Luojan kiitos tämä intiaanikesä tuli kuitenkin!

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät halua eivätkä edes osaa päästää kesästä irti. Vielä lokakuun lähestyessäkin olen vähän silleen, että elokuun alkuahan tässä edetään. Loppukesä livahtaa käsistä niin kierosti.

Aurinkoiset ja lämpimät syyspäivät antavat ihan poikkeuksellista piristystä. Syksy ja talvi, pimeys ja kylmyys ja yleinen synkkyys käyvät hetkellisesti mieleni päälle aika pommikonemeiningillä. Sitä säikähtää itse ja sitä säikähtää välillä joku muukin, mutta kummasti sitä aina kuitenkin tasaantuu ja mönkii esiin koticollegeistaan ja vällyjen alta loistamaan upeana ja glamoröösinä pikkujoulukauden kautta uuteen kevääseen.

Maanantaina tuskailin töiden parissa, lähetin ystävälle töitäpakoilevan, tai oikeastaan työskentele nyt niin ehkä illalla voit humputella -hengessä tsemppaavan viestin, että mitäs tänään. Vastauksena olikin, että lähdetään nyt heti syömään, tervetuloa mukaan. Ja niin minä heitin kutimeni seinään,  tempaisin ensimmäiset käteensattuneet vaatteet niskaan ja riensin baanalle.

 Aterioimme ihanassa Storyssä, muu seurue nautti simpukkatarjouksesta, mutta minä parittomana jouduin tyytymään sain luvan kanssa nauttia jo toistamiseen jumalaisen burgerin, josta jo keskiviikkona teille kerroinkin.

Kun nyt oltiin hyvässä vauhdissa, teimme myös kaupunkikierroksen. Ihailimme läpi Stockmannin kengät ja villahousut. Haaveilen liehuvalahkeisista, leveistä housuista. Vaikka villahousuista. Toisaalta haaveilen myös erilaisista urheiluasuista, joissa voisin näyttäytyä viedessäni roskat tai käydessäni sunnuntaikävelyillä. Erilaiset tyylit viekoittelevat minua joka suunnasta, enkä tiedä, mihin suuntaan lähteä. Kuinka leveälahkeiset villahousut mahtuvat istuvien verryttelyhousujen alle?

Ostoskierroksemme huipentui skumppatarjouksen ja terassin houkuttelemana Kiilan terassille. Koska seurue oli useampihenkinen, otimme suoraan pullon.Vielä vuosienkin anniskeluikäisyyden jälkeen koko pullon, ja nimenomaan kuohuviinipullon, ostamisessa on jotain kutkuttavan ihanaa ja juhlallista.
Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan nauti viimeisistä terassikeleistä, eivätkä halua suoda nautintoa muillekaan. Visusti sisätiloissa istuskeleva rouvakaksikko kommentoi toisilleen kovaan ääneen ostoksiamme, että niin johan se onkin maanantai että kyllä se pullo sopiikin jo ottaa.

Teräväkielisenä mutta hidasmielisenä keksin nasevan voi helvetti onks tänään jo maanantai -vastauksen vasta ensimmäisen siemauksen jälkeen pöydässä istuessa. Toisaalta hyvä niin, miksi piinata kansanterveydestä ja alkoholin haitoista huolestuneita rouvia.

Mutta eipä pidä antaa rouvien myöskään estellä! Tänä viikonloppunakin voi vielä hyvin olla terassikelejä, otetaan niistä ilo irti ja annetaan rouvien synkistellä pussiteekuppiensa kanssa sisätiloissa.

Kyllä täällä tarkenee, beibet!

Olen musiikin kuluttajana kuvitellut aikuistuneeni ja sitä kautta muuttuneeni vähän silleen välinpitämättömämmäksi. Että maailma ei enää romahdakaan, jos joku suosikkiartisti on kotikaupungissani keikalla enkä pääse tai jaksa lähteä katsomaan. Tai jos keikkapaikka on joku karsee (ja kun sanon karsea turkulainen keikkapaikka, niin tarkoitan Venusta, sinne en suostu enää menemään paitsi jos Spice Girls tulee sinne keikalle).

Kaiken välinpitämättömyyden keskellä olen kuitenkin löytänyt yhtyeen, joka on saanut minut faniutumaan. Olen yhtyeen vuoksi päätynyt:

- Ostamaan fanipaidan
- Hankkimaan heistä kirjoitetun kirjan
- Liimaamaan yhtyeen mainostarran läppärin kanteen
- Tuijottelemaan tennarien kärkiä kiusaantuneena kuvauskeikalla kun yhtye jotenkin yhtäkkiä ilmestyi viereeni
- Tunkemaan teinilaumojen keskelle Turun kirjamessuilla nähdäkseni yhtyeen mahdollisimman läheltä (hyvän kuvan saamiseksi, sentään)
- Jännittämään vuorokauden vaihtumista ja uuden EP:n Spotifyyn ilmestymistä

Olen puhunut yhtyeestä ja siihen kohdistuvasta fanituksestani kuiskaten ja vähän kiusaantuneena, mutta usein. Kulunutta vuotta yhteenkokoavissa Facebook-päivityksissä moni muukin on tehnyt saman tunnustuksen. Ehkä minäkin voin. Okei, teen sen nyt. Tää on aika paha, istukaa alas ja vetäkää henkeä.

Ne on Turun kirjamessut nyt! Kuten kaikki kunnon messut, nämäkin alkoivat jo eilen ja jatkuvat vielä tänään ja huomenna.

Olin liikkeellä tietysti kunnon kirjallisuuden opiskelijan elkein ja kiidin tuli hännän alla paikalle jo puolilta päivin nähdäkseni JVG:n ja Paperi T:n. Sunnuntaina voisin jaksaessani mennä katsomaan vielä Robinia.... Olen kuullut puhuttavan, että kirjamessuilla esiintyisi vuosittain myös useita kirjailijoita.

Palaan JVG:hen ja Paperi T:hen vielä myöhemmin omine uskomattomine kirjoitelmineen. JVG-kirja silleen lievästi sanottuna räjäytti mieleni, Paperi T:n Post-Alfaan en ole vielä uskaltanut ja ehtinyt koskea. Se vaatii ajatusta ja aikaa, ja kumpaakaan ei just nyt ole. Mutta minä palaan, aivan kuin Mörkö Muumilaaksoon.

En oikeastaan keskittynyt messuilla tai messujen jatkoklubilla Dynamossa mihinkään, mutta silti ehdin kuulla ihan kuulematta ja pyytämättä ainakin kuusi runoa, jossa mainitaan penis. Jätän nyt runot analysoimatta sen kummemmin, mutta sen sanon, että tilaisuuteni kirjoittaa menestynyt runokokoelma on ilmeisesti juuri nyt.

Tulin myös skumppaa siemaillessani kertoneeksi seurueelleni tarinan penikseen tulleesta poskiontelontulehduksesta (siis huom ei omakohtainen kokemus vaan kuulemani tositarina) sekä Tinderin sopimattomuudesta seksiseuran hakuun. Sai siinä sitten ihan huomaamattani selkäni takana istunut arkkipiispa Leo vähän evästä elämäänsä. Teki mieli asian tilan havaitessani kehua arkkipiispan hienoa viittaa, mutta jotenkin tuntui järkevimmältä vain poistua sanomatta enää yhtään mitään. Sen jälkeen olin noin kolmen senttimetrin päässä Tarja Haloseen kompastumisesta. Myöhemmin kerroin sujuvasti olleeni verkostoitumassa kirjamessuilla.

Hanki lapsellesi tämä Tammen kultainen kirja ja saatpa nähdä kuinka lapsesi menestyy kokoamalla ystävineen Village Peoplen uudelleen.

Eilisen Leather Heaven -postauksen myötä sain palautetta siitä, että kotikyläni Somero tulee nyt vain ikävästi esiin. Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että törmäsin ruokamessuilla somerolaisiin opettajiin, joilta sain ylimääräiset juomaliput. Ilmaista kaljaa, voiko olla parempaa! Mainita pitää myös ruokamessuilla myyntipisteineen toimiva hurmaava Kolatun vuohijuustola, joka niinikään on somerolainen ja jumalaisen hyvä juustola. Käykää maistelemassa ja ostelemassa, jos eksytte messutunnelmiin!

Ja koska jokainen itseään kunnioittava lifestylebloggari esittelee messuhankintansa, niin näytettäköön tähän loppuun teille myös törkeen siisti kangaskassi, joka löytyi Aura of Puppetsin pisteeltä. Jos ei tällä saada turkulaisen nukketeatterin katsojaprosenttia sadan hujakoille, niin ei sitten millään:

En ole täysin vakuuttunut kotimaisen popmusiikin suunnasta, mutta jotain hyvääkin maamme populaarikulttuurissa: ihan kreisiksi ja siksi jumalaiseksi muuttuneet esiintymisasut! 

En ole kovinkaan innoissani siitä, että kotimainen populaarimusiikki tuntuu tulevan kiihtyvämmällä tahdilla elektronisten efektien ja pikakirjoituksen siivittämänä Spotifyyn. Että kuka vaan (nais)artisti, joku hyvä ujellettava kertsi ja ihanat ilmavat stadionelektrosoundit taustalle ja täydellinen biisi on valmis.


Mutta ei jotain huonoa ilman jotain hyvääkin! Voi luoja miten hauskalta suomalaisartistit nykyään näyttävät! Esimerkiksi Sannia on ollut ilo nähdä tänä kesänä: ihan sairaan kreisejä mutta upeita asuja ja luultavasti nimenomaan esiintymisasuja! Muistan kuinka vuonna 2014 menin innokkaana Ruisrockissa katsomaan Sannin ensimmäistä Ruissikeikkaa. Ja voi herramunvereni, siellä nouseva pop-idoli esiintyy pyöräilyshortseissa ja omassa bändipaidassaan. Ei, ei, ei, näin ei synny jumaloitavaa pop-idolia, ei, ei, ei, tehkää jotain, aloin kauhuissani huutaa heti tilanteen nähtyäni.


Onkin siis varmasti hyvin pitkälti minun ja pistämättömän tyylitajuni ansiota, että Sannista on vuosien varrella kehittynyt 1) supersuosittu pop-tähti ja 2) hyvällä tavalla uskomaton tyylijumalatar. Helsinki-päivän konsertissa ihailin keltaista biker-takkia ja keikan jälkeen bäkkärillä kuolasin salaa karvaiselle Cola-kuosiselle takille. Ihanaa! Ruisrockissa Sanni loikki liekkimeren keskellä yksisarvisen värisessä jumppatrikoossa ja sateenkaarenvärisessä karvatakissa. Minä tein tämän kaiken ajatuksen voimalla, supisin itselleni festarialueen nurkassa.

Koska vaikka arvostan musiikissa yllättäen eniten hyviä biisejä, on varsinkin keikkatilanteessa aika olennaista, että esiintyjää jaksaa katsoa. Ehkä syyllinen vaatimattomaan esiintymisasujen tasoon on nyt jo aikalailla hiipuneessa hevi/rock-osaston suosiossa Suomessa. Ei enää kulahtaneita collegeja, ei revittyjä farkkuja, ei silmillä roikkuvia pipoja! Ihanaa! Miettiä voi vaikka maailmantähtiä: David Bowieta, Spice Girlsiä, Lady Gagaa, Michael Jacksonia. Tuleeko mieleen montakin keikkaa, jotka on vedetty farkuissa pipo silmillä? Niinpä. Siis lisää hulluja vaatteita esiintymislavoille!

Ja siis joo, tietysti täytyy muistaa Apulannan kesäteatterishow 2000-luvun alusta. On sitä osattu ennenkin.

Eikä Sanni suinkaan ole ainoa ihanan kreisiin pukeutumiseen lähtenyt artisti, myös blogissakin aika tiuhaan vilahteleva Maija Vilkkumaa on varsinkin tänä kesänä hurmannut esiintymisasuillaan ja timanttisilla keikoillaan. On flamingoja, on puuhkaa, on paljettia, on glitteriä, on pimeässä hohtavaa huulipunaa, on höyheniä, on ikään kuin suuri ja elävä joulukuusi.

Kuten joskus viime kesänä Maijasta kirjoitin, on Maija höyhenineen ja paljetteineen siinä pisteessä, että voisi alkaa tehdä drag-parodiaa itsestään. Eli sanottakoon, että esiintymisasun olisi hyvä olla sellainen, että se kelpaa drag queenille. Jos se kelpaa drag queenille, minä kelpuutan sen kenelle vain. Muistakaa tämä, vielä tyyliänne hiovat pop-artistit! 

Eikä ruokottoman siistit esiintymisasut ole suinkaan vain naisten juttu: kyllä miehetkin osaavat. Antti Tuisku lienee tällä hetkellä suunnilleen ainoa mies, joka vaihtaa vaatteita kesken keikan. JVG lienee enemmän tunnettu ulkonäöstään kuin biiseistään, vaikka nekin ovat tunnettuja. En nimittäin usko olevani ainoa, joka on innostunut JVG:stä vähän väärästä suunnasta: ensin lähtökohtaisesti dissasin, sitten näin Vain elämäässä VilleGallen ja varsinkin VilleGallen kreisit asukokonaisuudet. Sitten aloin pikkuhiljaa lämmetä vähän biiseillekin. Näissä onkin oikeasti hetkittäin kielellisesti hauskoja juttuja, ei nää olekaan niin kamalia kuin luulin! Ja mitkä vaatteet! Ihanaa!


Itse olen valitettavasti todennut sen ikävän tosiasian, etten voi hurmata ketään musiikillisilla ansioillani. Onneksi voin kuitenkin hurmata ja varastaa huomion hulluilla vaatteilla! Gösta Sundqvistkin sen jo aikoinaan tiesi: tuntuu ihanalta huomata itsekin, kuinka vaatteet tekevät popparin, kun ennen olin pelle ja muutenkin mauton.