Aina puhutaan siitä, miten kaikki on lapsuudessa parempaa. Kesät kuumempia ja pidempiä, piirretyissä oli oikea juoni eikä niiden sisältö koostunut väkivallasta. Maailma, kotipihan puista ja kivistä puhumattakaan, oli valtavan suuri. Ei ollut huolia, ei murheita eikä kiire mihinkään.

Mutta on yksi, minkä olen huomannut ehdottomasti paranevan vanhetessa! Nimittäin syntymäpäivät! Syntymäpäivän merkitys ja tärkeys on puhjennut kukkaansa täydellä teholla vasta aikuisena.

Tietysti syntymäpäivä on tärkeä myös lapsena: saa lahjoja, saa juhlat, saa kakkua ja sipsiä. Tai sitten ei saa, jos juhliin ei vaikka tulekaan ketään tai tulee vain naapurin Tuija vaikka kaksikymmentäviisi kutsuttiin. Lapsuudessa syntymäpäiväjuhlat ovat jonkinlainen statussymboli ja siihen liittyy tuskallista jännitystä omasta asemasta sosiaalisessa hierarkiassa.

Aikuisena kuitenkin vapautuu siitäkin, kuten monesta muustakin lapsuudessa ja nuoruudessa hiertävästä epävarmuudesta. Syntymäpäivää voi tietysti juhlia suurellisestikin isolla porukalla, mutta mainiosti myös yksin tai kahdestaan. Sillä syntymäpäivä jos mikä on juhla, jossa voi ja pitää keskittyä elämänsä tärkeimpään ihmiseen: itseensä.


Hellin toki itseäni ylellisyydellä hyvin matalalla kynnyksellä muutenkin, mutta syntymäpäivän kunniaksi kaikki hillintä hellittää. Rahaa on ja se näytetään, kuten sanonta kuuluu. Ostan itselleni perinteisesti syntymäpäivälahjaksi jotain ihanaa ja kallista. Jotain, jonka haluan muistaa vielä vuosia myöhemminkin, kuten perinteen aloittaneen Ivana Helsingin takin. Syntymäpäivänä mikään ei paina. Ainakin hetken voi tuntea olevansa vahva ja täydellinen, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Tämä päivä on sun, Jeesus siunaa sua aina, tämä päivä on sun, kuten Paljon onnea vaan -laulun vähemmän tunnettu toinen säkeistö toivottaa.

Ystäväpiirissäni on onneksi monia, jotka arvostavat syntymäpäivän viettoa niinikään. Yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa olemme jo vuosia leikkimielisesti valmistautuneet hänen syntymäviikkoonsa. Viikkoon sisältyy suunnitelmia pienimuotoisesta merkkipäiväviikon ohjelmasta, kuten audienssia pyytävät Obamat, Puolustusvoimien hornet-näytös Turun yllä ja Ypäjän Hevosopiston kolmipäiväinen hevostanssishow Kauppatorilla. Toinen ystäväni taas on useana vuonna pyytänyt itselleen yllätyssynttäreitä. Ja ihania juhlia niistä on aina tullutkin – joskus suurempia, joskus pienempiä, mutta aina on ollut yltäkylläisesti ruokaa, juhlahattuja ja shampanja-sokkotestejä.


Tänään syntymäpäiväänsä viettävä ystäväni Tiia suhtautuu syntymäpäivään niinikään asian vaatimalla vakavuudella. Syntymäpäiväviikkoon valmistautuminen ja sopivista muistamistavoista muistuttelu alkoi ehkä noin kuukausi sitten, siis aivan oman syntymäpäiväni kynnyksellä. Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti oman syntymäpäiväni piti tänä vuonna kulua Popedan stadionkeikkaa kuvaamassa, mutta suunnitelmat muuttuivat. Syntymäpäivä Popedan parissa olisi ollut ihana, mutta sain tilalle jotain vielä parempaa: ensin pienen pianokonsertin, kakkukahvit ja vieläpä kuvani katumuotikuvaajan Instagramiin. Sitten vielä illan Tiian kanssa, Tiian organisoiman yllätysohjelman parissa. Ilta alkoi rantakallioilla gin basil smasheja juoden, jatkui ihanalla dinnerillä Kitchen & bar by Maannoksessa. Maannoksen ruoka oli pääsääntöisesti hurmaavan ihanaa, muutamaa erikoista ratkaisua lukuunottamatta. Ravintolan menu oli kuultavissa suusanallisesti, joten en enää muista yhtään, mitä mikin oli. Mutta ihania annoksia, parhaiten mielessä perunat ja tartar.


Eikä ilta suinkaan päättynyt Maannokseen, vaan jatkui vielä loputtoman viinin äärellä Helsingin yössä. Yössä oli taikaa ja järjenvastaisia uskomattomia käänteitä. Juuri sellaisia, joita voi tapahtua ehkä vain syntymäpäivänä. Unohtakaa jo juhannusyön taika, syntymäpäiväyö voi antaa paljon enemmän.

Voi toki johtua oman ystäväpiirini kuplasta, mutta uskon, että syntymäpäivän arvostus on vasta viime aikoina alkanut todella laajeta. Ja jos ei alkanut, niin nyt on aika alkaa! Kolmekymppisyyttään näinä päivinä juhlistava Emmi pohti taannoin Instastoryssään sitä, kuinka hienoista syntymäpäiväjuhlistaan ja niiden suunnittelusta intoileminen tuntuu hölmöltä ja kiusalliselta, vaikka onkin ihanaa. Juhlien tuottamasta ilosta ja järjestelyinnosta puhuminen ei tunnu sopivalta, kun taas vaikka häistä puhuminen on pelkästään luonnollista ja sopivaa – häiden ympärillä pyörii suuri bisnes ja hääblogien pitämistä ei pidetä mitenkään kummallisena.

Mutta mitä sitten, kun vaikka häät on pidetty ja avioliitto on arkipäivää tai jopa päättynyt? Mitä sitten juhlii, ellei syntymäpäiväänsä, johon koko elämä loppuviimeksi alkujaan perustuu? Miksei kukaan pidä syntymäpäiväjuhlien ympärille keskittyvää blogia?

Taas on vuosi elämää mennyt – ja jessus mikä vuosi onkaan ollut! Tänään täytän 28 vuotta ja aion tietenkin juhlia syntymäpäivääni koko viikonlopun.

On ehkä vähän hassua, mutta syntymäpäivän juhlimisen merkitys korostuu näköjään vuosi vuodelta. Lapsena riitti pienet kahvikekkerit isovanhempien kanssa tai jotkut kaverisynttärit. Nyt ei. On oltava ylellinen (itseostettu) laatulahja, shampanjaa, dinnereitä, bileitä, cocktaileja ja monen päivän ohjelmanumerot. Jos tämän kesän työsuunnitelmat olisivat menneet alkuperäisen suunnitelman mukaan, olisin juhlinut tänään syntymäpäivääni työn merkeissä Popedan keikalla Tampereella. Lihaa ja perunaa jää nyt kuulematta, mutta en jää murehtimaan.

Syntymäpäivän juhlinta alkoi jo eilen. Ystäväni äiti, joka on myös ystäväni ja hyvin pitkälti kyllä täyttänyt kohdallani myös äidin tehtäviä, kyseli viikonloppusuunnitelmia ja ilmoitti syntymäpäivänjuhlintasuunnitelmista. Luvassa olisi seikkailua, ruokaa ja juomaa.


Seikkailimme Kaivariin ja Kaivarin tuntumasta Merisatamasta pikkupurjehdukselle Pihlajasaareen. Pihlajasaari oli nimenä tuttu, mutta muuten aivan vieras ja ennenäkemätön. Uusi ranta tuli siis merkkipäivän merkeissä valloitettua. Pulahdimme Pihlajasaaren rannasta mereen. Muistelin kuulleeni myös Pihlajasaaren nakurannasta, mutta tähyilystä huolimatta se ei osunut silmiimme. Meressä kehitimme uusia urheilulajeja, kuten polvillaanjuoksun. Kyllä meitä nauratti. Tarkkailimme myös ilmiselvästi koko kesäksi vuokrattavia uimakoppeja. Niiden saatavuus on varmasti hyvin rajallinen ja jonotusajat pitkiä. Suunnittelimme pikkuhiljaa yön pimeydessä roudaavamme rantaan omia, vuokrallelaitettavia uusia koppeja. Kukaan ei vuosien päästä muistaisi, onko koppeja alunperin ollut neljätoista vai kaksikymmentäkahdeksan. Me eläisimme leveästi pimeällä uimahuonebisneksellämme ja köllöttelisimme Pihlajasaaren rannassa eväskoreinemme.

Täytän siis 28 vuotta. Se on lähinnä merkki siitä, etten kuollut legendaarisessa 27 vuoden iässä, jossa kaikki eli muutama rock-tähti on kuollut. Joskus teini-ikäisenä rokkipoliisina pidin itsestäänselvänä tavoitteena 27-vuotiaana kuolemista. Silloin 27-vuotias ei ollut nuori, vaan jo aika paljon nähnyt ja kokenut, melkein 30-vuotias. Nyt olen ihan tyytyväinen, ettei lähtö ole vielä tullut. Vaan en vieläkään osaa tai edes halua osata haaveilla mistään arvokkaasta vanhuudesta ja pitkästä iästä. Vaikka tietenkin pitäisi osallistua talkoisiin ja painaa pitkää työuraa kahdeksankymppiseksi, jotta hyvinvointivaltio säilyy.

Eilen muistelin myös Anita Hirvosta ja alkuvuodesta lukemaani syntymäpäivähaastattelua. Anita Hirvonen täytti toki jo 71 vuotta, eli on kaikin puolin eri ikäryhmää kuin minä. Silti hänen ajatuksensa elämästä tuntui hyvin samaistuttavalta:

"Nykyään saa anoa, jotta joskus joku kopeloisi. Vaan on elämä 71-vuotiaana helpompaa. Ei tarvi korkokenkiä, ei hameita eikä tarvi kenellekään antaa." 

 Sitaatti on yksi suosikeistani, jatkuvasti joudun googlaamaan sen tarkkaa sanamuotoa voidakseni siteerata sitä ihmisille. Nyt se on taltioitu myös blogini arkistoihin, josta voin sen aina näppärästi hakea.

Uituamme luulimme aterioivamme Pihlajasaaren huvilassa olevassa ravintolassa. Ravintolan keittiö kuitenkin meni kiinni nenämme edestä, eikä ravintola muutenkaan ihan vakuuttanut kanakoreineen, joten joimme ampiaisten ympäröimänä lämpimät viinilasilliset ja otimme lautan takaisin Merisatamaan. Sieltä tilasimme Uberin ja pyyhälsimme vähän puskista keksimäämme ravintolaan. Pitkien perinteiden legenda Elite Töölössä sai täyttää nälkää kiljuvat vatsamme.

Olen käynyt Elitessä pari vuotta sitten – ja olipa vain ihana palata! Hiukan huvitti ja hävetti lähteä illalliselle suoraan merestä, mutta toisaalta se oli myös ihanaa. Seuralaisellani oli juhlamekon alla yhä uimapuku, itse rapistelin vaivihkaa pöydän alle hiekkaa varpaiden väleistä. Eliten perinteiset klassikot, kuten Tauno Palon sipulipihviannos, oli täydellinen helteisen ja uuvuttavan päivän päälle. Suonet tukkeutuivat rasvasta ja suolasta, mutta jumalauta miten oli hyvää.

Illallisen tiimellyksessä kysyin seuralaiseltani, jota leikkisästi Vanhaksi emännäksi kutsun, että millaisia neuvoja tai kokemuksia Vanhalla emännällä on tästä ikävaiheesta neuvoa.

"Samassa iässä itkin syntymäpäiväni yksin nurkassa, koska olin niin vanha. Sen jälkeen ei enää koskaan ole vanhalta tuntunut." 

Tämä kuulostaa hyvältä, otan tämän. Ei ikääntymisitkua tänään, ei ikääntymisitkua tulevina vuosina. Eikä toivottavasti itkemistä muutenkaan, sitä on tähän vuoteen mahtunut riittävästi.

Nyt lähden Marimekkoon syntymäpäiväostoksille ja sen jälkeen Kustaa-Tiian järjestämän yllätysohjelman pariin.

Ihan ensin alkuun täytyy nyt tunnustaa, tai oikeastaan selventää, että ihan tosissaan en ostanut autoa (en omista edes ajokorttia), vaan sohvan. Ja ihan totta puhuakseni en ole vielä edes ostanut sohvaa, tehnyt vain päätöksen ostamisesta. Se oli semmosta harhaanjohtamiseen perustuvaa huumoria.

Eilen joka tapauksessa vietin vähän sellaista itsenäisen ihmisen ennakkosyntymäpäivää ja lähdin kaupungille. Mielessäni siinsi upeat syntymäpäivälahjat itselleni. Mitä kaikkea voisinkaan merkkipäivääni juhlistaakseni ostaa! Viis siitä, että ostoslistalla on ulkomaanmatka, sohva ja kamera, ne eivät ole sinänsä syntymäpäivälahjoja vaan enemmänkin arkisia välttämättömyyksiä: ulkomaanmatka on loma, jota minulla ei ole ollut. Sohva on huonekalu, joka edistää kykyäni olla edes suunnilleen inhimillinen ihminen. Kamera taas on työväline (jolla nämäkin skumppakuvat juuri teille kuvataan).


 Kiertelin ja kaartelin ja löysin kaikkea ihan kivaa, mutta en mitään tajuntaaräjäyttävää. Sivelin hellästi monenlaisia kolttuja ja kaapuja, mutta mikään ei tuntunut syntymäpäivälahjalta. Marimekolla haaveilin jo aiemmin vaaleanpunaisista villahousuista, tyylikkäästä juhlahaalarista sekä pitkästä yöpaidasta. Mitään en ostanut, vaikka outlet-myymälässä olisi ollut halpaa kuin saippuamansikat (eli tavallaan halpaa mutta silti maksaa tavallaan mansikoita). Ehkä se on tämä iän tuoma viisaus: ei tunnu tarpeelliselta ostella kolttuja ja kaapuja vain ostamisen riemusta, vaan elämän pienet ja suuret nautinnot tulevat jostain muusta. Taaaaai sitten olen todellakin ostanut todella monet, siis kaikki vastaantulevat, kaavut ja koltut ja elämään värinpuhaltavat esanssit.


Kaiken kaikkiaan, vuosien karttuessa, olen alkanut arvostaa ja nauttia syntymäpäivästä aivan erityisellä tavalla. Onhan syntymäpäivä nimittäin aika ihana juhla. Saa tavallaan luvan kanssa, ilman peittelyä tai kohonnein kulmin luotuja katseita suunnitella övereitä ylellisiä ostoksia ja olla muutenkin hiukan hupsistupsis ja tavallaan valmistella syntymäpäiväänsä jo aika kauan etukäteen. Ja juhlia sitä tavalla tai toisella, pienillä asioilla, aika monta päivää. En tiedä mitä selitän, mutta tarkoitus oli sanoa, että iän myötä syntymäpäivän merkitys on muuttunut ja kasvanut.

Shoppailupäiväni päätteeksi olin sopinut terassitreffit maailman ihanimman Tiian kanssa. Odotellessani Tiiaa kiertelin täysin päämäärättömästi jäätelöä syöden täysin satunnaisilla kaduilla ja törmäsin täysin odottamatta ja vahingossa heilaani. Jotenkin sisälläni läikehti lempeästi, päivän ihanin satunnaiskohtaaminen, vaikka muitakin sattumanvaraisia ihania kohtaamisia sattui.



Tiian saavuttua kiipesimme (eli siis astuimme hissiin, joka vei meidät) Loisteen kattoterassille. Koska oli syntymäpäiväni aatto, Tiia lupasi jalomielisesti tarjota juoman. Ei varmaan haittaa, jos tuon koko pullon jos on joku tarjous, kysyi Tiia. Yllätys oli siis aivan käsittämättömän suuri, kun Tiia noin sekuntia myöhemmin palasi kainalossaan skumppa coolereineen. Aivan taivasalle emme kattoterassilla päässeet, mutta tummennetun lasikaton alla oli oikeastaan helteisempää: tuuli ei osunut ja tummennetun lasin läpi paistava aurinko sai ihon näyttämään päivettyneemmältä. Suunnittelimme jo etukäteen, kuinka syksymmällä voimme muistella sitä paahtavan kuumaa elokuun iltapäivää, jona juhlistimme syntymäpäivääni etukäteen ihanalla kattoterassilla.

Tätä kirjoitan oikeana syntymäpäivänäni, matkalla festarikuvauksiin Mikkeliin. Istun täpötäydessä junassa, ulkona on satanut koko matkan ja satanee loppumatkankin, kuin myös viikonlopun. Mikä onni, että syntymäpäivämaljat tuli nostettua jo etukäteen. Hyvän sään aikana.

Kuvat minusta: Tiia Rantanen 

Jalankulkijat juoskoot, astukoot lätäköihin, kiiltäköön asfaltti vetinen.

Täytän tänään 26. Se on paha ikä, kuten on myös 25, kuten jo viime vuonna kirjoitin. Oi vierikää vuodet ja viekää minut daddy-age classiin. First classiin myös, kiitos. Järkevään ja menestyksekkääseen aikuisuuteen muutenkin, kiitos.


Mutta joo, laulun sanoista poiketen en ole tänään niin iloinen. Mutta kai se on nyt ajan henki, elämä tuntuu elokuvalta tai teatterilta jota ei haluaisi katsoa ja josta ei pidä. Jotain saatanan osallistavaa teatteria, jossa viihtyäkseen pitäis olla jotenkin extraekstrovertti, joka kyl handlaa eikä ees tunnu missään. Näytelmää ja elokuvaa, jonka nihkeimpiä juonenkäänteitä käsikirjoitin jo vuosi sitten ohjeistuksella, että saa muokata ja kirjoittaa vapaasti uudestaan, tämä on vain uhkakuva ja ehdotus, mutta mitään ei tehty, ja nyt sitten katsotaan vähän paskempaa teatteria.

Vaan ei sitä teatteristakaan kesken lähdetä, liput on maksettu ja ehkä tässä on kuitenkin onnellinen loppu ja huominen paremmin. Olin jo miltei menossa tänään katsomaan jekkubatteryoksennus Suicide Squadia, mutta leffaseurani olikin estynyt ja vietämme juhlapäivää jälleen huomenna, ehkä. Sen sijaan lähden kohta katsomaan lasten tekemää teatteria lapsille, se on varmasti hyvä vaihtoehto ja sopii minulle paremmin just nyt.


Juhlistin syntymäpäivääni heräämällä aikaisin ja menemällä hotelliin aamiaiselle. Kotiin palattuani nukahdin ja näin hyvin realistisen romanttisesta eroottiseksi kasvavan unen. Unen kohdetta en oikeasti edes tunne, mitä nyt joskus tulee kadulla ja baarissa ja somessa vastaan, mutta olen lähestulkoon varma, että kohtaamisemme ei johtaisi ihan samanlaiseen lopputulokseen kuin unessani. Mutta realistinen ja kaunis ja miellyttävä uni kuitenkin. Ehkä uneni oli helikopterilla saapuva taikuri, joka näytti (ilmai)seksifilmejä.

Ehkä vielä joskus saapuu ihan oikeakin taikuri. Helikopteri on jo tänä kesänä nähty ja viisisataa jätskiäkin syöty.

Kuvituksena sateessakävelyn jälkeisiä omakuvia. Jyrkkä ja tumma valo toimii, peittää kesäpöhötyksen. Nuori ja kaunis, ainakin filtterien jälkeen.