Vietinpä melkoisen korkkarit kattoon -viikonlopun! Viikonloppu alkoi perjantaina Kaija Koon Superkonsertissa Hartwall-areenalla. Vielä enemmän korkkareissa bailattiin lauantaina Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsissa, jonka pääsin viimeinkin näkemään. Kirjoitan Kinky Bootsista myöhemmin enemmän, mutta keskitytään nyt perjantaihin ja Kaijaan Harzulla.

Kuten seuraajani varmasti tietävät, suhtaudun Kaijaan suurella intohimolla. Kaija on kantanut minut läpi useammankin elämän suvantokohdan, antanut voimaa ja what would Kaija do? -tyyppisiä eteenpäin vieviä ajatusmalleja. Teinpä Kaijan tuotannosta kandintyönikin. Töiden merkeissä näin Kaijaa paljon myös keikoilla kahtena kesänä. Hartwallin keikoille en ollut aiemmin päätynyt, mutta nyt olin tikkana ojossa heti lippujen tullessa myyntiin (kesken shampanja tastingin).

Ja tähänhän panostettiin. Huumassa ja hätääntyneenä maksoin lipusta 90 euroa, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ostin tietysti myös etukäteen myyntiin tulleen keikkapaidan, koska olin haaveillut Kaijan kuvalla varustetusta fanipaidasta todella pitkään. Paita on paksua ja kankeaa, vuosituhannen alun bändipaidoista tuttua Fruit of the Loom -laatua, mutta minä ostan näköjään mitä vain, jos siinä on Kaijan kuva. Kajaalia kulmiin, paljettihousut jalkaan ja Kaija-paita päälle ja Hartsulle.

Ja voi elämän kevät, millaista tykitystä keikan alku oli! Kaija laskeutui katon rajasta valtavan diskopallon sisällä. Pimennetystä lavasta huolimatta näin, kuinka pallo nostettiin kattoon. Osasin arvata mitä seuraa, enkä voinut olla miettimättä, miltä tuntuu roikkua useita minuutteja jäähallin katossa valtavan korkealla näkemättä ulos tai alas.

Räjähtävä alku sai yleisön mukaansa, ja ympärilläni noustiin istumapaikoilta tanssimaan puolentoista kappaleen jälkeen. Tähän pystyy vain Kaija Koo.

Alun tykityksestä jo päätteli, millaisia määriä hittejä Kaija on tehnyt - ihan viimeisen kymmenenkin vuoden aikana. Erityisen ihanaa oli kuulla jo ensimmäisten biisien joukossa itselleni hyvin tärkeä Mentävä on, jonka kuulemisesta en uskaltanut olla mitenkään varma.


Toisaalta Kaijan eri aikakausien vaikutus eri ikäisiin katsojiin oli hyvin nähtävissä yleisössä. Ympärilläni istui niin ikuisesta nuoruudesta kiinnipitäviä rokkitätejä, jäyhiä harmaapäisiä herroja pikkutakeissaan ja laumoittain nuorisoa. Teinityttöjen lauma nousi ylös tanssimaan uudempaan tuotantoon kuuluvan Siniset tikkaat -kappaleen aikana. Kappale kertoo elämää nähneen, kaijakoomaisen aikuisen naisen kohtaamisesta hukassaolevan ja epävarman nuoren tytön kanssa. Toisaalta sama nuoriso yritti hämmentyneenä tunnistaa Shazam-appin avulla Kaijan vanhempia balladihittejä, jotka taas suurimmalle osalle yleisöstä olivat konsertissa selvästi Se Juttu. Kuten sanottu, tähän pystyy vain Kaija Koo. Jokaiselle jotain, ja silti kaikille kaikkea. Keikalla tajusin myös sen, kuinka uniikki Kaija Koo todellisuudessa on. Vastaavaa artistia ja ilmiötä ei tule äkkiä mieleen edes maailmanluokan mittakaavasta.


Ja vielä jäi hittejä säästöönkin, sillä esimerkiksi Vain elämää -vedoista mukaan oli kelpuutettu vain hieno Valot pimeyksien reunoilla -cover.

Koko konsertin ajan oli selvää, että Kaijassa ei ole moitteen sijaa. Ääni soi upeasti suuressakin hallissa biisistä toiseen ja yleisö pysyi tiukasti otteessa. Käsikirjoitukseen ja ohjaukseen sen sijaan olisin kaivannut hiukan napakkuutta ja sellaista loistetta, mitä alun diskopallossa ja hittitykityksessä oli. Kahdeksan tanssijan ryhmä tuntui hiukan levällään olevalta ja irralliselta, eikä tuntunut palvelevan kokonaisuutta. Turhan pitkäksi tuntui venähtävän myös konsertin rauhallisempi osuus, jossa Kaija esitti kappaleita jousiorkesterin säestyksellä Reija Wäreen tanssiessa vieressä. Osuuden päätteeksi jostain ilmestyi lavalle Ilari Hämäläinen, jota luultavasti kukaan yleisössä ei tunnistanut. Ilari huudatti ja lämmitteli yleisöä "kun mä sanon Kaija, te sanotte Koo" -huudatuksilla. Se tuntui kiusalliselta, sillä yleisöhän huusi jo valmiiksi aivan kuumana. Hämäläinen ja Kaija esittivät yhdessä Kaikki vanhat filmit -biisin vuodelta 1986, ja siinä koettiinkin ehkä konsertin heikoin hetki. Biisi ei tuntunut saavan kiinni oikein mistään, juurikin tarpeettoman ja kummallisen vierailijan vuoksi.

Toinen hämmentävä pyörremyrsky lavalla nähtiin Sannin, Vesalan ja Jenni Vartiaisen vieraillessa Tule lähemmäs beibi -kappaleen uudessa versiossa. Uusi versio hukkui bilefiilikseen ja yleisön hämmennykseen lavalle ilmestyneistä supervierailijoista. Vapautunut hulluttelu tuntuu vielä Spotifystäkin kuunneltuna hämmentävältä erityisesti Jenni Vartiaisen ja Vesalan kohdalla, joiden tuotantoon on tottunut varmana ja tarkkana tekemisenä. Tule lähemmäs beibi on myös biisi, joka ei päivityksiä kaipaa. Toisaalta naisenergiaa tirskuva ja roiskuva esitys ja kappale toivat ihanan, Spaissari-henkisen hurmoksen sekä areenalle että soittolistoille, joten en voi paheksua. Tässä jäin vain miettimään, kuinka pian tämä naisnelikko lähtee jäähallikiertueelle? Leidit lavalla, Mestarit areenalla ja Profeetat on toki nähty, mutta tässä ollaan jonkin uuden puolen äärellä.

Ja uusia puolia löytyi yleisössäkin. Itsestäänselvien loppupuolen hurmosbailukappaleiden, Supernaiset ja Tinakenkätyttö, aikana yleisö ympäri areenaa nousi tuoleiltaan villiin tanssiin. Koko halli mylvi onnellisen riemuissaan mukana ja jopa pikkutakissaan naama vakavana istunut herrasmies nousi tuolistaan ja riisui pikkutakkinsa.