa.

Ja hyvin jorattava levy kyllä on! Monin paikoin, kuten kappaleessa Huoli pois, on kuultavissa jopa monelle sitä aidointa, 1990-luvun Kaijaa nykypäivällä EDM-pyssy-viittauksilla höystettynä. Voimauttavassa ja vapauttavassa aikuisen naisen anthem-discossa ollaan kuitenkin läpi levyn, samalla tiellä kuin edellisellä, täydellisellä supermenestyslevyllä Kuka sen opettaa (2014). Oli myös ilo huomata, kuinka nuoren polven tekijät ovat edelleen Kaija Koon levyjen taustavoima ja valttikortti. Huoli pois -kappaleen kirjoittajista löytyvät mm. VilleGalle ja Ellinoora, jonka kynällä on kirjoitettu lukuisia levyn kappaleita.

Muita levyn huippuhetkiä on Kaija Koon itselleen laulama Hillitse itsesi, jonka kertosäkeessä tekstin minä kehottaa Kaija Kokkolaa hillitsemään itsensä. On hauskaa, miten laulajan laulaminen itsestään on levinnyt hetkessä räppikentältä myös Suomipopin puolelle. Ensin Antti Tuisku lauloi exän pyytävän yksin baarissa Antti Tuiskua ja olevansa Antti Tuisku ja pikkasen poikki. Lupaavaa itsestä laulamisen perinnettä jatkoi Sanni uudella levyllään nimeällä kokonaisen biisin itsensä mukaan.

Kaija Kokkolan, siis Kaija Koon siviilipersoonan ja yksityishenkilön, tuominen biisiin on jännittävä ratkaisu ja kiinnostaa erityisesti itseäni, olenhan kirjoittanut kandintyönikin Kaija Koon tekstuaalisesti muodostuvasta hahmosta. Myös Koo itse on puhunut esiintyvän taiteilijan, Kaija Koon, ja lavalta poissaolevan Kaija Kokkolan eroavaisuuksista. Siihen toki Hillitse itsesi -kappaleen tekstikin liittyy: Kaija Kokkola pukeutuu pornottomasti, ei riehu ja on kiltti tyttö. Pitää hillitä itseään ja piilotella sitä mitä oikeasti on, vaikka haluaisi päästä riehumaan.

Toisaalta hillintä on Sinun naisesi -levyn ongelma. Kuka sen opettaa -levyn jokainen kappale tuntui Kaija Koon henkilökohtaiselta ja todelliselta. Aidolta ja sydän verellä avoimena kirjoitetulta, tietäen mistä puhuu. Uusi levy tuntuu jäävän kuin suojakalvon taakse, ei puhuta siitä mitä minä olen kokenut vaan siitä mitä kaikki ovat kokeneet. Eväät ja edellytykset samaan avoimuuteen olisi, mutta jokin voima vähän pidättelee. Kaija Koon tunteiden täyttämä ääni saa parhaimmillaan kuulijan itkemään samaan aikaan onnesta ja surusta, toivosta ja toivottomuudesta ja samalla pääsemään mielessään yli kaikista maailman ongelmista. Nyt se ääni ei pääse täysillä loistamaan, eikä jää päällimmäisenä levystä mieleen. Paikoin ääni kuitenkin pääsee oikeuksiinsa, kuten Joku jonka vuoksi kuolla -kappaleessa.

Kuten sanottu, Kuka sen opettaa oli uskomaton superlevy ja täynnä toinen toistaan täydellisempiä biisejä. Saman tempun toistaminen ei oikeastaan onnistuisi millään, eikä tarvitsekaan. Sinun naisesi jatkaa hienosti aikuisen naisen voimautumispop-linjalla, vaikka hiukan välitilaksi jääkin. Joka tapauksessa levy on varma talvikauden voimauttaja ja bileiden lämmittäjä.

Sain Kaija Koo -aiheiseen kandiini liittyvät asiat pois pyörimästä, viikko on ollut järisyttävän perseestä ja sitten Kaija Koo julkaisee lohdullisen ihanan uuden biisin. Sattumaako? 

Kaija Koo on tosiaan vienyt tänä keväänä varmasti eniten aikaani. Kuten jotkut ehkä tietävätkin, kirjoitin tosiaan kandidaatintutkielmani Kaija Koosta. Virallinen ja ehkä hivenen kuivakka otsikkoni oli "tekstuaalisesti rakentuvat tyypilliset piirteet Kaija Koon hahmon toisessa tulemisessa". Joo, on kamala otsikko, mutta akateemisen tekstin luonne on sellainen. En tiedä vielä arvosanoista mitään, mutta uskomattomia tulkintoja joka tapauksessa tein.

Eilen kirjoitin kypsyysnäytteen (oli niin kypsää, että taisi tulla nyhtöpossua) ja vein kandintutkielmani kansliaan arkistointia varten. Varsinaista tutkintoa en tosin saa ulos vielä aikoihin tai en ehkä koskaan. Eikä tämä viikko muutenkaan ole varsinaisesti hellinyt millään moukaria lempeämmällä.


Mutta onneksi on Kaija Koo ja uusi ihana biisi, joka sattumalta kertoo juuri virheistä, elämänkokemuksesta, siitä miten tekstuaalisesti rakentuva Kaija Koon hahmo kulkee nyt omaa tietä pystypäin vaikkei aina ole ollut näin. Miten kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun. Tämä on nyt suunnilleen varmaan juuri sitä, mitä tähän kauheaan viikkoon tarvitsin. Nyt vaan leuka pystyyn, jollain apuvälineillä ja proteeseilla jos ei muuten pysy. Illalla suuntaan ihanan idylliseen Naantaliin, Kaivohuoneelle, vaihteen vuoksi viihtymään Maija Vilkkumaan parissa. Teen surusta siniset tikkaat ja kiipeen niitä pitkin pois.

On muuten Maijan ja Erinin kirjoittama tämä Kaijan biisi. Sepäs sattui.

Kaija Koo - Siniset tikkaat Spotifyssä.