Kauan sitä on odotettu ja nyt se on tuloillaan. Perinteinen kuulumispostaus! Niitä on blogikentillä ikävöiden kaivattu ja yhdyn ikävöijien joukkoon – tavallisia turinoita elämästä, niitä lisää kiitos! Nyt asiaan.

Vuodenvaihteen jälkeen löysin itseni sekä Lontoosta että Islannista - Portugalissa vietetyn joulun jälkeen. Lontoo oli vuosien tauon jälkeen samanlainen ja erilainen. Rakastin sitä yhä kuin vuonna 2011 siellä viimeksi käydessäni. Vaikka olen nähnyt Lontoosta noin murusen, tuntuu, että hallitsen ja ymmärrän kaupunkia. Asiat ovat selkeitä ja loogisia ja yhdessä soljumme säännöllisenä jonona juuri sinne minne haluamme. Itse päädyin lähinnä Sohon homolifestyle/erotiikkaliikkeisiin, joista löytyneet ostokset olen vakaasti päättänyt esitellä täällä blogin puolellakin. Islantiin taas lähdin rakkaan Timpsin avecina pressimatkalle – sekin oli ihanaa ja Islantiin pääsy oli vuosien aikainen unelma ja haave. En muuttunut matkalla ilman satulaa issikalla halki laaksojen ratsastavaksi ulkoilmasoturiksi, mutta oli tärkeää myös huomata, että en muuttunut, vaan olen edelleen minä, enkä juuri nauti luontoseikkailuista. Sen sijaan nautimme valtavasti ihanaa ruokaa ja juomaa, siitä nautin Islannissakin. Kävimme myös paikallisessa homoseksuellien yökerhossa, siitäkin haluaisin kirjoittaa teille oman juttunsa, mutta kuten näette, olen kirjoittajana täällä internet-palstallani tätä nykyä vähän hiljainen, enkä täten lupaa yhtään mitään.


Olen muutenkin ollut vähän hiljainen. Olen löytänyt itsestäni ihmisen, joka viihtyy hyvin yksin kotona ja katsoo jopa Netflixiä. Olen kuunnellut myös äänikirjoja ja ASMR-videoita. En tiedä, onko se mitenkään muuttanut minua ihmisenä tai rauhoittanut mieltäni, mutta haluan uskoa niin. Olen myös löytänyt terapeutin ja nyt yritän saada kiinni hetkestä, jolloin täytän Kelan terapiatukihakemuksen. Yksin ollessa olen huomannut olevani valtavan iloinen siitä, ettei tarvitse nähdä ketään tai olla kenenkään kanssa – en kertakaikkiaan jaksaisi olla. Toisaalta samaan aikaan olen ollut hirveän surullinen ja yksinäinen siitä, että ei ole ketään (siis tiätteks Ketään Sellasta), jonka kanssa olla. Ristiriidat jakavat mieltäni ja sen huomaavat kaikki paitsi minä, sanon sen koska olen puheesta oppinut sen, en koska itse huomaisin sen. Somevaikuttamisen tärkein sääntö: kirjoita itsestäsi vähän hataria psykologisia diagnooseja internettiin mahdollisimman paljon.

Viime kuukaudet sain työskennellä Ylen Uuden Musiikin Kilpailun somekasvona. Se oli ihanaa aikaa, enkä oikein vieläkään usko, että tätä voi ylipäätään ihminen tehdä työkseen ja varsinkaan, että juuri minut haluttiin tähän duuniin. Että ihminen voi tehdä työtä, jonka työasuksi ihan minua varten on hankittu kuvissa näkyvä paljettipuku. Työtä, jonka edustustilaisuuksiin tehdään tällainen kevyehkö arkiehostus. Ihana työ ja niiin sairaaaan kovia ammatti-ihmisiä ympärillä tekemässä joka osa-alueella, että huuli pyöreänä sai ihmetellä. Ja siihen päälle vielä Darude. Siis Darude. En vieläkään ihan ymmärrä tätä kaikkea. Oli myös ihanaa, kuinka myötäinnoissaan kaikki olivat, ihmiset Ylellä, ihmiset yleisössä, ihmiset ympärillä, ihmiset joka paikassa. Suosikikseni muodostui yleisöpalaute "Eino on hyvä somettaja, katsoin läpi koko hänen instan". UMK-hommat huipentuivat viikonloppuna tietysti UMK-show'hun, joka sekin oli upea, ja on katsottavissa Yle Areenasta. Kannattaa katsoa myös etkolähetys, jonka viime minuuteilla pyörähdän itsekin ruudussa.

Yhden alkudrinkin verran Islannissa puhuin vakavaan sävyyn pala kurkussa siitä, miten olen varma, että hyvä työtilanne on nyt ohi, kaikki duunit loppuu ja joudun palaamaan vuoden 2011 elämään, jolloin olin niin köyhä ja onneton, etten edes itse tajunnut sitä silloin. Että tämä on yksi viimeisiä ihania illallisia, jatkossa juon yksin kotona Lidlin kaljaa, jotka olen pullopanttirahoilla ostanut. Matkan jälkeisenä maanantaina menin sähköpostiini, jossa odotti kaksi ihan järjetöntä ja uskomatonta tiedustelua, että kiinnostaisiko tämmöset hommat. Niitä hommia nyt sitten teen tässä keväällä. Blogityypilliseen tapaan en tietenkään voi kertoa näistä vielä teille enempää, mutta nämä on hyviä asioita, joissa varsinkin toisessa pääsen hyvinkin syvälle siihen, mihin tämä blogikin alunperin ja kaikenkaikkiaan on perustunut.

Viime päivät olen kuunnellut Samuli Putron uutta levyä. Tämä on ihana ja tulen tästä joka kuuntelulla onnellisemmaksi. Tästä tulee hyvä kevät, kunhan tulee kevät.

Euroviisuviikko on täällä! Kerrataan heti alkuun, mitä tällä viikolla tapahtuu:

1. semifinaali (jossa myös Suomi kilpailee), tulee tiistaina 8.5. klo 22.00
2. semifinaali tulee torstaina 10.5. klo 22.00
ja itse finaali lauantaina 12.5. klo 22.00

Näiden perustietojen lisäksi kokosin teille neljä tärkeää kohtaa, joihin kiinnittää tämänvuotisissa viisuissa huomiota. Ottakaa siis tärppilista haltuun, olkaa hyvät! 

1. Kova taso
Tänä vuonna euroviisuissa tuntuu olevan jopa poikkeuksellisen kova taso: erityisesti taso näkyy ensimmäisessä semifinaalissa, jossa myös Saara Aalto kilpailee. Hassuttelemaan ei ole lähtenyt kilpailijamaista juuri kukaan, myöskään paljaalla pinnalla tai muulla musiikista huomiota poisvievällä kepulikonstailulla ei tänä vuonna koreilla. Jos kaipaat myötähäpeän tunteita ja niin kutsuttuja perinteisempiä viisukokemuksia, on toinen semifinaali tarkoitettu sinulle. Kiinnostavaa kuitenkin nähdä, miten viisutrendi tästä kehittyy: jäävätkö kiusalliset huomionkerjuunumerot ja pikkuruiset esiintymisasut kokonaan pois? Ovatko hyvät kappaleet oikeasti viisujen nykyisyyttä ja tulevaisuutta?

2. Oma kieli, romantiikkamystiikka ja historialarppi
Tänä vuonna moni kilpailijamaa laulaa omalla kielellään. Moni maa luottaa esityksissään myös erilaisiin etnoelementteihin tai historiallisella mystiikalla leikittelyyn. Kaikessa Game of Thrones -henkisyydessään hellyyttävin larppaajan leikkijä on ehdottomasti Tanskan Rasmussen kappaleella Higher Ground, jonka kappale kertoo pasifistiviikingeistä. Selvä. Haluan etukäteen kehottaa teitä katsomaan myös Serbian Sanja Ilić & Balkanikan Nova Deca -kappaleella esiintyvää nahkahousuihin pukeutunutta, jonkinlaista perinnehuilua soittavaa pappaa. Maailman suloisin pappa! Katsokaa vaikka internetistä!






3. Irlanti
Irlannin edustusbiisi, Ryan O'Shaughnessyn Together, ei ehkä hetkauta kappaleena kovinkaan kummoisesti, mutttttta! Sekä biisin virallisella musiikkivideolla että myös viisulavalla suuressa osassa on miestanssipari. Sateenkaariliput siis heilumaan ja viuhumaan, sekä viisustadionilla että kotikatsomoissa. Kotikatsomoita voi lämpätä katsomalla virallisen videon. Biisi ei tosiaan erityisemmin jää mieleen, mutta kuten sanoin jo Ylen Viisuetkoilla: kappale ei aina Euroviisuissa ole niin tärkeä, vaan joskus voi keskittyä vain esitykseen.


4. Saara on timanttia, kävi miten kävi
Nyt on kyseessä toki Euroviisut, mutta silti vain Euroviisut. Voittajat ja se kuka menestyy, on loppujen lopuksi aikalailla sattumanvaraista, eikä niistä voi etukäteen oikeasti tietää. Yksi on kuitenkin varmaa: Saara on superhyvä esiintyjä ja voimme Saaran edustuksella viisuilla aivan ylpeänä. Parhaamme on tehty ja edustajamme on sairaan hyvä. Mitään hävettävää ei ole. Jos menestystä tulee, niin totta munassa bailataan like there's no tomorrow. Jos ei, niin pääsemme siitä eteenpäin ilman vihaista möyhäämistä ja törkeää kielenkäyttöä internetissä tai yhtään missään.

Viisutunnelmaan voi kaivautua tsekkaamalla vaikka lähes kolmetuntisen Viisuetkot-lähetyksen tallenteen, jolla minä, Eini ja Mikko Silvennoinen käymme läpi tämän vuoden kilpailukappaleet. Linkistä löytyy myös artikkeli, johon on koottu parhaat kommenttimme etkoilta! 

Ihanaa viisuviikkoa!

Hei kaikki nyt huomio! Nyt on hirveän ihana ja tärkeä katseluvinkki!

Huomasin viikonloppuna aivan sattumalta, että HARU - Yksinäisten saari -dokumenttielokuva on jälleen katsottavissa Yle Areenassa!

Haru kertoo Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesistä Harun luodolla Suomenlahdella vuosina 1970 - 1991. Olen kuullut tästä dokumentista valtavasti hyvää, mutta en ole itse päässyt sitä näkemään. Nyt kuitenkin katsoin, ja sehän oli juuri niin ihana ja liikuttava, kuin kaikki sitä kehuneet ovat kertoneet.

Dokumentti perustuu Tuulikki Pietilän kaitafilmikameralla kuvaamiin filmeihin ja Tove Janssonin kirjoituksiin. 25 yhteistä kesää käsittävä dokumentti on valtavan kaunis ja runollinen ja sai itsenikin kummasti kaipaamaan vastaavaa elämää: hyvin tavallista, paikoin jopa huolestuttavan tylsää, mutta ihanaa ja rakkaudentäyteistä kesänviettoa yksinäisellä saarella. Sitä, miten saarella puhuttava voi yhtäkkiä loppua. Sitä, miten siihen voi reagoida toteamalla, että alamme muuttua tylsiksi. Miten saaren kanssa oppii vuosien varrella elämään, kuinka taidelehdistä voi tehdä todella hyvää multaa, kuinka arjesta voi tehdä kiinnostavaa merkitsemällä muistiin maisemassa tapahtuvia muutoksia.

Ja se, mikä itseäni jotenkin dokumentissa puhutteli eniten: kun koittaa aika, jolloin tietää olevan aika erota. Erota silloin, kun kaikki on hyvin, eikä vasta kun on pakko. Kun tuntuu oikealta luopua saarimökistä, mutta samalla miettii sitä, kuinka ei enää koskaan kalastaisi, ei enää koskaan heittäisi solkkuvettä mereen, eikä olisi tarkkana sadevedessä tai olisi huolissaan veneensä puolesta. Eikä kenenkään tarvitsisi pelätä minun puolestani.

Olen itseasiassa blogissakin esitellyt kerran Tove Jansson -postikortteja, joiden kuvat on itseasiassa otettu juuri tuolla samaisella saarella. Toven ja Tuulikin kuva on yksi kauneimpia ja jo pelkästään kuvana, ilman tietoa kaikesta siihen liittyvästä, jotenkin arkisuudessaan liikuttavan ihana.

Kaunis dokumentti täynnä ihanaa elämää, kaunista tekstiä ja kaunista kuvaa: oli hauska huomata, kuinka samoja asioita Tuulikki Pietilä on kaitafilmikamerallaan kuvannut kuin ihmiset nykyään puhelimillaan. On aamiaiskattauksia, auringonlaskussa onnellisena nauraen tanssiva rakas ihminen, hullusti käyttäytyvä lokki, rantakiviä ja suuria kukkaseppeleitä. Aika vähän maailma on vuosikymmenten aikana tainnut lopulta perusasioiltaan muuttua.

HARU - yksinäisten saari Yle Areenassa vielä 28 päivää, mutta suosittelen katsomaan nyt heti, sillä muuten unohdat ja kadut myöhemmin! Dokumentti löytyy täältä.

 Kiehtovaa on ollut myös huomata, kuinka paljon yksityiskohtia aina jonkun pitää miettiä. HasBeeniä varten piti esimerkiksi suunnitella kokoelma NICin fanituotteita. Ehkä joku fiktiivinen blogipostauskin saattoi jossain syntyä. Sarjaa varten tehtiin myös joukko biisejä, jotka soivat sarjassa ja löytyvät myös Spotifystä. NICin Temput ja biitit on ehkä vuoden paras kappale.

Ensimmäiset seitsemän jaksoa HasBeeniä löytyvät Yle Areenasta, ensimmäisen kauden viimeiset kolme jaksoa julkaistaan perjantaina. Suurempia paljastelematta kannattaa tihrustella silmä tarkkana seitsemättä ja kahdeksatta jaksoa, voi vilahdella jotain tuttua siellä.

Aurinkoista sunnuntaita! 

Lupailin lisäfiiliksiä Uuden Musiikin Kilpailusta Metroareenalta jo aiiika kauan aikaa sitten. Tarkoitus olikin postata näistä heti seuraavalla viikolla, mutta kellahdinkin ikiajoiksi tautivuoteeseen, eikä päässä yksinkertaisesti liikkunut mikään sen vertaa, että olisin pystynyt järjellistä postausta tuottamaan.

Mutta nyt kevätaurinko loistaa ja voimat ovat palanneet! Lisävirtaa saa mukavasti UMK-fiiliksistä, sillä show oli i-ha-na.  Etukäteen mietin, miten kolmen biisin varaan voidaan rakentaa kokonainen show niin, että siitä riittää sisältöä pidemmäksi aikaa kuin kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Mutta näköjään osaavilla tekijöillä kaikki on mahdollista! Show sekä näytti että kuulosti mielettömältä ja oli ylipäätään todella toimiva ja eheä kokonaisuus.

Kuten Mel C:n esiintymistä fiilistellessäni kerroinkin, pääsin kuvaamaan UMK:n kenraaliharjoitukseen. Sieltä ovat myös postauksen kuvat. Illalla sitten istuinkin kutsuvieraana eturivissä nauttimassa show'sta. Pääsin siis käytännössä katsomaan UMK-finaalin kahdesti! Sen lisäksi katsoin ohjelman jälkeenpäin myös Yle Areenasta, hienosti näytti toimivan televisiossakin. Oli muuten hyvin silmiä avaavaa nähdä, kuinka paljon televisiossa pystytään tavallaan huijaamaan katsojaa. Lavalla voi paikan päällä katsoessa tapahtua hyvinkin monenlaista show'n taustapyöritystä. Sopivilla kuvakulmilla kaikki tällainen saadaan kuitenkin piilotettua television katsojilta. Siinäpä sai television katsoja esimerkiksi ihmetellä, miten ihmeessä Saara Aalto saa kuin tyhjästä laahuksen asunsa takaosaan. Ylipäätään kaikki näytti televisiossa paljon komeammalta ja kiiltävämmältä. Toki televisiokamerat aina muuttavata ja huijaavat, kokemukseni mukaan esimerkiksi tv-ohjelmien lavasteet ovat aina ihan sairaan pieniä, vaikka näyttäisivät kuinka suurilta ja tilavilta hyvänsä. Jännittävää!

UMK-ilta huipentui kutsuvierasjatkoihin DTM:ssä. En olekaan käynyt DTM:ssä aikoihin, ja viime syksyisen remontin myötä tulleet uudistukset vaikuttivat oikein hyviltä. Jatkohumussa oli hauskaa nähdä esimerkiksi innoissaan omaa biisiään bailaavat CatCat ja Krista Siegfrids, puhumattakaan kreiseistä jorausbileistä, jotka syntyivät, kun Saara itse ehti jatkoille asti. Ikimuistoisia hetkiä!

Erikseen haluan muuten kehua ja kiitellä Krista Siegfridsin uskomatonta esiintymiskykyä! Krista laulaa, tanssii, juontaa, on hauska ja puhui UMK:ssa vieläpä useammalla kielellä oikein sujuvasti. Harvassa ovat näin monipuoliset tekijät, mutta ihanaa, että meillä on Krista!
Eniten itseäni ehkä ihmetytti viisuedustajaksi valitun Monsters-kappaleen vähän keskeneräiseltä tuntunut lavashow. Etukäteenhän hehkutettiin, kuinka Metroareenalla nähdyt lavashow't ovat ne, joilla viisuihinkin mennään. Nyt kuitenkin lavashow'ta on kuulemma kuumeisesti suunniteltu viisuesitystä varten. Hyvä niin, innolla odotan, mitä Portugalin lavoilla nähdään! Erityisen innolla suhtaudun siihen, ettei Euroviisuissa tänä vuonna kuulemma nähdä ollenkaan screenejä. Siispä kaiken lavalla tapahtuvan pitää tapahtua oikeasti. En tiedä, mitä tästä seuraa, mutta toivon perinteisempiä ja orgaanisempia elementtejä: tanssijoita, kulisseja, tuulikoneita ja liikettä.

Oma suosikkini lavashow'n perusteella oli ehdottomasti Queens. Olin kuitenkin sitä mieltä, että jokaisella kappaleella voidaan hyvin lähteä viisuihin. Olen toki oman suosikkini kolmannesta sijasta hieman harmistunut, mutta silti innokas katsoja ja Suomen kannattaja Monstersillakin mentäessä!





Loppuun vielä muutama asukuva UMK:sta. Vannoutunut Spaissarifaniuteni saattoi hiukan näkyä myös pukeutumisessani: ahtauduin nimittäin lapsuudesta asti mukanani kulkeneeseen Spaissari-paitaan. Ei voi kuin korkeampia voimia kiittää siitä, että 90-luvun fanipaidat olivat poikkeuksetta sellaisia telttoja, että ne näköjään sopivat kantajalleen läpi elämän. Onhan se toki hiukan piukka, mutta hei, Spaissaripaita. Ei haittaa, vaik ois vähän makkarankuori.

Asu on viimeisteltu tietenkin Union Jack -sukilla.

Tänään julkaistiin toinen Saara Aallon kolmesta Uuden Musiikin Kilpailu -kilpailukappaleesta. Kertauksena mainittakoon, että tänä vuonna siis Saara Aalto edustaa Suomea Euroviisuissa – kansa äänestää vain yhden kolmesta kappaleesta viisuedustajaksi.

Näistä kolmesta kappaleesta on nyt julkaistu kaksi: viime viikolla julkaistu Monsters ja tänään julkaistu Domino. Ensi viikolla julkaistaan vielä kolmas ja viimeinen kappale. Jännittävää! Näistä valitaan voittajakappale yleisön ja kansainvälisten raatien äänestyksellä. Yleisöäänestys tapahtuu maksutta Yle.fi -sovelluksessa.

Olin paikalla syksyllä, kun Saara Aallon viisuedustus julkistettiin. Kieltämättä olin hetken varma, että tämä on vain pressitilaisuuteen keksitty hauska itseironinen vitsi, johon on saatu Saara Aaltokin mukaan. Ihmetykseni oli aika suuri, kun Saaran haastattelu lavalla vain jatkuu ja jatkuu. Mietin vitsin menevän kiusallisesti aivan liian pitkälle, pitää jo paljastaa oikea edustaja. Lopulta jouduin myöntämään itselleni, että tämä onkin täysin totta.


Ja hyvä edustaja Saara Aalto kyllä minusa onkin! Ihan todistetusti monenlaista, kansainvälistäkin kilpailulavaa nähnyt ja habitukseltaankin hyvinkin viisulavojen prinsessa. Ainakin kahta ensin julkaistua kilpailukappaletta ovat olleet myös tekemässä kovan luokan viisutekijät ja lavashow'tkin kappaleille suunnittelee sama henkilö kuin Saaran X-Factor -esityksiin.

Suomen, Ylen ja UMK:n kannaltakin Saara Aalto on hyvä ratkaisu. Koen, että sen myötä Suomen suhtautuminen viisuihin päivittyy ja astuu jonkinlaiseen uuteen aikaan. Siinä ajassa viisutekeminen muuttuu pätevämmäksi ja on enemmän tätä päivää. En toki tiedä, mikä Ylen ajatus on Uuden Musiikin Kilpailun tulevaisuudesta. Olen itse tykännyt paljon kilpailun seuraamisesta ja katsomisesta, mutta ehkei uutta kiinnostavaa musiikkia ja menestyvää viisukappaletta voida oikein etsiä samalla kilpailulla.

Joka tapauksessa, Saara Aallon tietä on kiinnostavaa seurata, polulta kun voi löytyä sekä Saaran itsensä että viisujen osalta nyt tai tulevina vuosina ihan mitä hyvänsä. On armas mulle Aallon tie!