Helsinki Pride -viikko on vuodesta toiseen vuoden parhaita viikkoja. Erityisesti tänä vuonna, suurempien yhteistyökumppanuuksien myötä Priden näkyessä katukuvassa huomattavalla tavalla, on henkinen vaikutus ollut itsellenikin suuri.

Vaikka itselläni ei juuri olekaan identiteettiin liittyviä ongelmia tai pelkoja, tuovat silti kaikkialla liehuvat sateenkaariliput ja yhdenvertaisuuden viestit mieleen keveyttä ja onnea, turvallisuudenkin tunnetta. Silmät kosteina katselen paikasta toiseen viilettäviä valtaviin sateenkaari- tai translippuihin kääriytyneitä nuoria tai vaivihkaa laukkuunsa pientä sateenkaaripinssiä kiinnittävää mummoa. Viikon vaikutusta heille, joille kaapistatulo tai elämä ylipäätään ei ole samalla tavalla helppoa tai mahdollista kuin itselleni, on oikeastaan mahdotonta edes kuvitella. Tunnetta siitä, että saa olla olemassa.

Ja sitten tulee niitä toisenlaisia ajatuksia. Ensin luin Kolmistaan-blogin Karoliinan kirjoituksen siitä, miten Pride ärsyttää häntä (ei kannata lukea). Prideä kuulemma tulvii joka tuutista, ja se hämmentää. Karoliina tiedostaa olevansa ehkä ilkeä ja jähmeä, mutta epäilee silti ääneen, että Prideä somessa tukevat ihmiset haluavat oikeasti olla vain trendikkäitä, välittämättä asiasta oikeasti. Myös rakkauden julistaminen, Priden kaupallisuus ja joka helkkarin asiasta tehtävät printtipaidat, siiderietiketit ja giffit epäilyttävät. Näin kirjoittaa siis ihminen, joka on omassa elämässään kaupallistanut suunnilleen kaiken, rakkauselämästään lähtien.

Ja sitten avasin päivän (Pride-kuosisen) Helsingin Sanomat. Siellä Setan varapuhjeenjohtaja ja transaktivisti Sakris Kupila kertoo omasta prosessistaan. Esimerkiksi siitä, miten sai kaapistatulonsa myötä tappouhkauksia – ei vain tuntemattomilta, vaan tuntemaltaan porukalta. Kupila puhuu koskettavasti siitä, miltä tuntuu, kun oma perusturvallisuuden tunne murenee. Vastaavanlaiset kokemukset eivät varmastikaan ole harvinaisia, sillä jutun yhteydessä HS:n toimittaja Anne Kantola kirjoittaa näkökulmassaan tutkimuksesta, jonka mukaan 40 prosenttia sukupuolivähemmistöihin kuuluvista ei ole kokenut syrjintää työpaikoillaan.

Karoliinan kirjoituksesta näkyvät perimmäiset kysymykset yhdenvertaisuudesta ja Priden alkuperäisajatuksista. Heteroa ärsyttää, kun vähemmistöt eivät toteutakaan pientä ja näkymätöntä rooliaan, jonka enemmistö on heille antanut, vaan ottaa tilaa ja määrittelee itse, missä ja miten haluaa näkyä. Valitettavana uutisena Karoliinalle on todettava myös se, että hänen epäsuosittu mielipiteensä ei oikeastaan edes kuulu Prideen – silti aihetta käsittelevä Instagram-postauskin miti tägätä sateenkaarenvärisen #pride-tagin alle. Hyvä mieli kaikille, not. Prideä juhliva sateenkaarikansa on sitä paitsi itsekin tarkkana sen suhteen, millaista bisnestä Pridellä tehdään: pinkkipesua, pelkkää rahastamista ilman rahallista tukea hyväntekeväisyydelle, ei katsota todellakaan hyvällä. Karoliinan ei siis tarvitse huolehtia, vaan senkin ajan voi käyttää vaikka Tokmannin (niinikään Priden tapahtumakumppani) kolttujen mainostamiseen.

On tietysti aivan totta, että maailma ei muutu pelkillä Pride-lipuilla somessa, vaan tarvitaan konkreettisia puheita ja tekoja – mutta silti valitsen tuhat kertaa mieluummin sateenkaariin hukkuvat somekanavat kuin tyhjänpäiväiset paskapuheet siitä, miten ihmisoikeustrendi menee liian pitkälle. Kun ei tiedä mistä puhuu, ei kannata puhua.

Karoliinaa ärsyttää, kun on trendikästä tukea ihmisoikeuksia, samaan aikaan toiset taas pelkäävät oman henkensä puolesta. Ihmisen hyvinvointi voi olla uhattuna niin monella tavalla. Kumpi sinua ärsyttää enemmän?

Viime viikolla vietettiin Transpoliittista toimintaviikkoa. Viikko päättyi Transvallankumous nyt! -mielenosoitukseen, jonka marssi lähti Kiasman edestä.

Transsukupuolisuutta on vaikeaa tai jopa mahdotonta käsittää, jos asia ei koske itseä. Mielenosoitukseen kuuluneissa puheissa transsukupuolisuuden ja varsinkin translainsäädännön ongelmallisuutta ja tilanteen vaikeutta selitettiin hyvin: kuvittele, että joutuisit vähintään vuoden, yleensä pidempäänkin, vakuuttelemaan ja todistelemaan omaa sukupuoltasi kaikille. Suurin osa jopa asiantuntijoista ja terveydenhoidon ammattilaisista suhtautuisi vähätellen, kyseenalaistaen ja epäuskoisesti, eikä välttämättä pitkien vakuuttelujenkaan jälkeen uskoisi.

Kuvaavaa on myös se, että Ruotsin hallitus päätti juuri maksaa korvauksia kaltoinkohtelemilleen transihmisille. Samaan aikaan Suomessa hallitus ilmoittaa suoraan ja selväsanaisesti, ettei aio edelleenkään tehdä muutoksia translakiin, joka esimerkiksi vaatii juridisen sukupuolen vahvistamiseksi lisääntymiskyvyttömyyttä. Ei edes, vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut tämän olevan ihmisoikeuksien vastaista. Hienosti, Suomi.

Tarkemmin mielenosoituksen motiiveista voi lukea mielenosoituksen Facebook-sivulta, siellä asiat on selitetty seikkaperäisesti Teksti ja vaatimukset voivat kuulostaa rankoilta, mutta olen sitä mieltä ja huomannut sen, että jos haluaa saada edes vähän, on vaadittava paljon.

Poliittisesti korrektimpaa kieltä käytettiin perjantaina, kun Amnesty luovutti hallitukselle kansainvälisen vetoomuksensa, jonka allekirjoitti lähes 350 000 ihmistä ympäri maailmaa. Amnestyn mukana ollut Jani Toivola puhui jälleen hienosti puhuessaan translain muutosta ajavasta Kuuluu kaikille -kampanjasta eduskunnassa.

Viime päivinä olen kaivannut silppuria, johon työntää pääni. Tämä touhu alkaa jo hiukan riepoa. Juuri ehdin viime viikonlopun sukupuolikeskustelusta toipua, kun taas jo mennään.

Katsoin eilen A-Studion, jossa käsiteltiin transsukupuolisuutta ja translakia. Hienoa, että käsiteltiin, koska translaki on aihe, josta ei oikeastaan voi puhua liikaa juuri nyt. Ohjelmassa nähty transvanhemman haastattelu oli hyvä, samoin Setan Kerttu Tarjamo jaksoi ihailtavan rauhallisesti puhua Perussuomalaisten kansanedustaja Leena Meren möyhäämisen keskellä.

Mutta mitä helvettiä teki studiossa Leena Meri? On hirveää, jos mistään ei voida puhua ilman, että mukana on oltava asiaan perehtymätön ja tietoisesti vähätteleviä loukkauksia syytävä osapuoli. Milloin maailma ylipäätään meni siihen pisteeseen, että tietämättömyydellä ja asiantuntemattomuudella pääsee esiintymään ikään kuin asiantuntijaroolissa? Transsukupuolisuus on olemassaoleva lääketieteellinen fakta, ei mikään vaihtoehtoinen uskomushoito. Siitä voi ja pitää puhua faktapohjaisesti, eikä siihen tarvita harhaluuloisia huutelijoita.

Siellä Leena Meri kuitenkin istui studiossa puhumassa siitä, miten nykyinen laki on hänen mielestään riittävä. Riittävä ihmisen mielestä, johon koko laki ei liity millään tavalla.


Leena Meri muistaa mainita myös vammaiset ja vanhukset, joihin liittyvät ongelmat ovat niinikään ratkaisematta Suomessa. Malttamattomana odotan Meren aktivoitumista näiden asioiden parissa. En kuitenkaan pidättele hengitystäni, Merelle kun tuntuu olevan tärkeämpää jakaa harhakäsityksiä Setan tavoitteista. Katsojalle kun jäi mieleen vain se, kuinka Meri kertoi luullakseen Setan ajavan sukupuolenkorjausleikkauksia alaikäisille. Tätäkään ei lähetyksessä ehditty oikaista: kyse todellakin oli Meren omasta luulosta, joka ei pidä paikkaansa. Translakikampanja oikoi A-Studion virheitä kattavassa kirjoituksessaan. Sivuilta löytyy kattavasti tietoa translaista muutenkin.

Sitä vain mietin, että mitä jos kansanedustaja puhuisi vammaisista ja vanhuksista samalla tavalla kuin transsukupuolisista? Käyttäisi painokkaasti vääriä termejä ja puhuisi siitä, miten hänen mielestään kaikki on riittävän hyvin ja sehän riittää, että hänestä kaikki on hyvin näin. Luulen, ettei kansanedustaja selviäisi puheistaan olankohautuksella. Miksi on ylitsepääsemättömän vaikeaa edes yrittää ymmärtää? En vaadi tai odota, että kaikki perehtyisivät syvällisesti sukupuolen moninaisuuteen (tosin suosittelen sitä kyllä). Mutta jos aiheeseen perehtyminen ei kiinnosta, ei pidä ottaa myöskään kantaa.

Tällainen toiminta hävettää ja vituttaa. Ei voi olla kuin pahoillaan, kun toiset eivät ymmärrä olla. Voi saatana.

Kuluneella viikolla vietettiin Turku Prideä. Turku Pride sai poikkeuksellista vihaa ja kritiikkiä osakseen. Asialla eivät suinkaan olleet äärioikeistolaiset tai -kristilliset ryhmät, vaan tapahtuman teemoista tuohtuneet cis-homomiehet. 

Kriittisen ja paikoin vihamielisen ja pilkallisen somemöyhäämisen aloitti turkulainen homobaari Suxes, joka julkaisi Turku Prideä koskevista näkemyksistään oikein julkilausuman. Julkaisussa paheksuttiin tapahtuman tapaa liputtaa muillakin kuin perinteisellä sateenkaarilipulla: kaupungin Pride-liputuksessa kun nähtiin sateenkaarilippujen lisäksi myös trans-, aseksuaali-, biseksuaali- ja genderqueer-liput. Liputuksen lisäksi Suxes löysi paheksuttavaa suunnilleen kaikesta Turku Prideen liittyvästä. Suurin ongelma kuitenkin vaikutti olevan se, että "tapahtumasta on käytännössä tehty vain Trans Pride". Suxes muisti kuitenkin myös mainita, että julkaisusta on turha yrittää kenenkään etsiä transfobiaa. Vähän samaan tapaan kuin en ole rasisti, mutta.

Minut Suxesin ja sen myötä möyhäämään innostuneiden kirjoitukset tekivät epäuskoisen surulliseksi. Varsinkin Suxesin tiedote pudotti aika korkealta. Olin kuvitellut, että itseään tasa-arvon turvasatamaksi mainostava lempibaarini olisi aidosti turvallinen ja hyvä paikka, mutta enää en voi olla yhtään varma.

On päivänselvää, että juuri translaki ja transfobian vähentäminen vaativat juuri nyt eniten huomiota ja työtä. Siksi ne ovat myös oikeutettu ja luonteva teema Pride-tapahtumalle. Tietyt tahot vaativat, että meidän kaikkien pitää mahtua sateenkaarilipun alle - samalla kun itse työntävät trans-ihmisiä ja muita vähemmistön sisäisiä vähemmistöjä sinne näkymättömyyteen, jossa he ovat vuosikymmeniä joutuneet olemaan. Tärkeintä Turku Prideä kritisoineille näyttää olevan se, että ohjelma huomioisi  cis-sukupuoliset, mieluiten vain cis-homomiehet. Koska etuoikeutettu cis-homomies on nähtävästi sateenkaarikansan normaali ja enemmistö, joka kyllä tietää miten vähemmistön pitää olla ja joka voi ylimielisesti naureskella saamalleen kritiikille. Pridelläkin tarpeettomia tai ainakin toissijaisia ryhmiä ovat transihmisten lisäksi myös vammaiset, vegaanit, vegaanit lesbot, biseksuaalit, aseksuaalit sekä genderqueerit.

Se on raivostuttavaa ja kuvottavaa. Montaa asiaa en toivo, mutta sitä toivon, että kyseiset kanssahomot vetäisivät päänsä ulos perseestä - tai vaihtoehtoisesti työntyisivät sinne kokonaan. Omien etuoikeuksiensa tunnistaminen ja itsekritiikki eivät välttämättä ole helppoja, mutta ei tarvitsekaan olla, kuten vuoden heterona palkittu ja muutenkin super Juho Pylvänäinen Pride-puheessaan sanoi.

Pride-liike lähti aikoinaan Stonewallin mellakoista ja rodullistetuista transfeminiineistä - ei valkoisista cis-homoista pitämässä hauskaa, kuten nykypäivänä historia halutaan muistaa. Sama trans-ihmisten mitätöinti tuntuu olevan käynnissä nytkin. Tasa-arvoisen avioliittolain puolesta taistelivat myös monet trans-ihmiset, joita laki ei välttämättä edes suoraan koskettanut. Lain tultua voimaan trans-ihmisten huomioinnilla ei tunnu olevan niinkään väliä - mistään yhteisestä translaki-taistelusta puhumattakaan. Pride-liikkeen historiantuntemus pitäisi oikeastaan jollain tapaa saattaa Prideen osallistumisen edellytykseksi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa lukiessani kommentteja, joiden mukaan huumori ja hauskanpito ovat alunperin olleet Priden perusta. Jos jotain saisi toivoa, niin sitä, että ihmisen kyky hahmottaa historiaa ulottuisi kauemmas kuin viime vuoden miesten bileiden jatkoille.

Juuri Pride-liikkeen historiaa ja politiikkaa Turku Pride haluaa pitää ihmisten mielissä. Poliittisuus ja vahva oma linja ovatkin juuri Turku Priden vahvuus ja se, miksi Turku Priden työryhmää suuresti ihailen. Niillä myös ihmisoikeudet on saavutettu - ei hauskanpidolla ja bailaamisella (vaikka sitäkin Turku Priden ohjelmasta löytyi, toisin kuin monet väittävät).

Pitäkää siis linjastanne kiinni, Turku Pride. Teette mielettömän hienoa työtä. Tyhjänpäiväiset räksyttäjät eivät tule paikalle kuitenkaan - tai bailaavat julkilausumistaan huolimatta kuitenkin puistojuhlassa, kuten eräänkin turkulaisen homobaarin omistajan kerrotaan tehneen.

Bongasin taannoin Facebookista vaikuttavan ja silmiä avaavan lyhytelokuvan. Jake Grafin ohjaamassa Headspacessa kuvataan transihmisten päivittäisessä elämässä kohtaamia haasteita.

Olen itsekin viime aikoina seurannut ja lukenut aktiivisesti transihmisten ajatuksia ja päivityksiä somekanavissa. Silti videon konkreettiset tilanteet ja esimerkit lisäsivät tietoutta entisestään. Ymmärtää huomattavasti paremmin, millaisia perustavanlaatuisia arkipäivän ongelmia transihmiset kohtaavat, kaikesta tietoisesti tai tahattomasti päälle kaatuvasta ryönästä puhumattakaan.

Tehokas ja vaikuttava video, johon kannattaa ehdottomasti käyttää päivästään sen vaatimat neljä minuuttia. Videon voi katsoa alta tai Facebookista. 

Lidl, omaa sloganianne mukaellen: nyt on halpaa. 

Vakiokauppani Lidl on monesti vuosien varrella onnistunut mainonnassaan hienosti. Mainokset ovat olleet hauskoja, itseironisia, kekseliäitä ja tarttuneet ajankohtaisiin uutisiin, kuten taannoiseen huulirasva-doping-kohuun.

Samaa ajankohtaista hauskuutta on varmasti tavoiteltu nytkin Lidlin maitomainoskampanjassa.

Kampanjassa kuitenkin mennään ihan sillä lailla kaasu pohjassa ikihonkametsään. Suuressa viisaudessaan joku mainostoimisto on keksinyt, että maitomainoksissa voi hauskasti hassutella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä. Mainoslauseissa lukee, että

"Vihdoin uskallan tulla ulos maitokaapista" ja "Tunsin olevani oikea maito väärässä tölkissä".

Lidlin homo- ja transfobiset mainoskyltit. KUVA: Tuukka

Ette vitsailisi esimerkiksi kehitysvammaisilla, turvapaikanhakijoilla tai liikuntarajoitteisilla. Mikä saa kuvittelemaan, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistöillä on ok vitsailla? Voin nimittäin kertoa, että ei ole.

En usko, tai ainakaan halua uskoa, että Lidl olisi tarkoituksella halunnut valita homo- ja transfobisen linjan markkinointiinsa. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että tarkoitus on ollut ennemminkin päinvastainen, tuoda vähemmistöjen asiaa esille. Siksi tämä niin kurjalta tuntuukin.

Lidlin ja muidenkin markkinavoimien olisi syytä ymmärtää yksi perustavanlaatuinen asia: jos otetaan jonkin vähemmistön asia mainokseen, kannattaa hassuttelun aiheena olevalta ihmisryhmältä kysyä, että miltä tämä tuntuu. Onko hauskaa, naurammeko teille vai teidän kanssanne. Tai onko kaikille asioille edes aihetta nauraa vai voisiko mainos olla jopa vakava ja muuten kuin huumorin keinoin puhutteleva.

Hauskuuden määrittely ei kuitenkaan kuulu vitsin keksijälle, vaan vähemmistölle, jolle nauretaan. Aivan sama kuin sivuuttaisi koulukiusatun kokemukset ja antaisi koulukiusaajan määritellä, onko hän kiusaaja vai ei.

Bloggari Mona Bling oli eilen vieraana Enbuske, Veitola & Salmisessa puhumassa transsukupuolisuudestaan. Jo yhdestä haastattelusta selviää, että transsukupuolisen elämässä arkipäivää ovat sellaiset ongelmat ja haasteet, joita ei niitä kokematon oikeastaan voi edes käsittää. Lähtien arkipäiväisistä tappouhkauksista Tinderissä. En voi käsittää, en ihmisten toimintaa enkä sitä, miltä kaiken tällaisen kestäminen tuntuu. 

Ihmisten moninaisuuden esiintuominen mainoksissa on erittäin hyvä, se ei ole ongelma. Ongelma on tapa, jolla vähemmistöjä tässäkin käsitellään. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt erotetaan normaaleista ihmisistä, erilliseksi ryhmäksi, aivan kuin vähemmistöt eivät olisi osa yhteiskuntaa ja esimerkiksi kävisi edullisten ostosten perässä Lidlissä. Sillä kyse nimittäin on osasta yhteiskuntaa ja ihan samanlaisesta edullisten ostosten etsimisestä kuin muillakin. Ei mistään, mitä pitäisi rinnastaa maitopurkkeihin tai satuolentoihin, vaan oikeista ihmisistä.

Toivon kuitenkin, ettei Lidlissä lannistuta tästä. Nyt vain reippaasti pyytämään anteeksi, ja ottamaan opikseen. Kuten sanottu, vähemmistöjen esiintuominen mainoksissa on erittäin hyvä, jopa toivottavaa. Se vain pitää tehdä asiallisesti ja ihmisarvo huomioon ottaen.

Jos ei tiedä, saa ja pitää kysyä. Muuten totisesti eksyy tieltä, ja sieltä takaisinrämpiminen on tunnetusti vaikeampaa kuin tiellä pysyminen. Tällä tavalla toimien Lidlin maito saa jäädäkin maitokaappiinsa.

Hiljaisten kallojen myötä transsukupuolisuutta käsitellään nykyisin ehkä jopa neljässä suomenkielisessä pop-kappaleessa.

Tutustuin Hiljaiset kallot -nimiseen orkesteriin puolivahingossa jo loppukesästä. Panin merkille, että transsukupuolisuus esiintyy biisien teemoissa yllättävän paljon. Puolivahingossa orkesteri kuitenkin myös katosi mielestäni, vaikka kovasti päätin kirjoittaa blogiin aiheesta jotain. Taannoin päädyin bändin keikalle Dynamoon ja kaikki oli jälleen selvää: nyt on sauma valottaa teitäkin bändin tuotannosta! On keikkakuvat ja kaikki!

Spotifystä löytyy yhtyeeltä kaksi biisiä, Miespaikalla ruotsiin sekä Kaunis nainen. Miespaikalla ruotsiin kertoo henkilöstä, joka lähtee laivalla Ruotsiin sukupuolenkorjausleikkaukseen. En tiedä, onko biisin teksti faktojen tasolla ihan realistinen, mutta eipä toisaalta taiteessa mitään realistisuuden vaatimusta olekaan. Tarinan tasolla kuitenkin kiinnostava biisi.


Toinen kappale, Kaunis nainen, taas on klassinen trans-kasvutarinan kuvaus. Isä sanoo lapselleen, että muista pysyä aina miehenä, eikä isä osaa ollenkaan aavistaa, että pojasta kasvaakin kaunis nainen. Klassista ja ehkä vähän kliseistäkin, mutta toisaalta usein kliseissä piilee ihmisten omakohtaiset kokemukset.

Itse nuoruusvuosien indie-nostalgiassa lämpenen ehkä enemmän Hiljaisia kalloja edeltäneelle Tv-resistorille, mutta joka tapauksessa on mainiota, että trans-aiheista suomipoppia syntyy lisää. Että kaksi kappaletta, Leevi and the Leavingsin Poika nimeltä Päivin ja PMMP:n San Franciscon, sisältävä soittolista laajenee nyt jopa neljän kappaleen pituiseksi. Hiljaiset kallot Spotifyssä.