Marimekko juhlii juuri nyt Oiva-astiastonsa 10-vuotissyntymäpäivää. Juhlavuoden kunniaksi astiasto on saanut juhlavan silauksen kultaisista yksityiskohdista. Astiat on siis kullitettu, kuten asiantuntijat kansankielisesti kertovat. Ja niiltä ja monilta muilta kullitetuilta astioilta minä syön aamiaiseni ja muut ateriani. Eli siis aamiaiset, sillä aamiainen on oikeastaan ainoa oikea ateria, jonka eteen jaksan nähdä vaivaa ja panostaa. Tämänkin postauksen keksin kuvata ja kirjoittaa vasta kun aamiainen oli jo katettuna.

Kultaisten asioiden obsessiotani seuranneet ihmiset tuskin yllättyvät, kun kerron, että astiakaappinikin on alkanut muuttua kultaiseksi jo ennen kullitettuja Oiva-astioita. Tai siis sisältö on muuttunut, kaappi itsessään on edelleen tylsää, luonnonvalkoista lastulevyä.

Kymmenen vuotta sitten keräsin omia astioita omaa kotiani varten. Olin jo silloin laatutietoinen ja halusin hyviä astioita. Ja niitä samoja astioita käytän edelleen – ne ovat edelleen siistejä ja ehjiä. Mutta valitettavasti värimieltymykseni ovat muuttuneet: enää en nauti siitä, että minulla on tosi kivasti sekoitettu saman sarjan eri värisiä astioita. Luojan kiitos ne eivät ole turkooseja, kuten olisin aikoinani halunnut. Vaikka aion ikuisesti olla skarppi ja muuttua maailman mukana, jämähtämättä konservatiiviksi, huomaan astiamakuni olevan nykyisin hyvin pelkistetty ja perinteinen. Sillä trendikkyydestään huolimatta kultaiset yksityiskohdat ovat myös hyvin klassisia ja perinteisiä.

Kultaiseksi astiakaappini alkoi kuitenkin muuttua jo miltei pari vuotta sitten. Helsinki Priden puistojuhlasta kotiin palatessa löysin jonkun kadulle otettavaksi jättämän astialaatikon. Tarkkasilmäisenä bongasin laatikosta tietysti heti kultaiset pikkulautaset. Niitä oli kolme, nappasin mukaani ne kaikki. Samana kesänä löysin myös kierrätyskeskuksesta kultaisen simpukka-astian. Täysin turha ja käyttötarkoitukseton, mutta kaunis.

Järjettömien astioiden kaverina minulla oli jo valmiiksi muutama lautanen Marimekon Oiva-sarjasta. Viime syksynä ostin niitä lisää, samoin hankin uusia kuppeja Marimekolta. Yritin metsästää niitä myös Facebookin surullisen kuuluisilta kirpputoreilta, mutta niin yritti aina noin kahdeksankymmentä muutakin.

Viime vuonna sain lahjaksi espressokeittimen ja sen kaveriksi oli tietysti hankittava espressokupit. Ei muuten löydy kivoja sitten millään! Kaikki neuvoivat etsimään kirpputoreilta – ja minähän etsin, tuloksetta. Kuppeja kyllä löytyi, mutta jostain käsittämättömästä syystä juuri espressokuppien kylkeen on näköjään aina pakko painaa astian tarkoituksesta kertovia tekstejä. Ei voi olla espressokuppi, jos sen kyljessä ei lue rumalla fontilla espresso. Hyvä tässä tietysti haukkua erilaisia kylkeen painettuja tekstejä oman tatuointi-villityksensä ollessa kuumimmillaan.... Mutta enpä tiettävästi myykään itseäni kirpputorilla! Vielä.

Kaupoissakaan ei ollut mieltymyksiäni vastaavaa. Löysin yhden, mutta niiden kappalehinta asetteineen olisi ollut yli kolmekymppiä setiltä. Ei tule isoja kahvikutsuja näillä hinnoilla, tuumin, ja join espressoni tuopista. Palasin etsintöjeni alkujuurille, kierrätyskeskuksiin, ja siellä sitten keksinkin ratkaisun! Perinteiset kahvikupit asetteineen ovat oikeastaan aika passelin kokoisia espressokupeiksi. Voin hyvin ostaa niitä ja ryystää polttoaineeni niistä! Kierrätyskeskuksen hyllystä sattui vieläpä löytymään kokonainen sarja ihania kuppeja. Kullitukset löytyivät niin kupeista, aseteista kuin jälkiruokalautasistakin. Ja näitä astioita oli hyllyssä tolkuton määrä! Ensin nappasin koriini neljä kuppia asetteineen, sitten otin niille vielä lautasetkin. Ja sitten päätin täydentää setin kuuteen, sillä kuusi on ilmeisesti perinteinen ja sopiva määrä astioita. Eipä sillä, että astioiden hankkimisen jälkeen luonani olisi vieraillut kerralla yhtä ihmistä enempää, mutta ehkä vielä joskus! Minusta tulee kulmakunnan kovin kahvinkeittäjä.

Kahvikupeista juon siis espressoni – maitokahvia, teetä tai jotain muuta virvoketta kaivatessani käytän isompia mukeja. Halusin kokeilla tietysti uutta kultaista mukiani, joten join siitä mehua.

Ja sitten kultaisen hulluuteni kruunuksi ilmestyivät vielä Marimekon juhla-Oivat. Sain Marimekolta juhlan kunniaksi kaksi kuppia ja kaksi lautasta Siirtolapuutarha-kuosilla. Juuri samoja lautasia kaapistani jo löytyikin, vain ilman kullitusta. Nyt Siirtolapuutarha-lautasiakin löytyy kaapistani kuusi kappaletta. Ei sillä väliä, että ruokapöytäni vetää vain neljä henkeä. Kuten sanottu, kuusi on ainoa oikea luku astioille. Ehkä vielä koittaa aika, jolloin järjestän illallisia kuudelle hengelle.

Kuusi kultaista illallisvierasta, kuulostaa tarunhohtoisen seikkailutarinan alkutilanteelta. Alkaisipa seikkailu pian.

Sinä ansaitset kultaa. Jari Sillanpään viimeisin hitti, ja aivan syystä. Teksti on oivaltava ja puhutteleva, rehellinen ja aito. Teksti yhdistettynä sävellykseen ja Jari Sillanpään tunteikkaaseen ääneen, on kappale täydellinen. Sinä ansaitset kultaa on lauseena kaunis ja uskomattoman voimauttava. Pidän jopa Cheekin Vain elämää -versiosta, vaikkei se sama asia tietenkään olekaan. Sinä ansaitset kultaa on kantanut minua monina vaikeina hetkinä vuosien varrella. Vaikka kappaletta on kuunnellut viime vuosina koko Suomi ja se on kasvanut ehkä jopa Satulinnaa suuremmaksi hitiksi, on kappale silti minun kappaleeni.

Mutta upeasta kappaleesta on tietysti vielä vähän matkaa siihen, että hittikappaleen tekstistä kannattaa ottaa tatuointi. Sille matkalle päätin kuitenkin lähteä.

Ajatus Sinä ansaitset kultaa -tekstin tatuoimisesta ranteeseen pyöri mielessäni jo keväällä. Suunnittelin pientä, neutraalia, tikkukirjaimin kirjoitettua tekstiä. Jotenkin ajatus ei kuitenkaan tuntunut valmiilta ja olin tavallaan tyytyväinen, kun jouduin muista syistä perumaan jo varatun tatuointiajan.

Loppukesästä varasin uuden ajan. Ja samaan rysäykseen Siltsu palasi huumekohun jälkeen lööppeihin (nopeasti aiheettomiksi osoittautuneiden) lapsipornon hallussapitoepäilyjen merkeissä. Ne yhdistettynä huumekohuihin tulin hieman epäluuloiseksi: katuisinko ajatusta tatuoinnista? Osoittaisiko tatuointi todella huonoa makua? Hävettäisikö se myöhemmin? Pari tuntia uuden ajanvaraukseni jälkeen lähetin tatuoijalle viestin, että homma täytyy taas laittaa jäähylle. Mielessäni vilisivät tatuoidut kihlasormukset, kehnosti peitellyt entisten rakkaiden nimitatuoinnit ja amatöörimäiset valokuvatatuoinnit vauvoista. En haluaisi päätyä tatuointeineni surulliseksi esimerkiksi siitä, mitä tatuoinnit voivat pahimmillaan olla.

Pahimmat epäilyt kuitenkin kaatuivat nopeasti ja tatuointiajatukseni sai taas uutta tuulta purjeisiin. Tunne ajatuksen oikeudesta vahistui. Samalla tajusin Jari Sillanpään henkilökohtaisen elämän vaikeuksien vain vahvistavan tatuoinnin sopivuutta ja viestiä. Sinä ansaitset kultaa kun voi tarkoittaa niin montaa asiaa. Kaikilla on joskus vaikeampia aikoja, mutta niiden jälkeen tulee taas parempia. Tatuoinnissa Sinä voi olla kappaleen tekstin mukaisesti loukattu ja satutettu eksä, jolle toivoo vain hyvää. Ehkä Sinä on minä itse. Vaikka olisinkin ajattelematon tai muuten sekaisin, en silti haluaisi nähdä itseäni täysin kelvottomana. Minäkin ansaitsen kultaa. Tai Sinä voi olla Jari Sillanpää. Kullantäyteisimpiä aikoja odotellessa.

Tatuointi haki lopullista muotoaan hyvin pitkään. Lopulta katselin ihanan bloggaajakollegani Tiinan Instalive-lähetystä, jossa Tiina teki kuvituksia tulevaan kirjaansa. Olen ihaillut Tiinan töitä jo pitkään, ja lähetystä katsellessani tajusin, että Tiinan uskomattoman kaunis käsiala on se, jolla tatuointi pitää tehdä. Ei vähäeleisillä tikkukirjaimilla, vaan Tiinan persoonallisella ja juuri tähän tekstiin täydellisen loppusilauksen sisältävällä käsialalla. Tiina suostui suunnittelupyyntööni epäröimättä ja sain nopeasti useita eri vaihtoehtoja. Tatuoijani, Impact Tattoon Outi, hyväksyi ajatuksen myös. Niinpä muutama viikko sitten pyyhälsin Punavuoreen Impact Tattooseen. Vähän pelkäsin, sillä tatuointi olisi kohtuullisesta koostaan huolimatta huomattavasti aiempia kuviani värikylläisempi ja siksi myös varmasti kivuliaampi. Muistelin Tahdon-kampanjatatuointiani, jota ottaessani valuin valtoimenaan kylmää hikeä ja loppuun saakka olin varma, etten selviä tästä. Mutta kaipa se oli kertynyt kokemus tai ajatus kullan ansaitsemisesta, joka helpotti oloa. Tatuointi ei tehnyt edes tiukkaa, vaan oli jopa miellyttävää. Luulin kuvasta olevan valmiina suunnilleen yhden kolmasosan, kun Outi totesi kuvan olevan valmis.

Kuten kaikki tietävät, pätee tatuointeihin hyvin vahva porttiteoria. Nyt kun olen yhtäkkiä ihminen, jolla on yhden tatuoinnin sijaan kolme, on jo hyvin matala kynnys ottaa niitä paljon lisää. Sinä ansaitset kultaa on ihana myös tatuointina. Ensin mielessäni oli yksi, nyt mielessäni on neljä uutta kuvaa, jotka haluan jossain vaiheessa toteuttaa.

Minä ansaitsen kultaa ja kaiken elämääni merkityksellisen nahkaani ikuistettuna.

Suunnilleen vuosi sitten kirjoitin kultaisesta passikotelostani ja kultaisena kimaltelevasta puhelimen kuorestani. Molemmat ovat käytössä edelleen – ja kultaisten, upeiden esineiden tuoteperheeni vain laajenee!

Tallinnan reissulla piipahdimme Telliskivessä sijaitsevassa Stella Soomlais -merkin studiomyymälässä. Kävin siellä myös viimekertaisella Tallinnan vierailullani. Putiikin palvelu, ilme ja tuotteet vakuuttivat, mutta tuolloin en kuitenkaan ostanut mitään. Useamman satasen maksavat laukut olivat toki kauniita ja laadukkaan tuntuisia, mutta eivät siihen tilanteeseen tarpeellisia eivätkä taloudellisestikaan järkeviä. Sivumennen täytyy tosin sanoa, että laukkujen hinnat eivät ole ollenkaan pahoja verrattuna moniin suuriin brändeihin. Laivamatkalla Tallinnaan kun katselimme muutamankin merkin laukkuja Taxfreessä, ja hinnat olivat oikeastaan samoja kuin näiden Virossa käsityönä tehtävien laukkujen.


Kovin suuriin ostoksiin en tälläkään kertaa päätynyt, mutta kuten sanottu, kultaisten ja upeiden arkiesineideni kokoelma karttui! Iskin nimittäin silmäni kultaista nahkaa olevaan korttikoteloon. Hintaa kotelolla oli parikymppiä – siis saman verran, kuin turhalta mutta juuri siksi tarpeelliselta tuntuvalla passikotelolla. Toisin kuin passikotelo, korttikotelo ei tuntunut ollenkaan turhalta. Päinvastoin, se sopi täydellisesti passikoteloni kanssa ja oli siksi oikeastaan pakkohankinta. Tämä on myös kätevä silloin, kun liikkuu yöelämässä tai edustustilaisuuksissa, joihin ei voi tai halua raahata valtavaa laukkua mukanaan. Enää vain puuttuu se yöelämässä liikkuminen, kätevä korttikotelokin kun jo löytyy!


Myös toinen matkaseurueeni jäsen päätyi ostamaan korttikotelon. Hänelle mieluisinta väriä ei kuitenkaan ollut valmiina, mutta auliisti lupasivat kyllä tehdä halutun värin seuraavaksi päiväksi. Seuraavana päivänä koteloa hakemaan mennessämme myymälässä odotti valmiina kaksi erilaista vaihtoehtoa, koska kaveriltani oli unohdettu kysyä, minkä väriset niitit hän koteloonsa haluaisi. Tätä voisi kutsua jo palveluksi. Muutenkin Stella Soomlaisilla oli ihana ja äärimmäisen kiva palvelu ja tunnelma. Suosittelen!

Stella Soomlais studio
Telliskivi 62
10412 Tallinn, Viro

Kultaiset asiat. Niistä ja niiden ihailusta olen kirjoittanut blogissakin aika usein. Viime jouluna löysin kultahileiset kännykän kuoret, jo vuonna 2015 haaveilin kultaisesta takista ja huutelin kimaltavamman ja kiiltävämmän, sukupuolineutraalin vaatevalikoiman perään.

Nyt, ysäribuumin ollessa kuumimmillaan, on myös takkimuoti saanut toivottuja vivahteita. On ollut kreisiä toppatakkia, karvakaulusta, sateenkaaren värejä, metallinhohtoa. Vaikka mitä.

Naisille ja lapsille.

Miehet ovat edelleen saaneet nauttia mattapinnoista ja tylsistä väreistä. Satunnaisina pilkahduksina on ollut värejäkin tarjolla, mutta hyvin niukasti. Tämähän ei olisi ongelma, jos olisin nainen tai muuten niin pienikokoinen, että mahtuisin naisille tai lapsille tarkoitettuihin vaatteisiin. Vaan leveäharteisena miehenä on pääsääntöisesti turha edes etsiä.

Syksyllä toivoni kuitenkin heräsi! H&M:n miesten vaatteita esittelevä Instatili vilautti kollaasissaan metallinhohtoista, kullanväristä toppatakkia. Miesoletetut ympäri maailmaa kyselivät innoissaan takin perään, asiakaspalvelun vastaus oli kertatoisensa jälkeen, että valitettavasti ei ole saatavilla maassasi, tarkkaile valikoimaa tulevina viikkoina.

Ja minä tarkkailin. Kävin sekä myymälöissä että nettikaupassa, useita kertoja viikossa, useita viikkoja. Eikä mitään. Olin kiukkuinen. Vanha mutta laadukas, Suomessa tehty villakangastakkini on edelleen oikein käyttis, mutta tyylini kaipasi vaihtoehtoja.

Raivosin asiasta myös serkulleni Whatsappissa. Serkkuni vain tyynen rauhallisesti linkittää minulle H&M:n nettikaupan, että tällanen ainaki löytyy. Ja siinä se oli, ihan yhtäkkiä, salaa myyntiin tulleena, minun takkini. Jäljellä oli enää vain omaa kokoani, tuplasti kalliimpana kuin mihin olin varautunut. Pakko se oli silti ostaa, tietysti. Vähät siitä, että vastaavaa myytiin aletangoissa naisten osastoilla parillakympillä. Minä tarvitsin hohtavan takkini.

Kultainen se ei oikeasti ole, vaan kuparinvärinen, mutta minun silmääni ne ovat oikeastaan sama asia. Ihania molemmat. Takki on samaan aikaan niin luonteva ja niin överi. Ja se selvästi ilahduttaa myös kanssaihmisiä: olen saanut takista useita ilahtuneita ja kehuvia hihkaisuja. Kyllä se vain niin on, että hauska pukeutuminen ilahduttaa sekä itseä että muita.

Ensin en oikein tiennyt, minkä kanssa takkia pukea: mitä jos kaikki onkin takkiin yhdistettynä vain liikaa? Lopulta huomasin, että takki toimii mainiosti aivan tavallisten vaatteiden kanssa: olen käyttänyt sitä viime päivät mustien farkkujen ja tummansinisen neuleen kanssa. Neuleen, joka on vuosia vanha ja olisi luultavasti jäänyt käyttämättä, jos en olisi sattumalta löytänyt sitä uudelleen.

Odottakaas vain, kun arkiasun lisäksi löydän kultaiselle takilleni juhla-asun! Siinä tarvitaan jo muutakin kuin UV-suojaa.

Kuvat: Enni

Olen toki henkisesti jonkin sortin haaskalintu, sillä rakastan kultaisia ja säihkyviä asioita, kuten pari vuotta sitten kirjoitin. Se saattaa myös jollain tapaa näkyä asioissa, joita haalin ympärilleni.

Kaikki alkoi kultaisesta passikotelosta. Siihen liittyi pieniä huvituksen tunteita. Ostin sen joitakin vuosia sitten Kiasman kaupasta, ajatuksella koska miksipä ei. Kotelo maksoi mielestäni jotenkin kohtuuttomasti, tyyliin kaksikymppiä, ja tunsin ostoksestani pientä häpeää. Myöhemmin huomasin, että se on myös varsin piukka: passi ei sujahda sinne ja takaisin ilman huolellista esileikkiä ja liukastetta pitkällistä nitkuttelua. Hävetti.

Ostin kauniin mutta käyttökelvottoman passikotelon, joka oli vieläpä järkyttävän hintainen.


Sitten onneksi luin jonkun muotibloggarin (ehkä NaaGin) ostaneen ulkomailta useita satoja euroja maksaneen passikotelon. Oma (paljon hienompi) parinkympin pussukkani ei maksanutkaan yhtäkkiä mitään. Se oli täysin normaalin ihmisen arkipäiväinen käytännön esine. Otin sen reippaasti ja ylpeästi käyttöön. Käytössä se on hiemanottanut osumaa ja menettänyt kultaisuuttaan, mutta myös venynyt juuri sopivaksi! Samalla se oikeasti suojaa aina mukana olevaa passia, josta ei luultavasti muuten olisi jäljellä enää mitään.

Viime syksynä ostin myös uuden puhelimen. Ostin iPhone 7plussan heti sen ilmestyessä. Miljoonan maksaneen puhelimen suojaaminen tuntui jokseenkin järkevältä. Suuntasin etsimään puhelimelle suojakuoria.

Ei yhtäkään, missään. Uuden puhelinmallin suojakuoret eivät olleet vielä ehtineet yhteenkään myymälään. Lopulta päivien etsinnän jälkeen löysin yhdestä liikkeestä yhden suojakuoren. Se oli ruskeaa nahkaa, sisälsi useita käteviä korttitaskuja ja maksoi melkein satasen.

Mieluummin kuolen, totesin mielessäni ja jatkoin elämääni reunalla: hirveän kallista ja valtavan kokoista älytaulua ilman suojakoteloa käyttäen.


Sitten koitti joulu Espanjassa. Shoppailimme jossain kauppakeskuksessa, joka oli Espanjan muidenkin nurkkien tavoin täynnä krääsä- ja kännykkäkuorimyymälöitä. Marssin yhteen varmuuden vuoksi katsomaan, ettei vain ole mitään kuoria tarjolla.

Espanjassa minua kohtasi vähän saman tyyppinen kohtalo, kuin suomalaisessakin myymälässä. Tarjolla oli suunnilleen yksi ainoa puhelimeeni sopiva suojakuori.

Onneksi vain vähän sama.

Tämä yksi ja ainoa suojakuori nimittäin oli tämä:


Kyllä. Kuori on täynnä kultahilettä ja erivärisiä, metallinhohtoisia sydänpaljetteja. Kuva ei välttämättä kerro, mutta ihanassa ysärihengessä hileet ja paljetit lilluvat nesteessä ja tämän seurauksena tietenkin liikkuvat puhelinta heilutellessa.

Puhelimeni onkin illanviettojen ja iltapäiväkahvitteluiden varma ohjelmanumero: aina joku nappaa puhelimen pöydältä ja alkaa hypnotisoituna heilutella kultahileitä. Kuori on myös kerännyt varauksetonta ihastelua niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Sillä onhan se nyt kaunis.

Tätä ei tiettävästi tapahtuisi käytännöllisellä ja susirumalla, nahkaisella suojakotelolla.