Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Rakkauslaulu Helsingille

Tänään 12.6. vietetään Helsinki-päivää . Kirjoitin sen kunniaksi pienen rakkauslaulun (oikeasti ei ole laulu vaan ihan normaali blogiposta...

Tänään 12.6. vietetään Helsinki-päivää. Kirjoitin sen kunniaksi pienen rakkauslaulun (oikeasti ei ole laulu vaan ihan normaali blogipostaus) Helsingille. Mutta kuten kaikissa hyvissä rakkauslauluissa, tässäkin on surulliset puolensa.

Rakastan sitä, miten auringonlasku heijastuu Mäkelänkadun raitiovaunukiskoista ja näyttää siltä, kuin sulaa rautaa valuisi puroina pitkin katua.

Rakastan sitä, miten Esplanadin nurmikolla maatessa hektinen kaupunkiympäristö ympäriltä katoaa. Ei enää kiinnitä huomiota autoihin tai turistien mölinään, on vain kaupungin hiljaista kohinaa ja lehmusten huminaa. Omat ajatukset ja omat puheet, jos niitäkään.

Rakastan sitä, että koko ajan on tarjolla niin paljon, ettei ole pakko tarttua mihinkään.

Rakastan sitä, kuinka humalainen katujen nainen kertoo iloisena ohikulkijalle UFFin alennusmyynnistä ostamastaan kenkäkassillisesta ja siitä, kuinka kova kenkäongelma hänellä on. Että monien ulospäin näkyvien ongelmienkin kanssa voi jotenkin olla vähän jostain onnellinen.

Rakastan sitä, kuinka Alppipuiston ohi kulkevien junien kolina kuulostaa laserpyssyiltä.

Rakastan sitä, miten Piritorilla tapahtuva kaupankäynti näyttää päällisin puolin muuttuneen. Siksi nimi ehkä pitäisikin muuttaa FB-kirpputoriksi. Marimekko-kassit, addu-trikoot ja Trasher-hupparit vaihtavat omistajaa vilkkaasti.

Rakastan sitä, kun Coca-Cola -ratikka odottamatta ilmestyy mistä tahansa kadun kulmasta. Olkoon kuinka mainos tahansa, mutta Coca-Cola -ratikka on kaunis ja ilahduttaa aina. Vielä en ole koskaan ajellut Cokis-ratikalla, mutta kenties sekin päivä tulee. Siitä tulee ihana päivä.

Rakastan Karhupuistoa ja sen lippakioskia. En välttämättä käy usein (en käy nykyään missään usein), mutta ohikulkiessani kioskin kylkeen maalattu sateenkaari ja kioskin ympärillä istuvat ihmiset jotenkin ilahduttavat. Sitä kaupunkikulttuuria, nääs.

Rakastan sitä, että on hyvä ja toimiva joukkoliikenne, jota ei kuitenkaan tarvitse käyttää, sillä voin onnekseni kävellä aina miltei kaikkialle. Vaikka ollaankin Suomen ainoassa Kaupungissa, melkein kaikki on silti yllättävän lähellä. Kävellessä kaupunki pienenee.

Rakastan myös Karhupuiston kukkaistutusten tekijöitä ja sitä, että poliisien soittokunta kävi soittamassa puistossa kukkien istuttajille.

Rakastan sitä, miten alkukesä huumaa koko kaupungin ja kaikki hummaavat ulkona aamusta iltaan. Toisaalta väsyin aika nopeasti siihen, kuinka pöhnässä koko kaupunki kesästä, pussikaljasta ja terasseista on. Mutta väsyneenäkin rakastan.

Rakastan sitä, miten nopeasti ihan lähikulmatkin muuttuvat. Kuljet muutaman päivän poikkeusreittejä ja koko normaali kävelyreittisi on muuttunut: talon seinään on päivässä ilmestynyt muraali, sata vuotta toiminut yrittäjä kiittää menneistä vuosista ja kertoo siirtyneensä messuille ja nettikauppaan ja taas on tullut uusi eettinen vaateliike, jossa pitäisi käydä.

Rakastan Kallion kirjastoa sekä ulkoa että sisältä – niin kaunis ja kiva paikka. Häpeäkseni joudun myöntämään, etten ole vieläkään hankkinut kirjastokorttia. Mutta Kallion baarisuositukset sain Kallion kirjastolta Twitterissä heti Helsinkiin muutettuani, palvelu on siis erinomaista.




Rakastan ja vähän myös pelkään sitä, kuinka helppo Helsinkiin on hukkua ja jäädä huomaamatta.

Vaan eii suurta rakkautta ilman surua. Eihän rakkauslaulutkaan juuri koskaan kerro vain rakkaudesta, vaan sen kaipuusta, menettämisestä tai pelosta.


En kestä sitä, kuinka lyhyessä ajassa mieleni kehitti Helsinkiin paikkoja, joiden ohikulkiessa tulen vain kovin surulliseksi. Sitä, että Hakaniemen ranta ja pojat on poikia, ne lupaa muttei palaa ja että olen vähän itse niitä poikia.

En kestä sitä, että olen Helsingissä, paikassa, jossa kaiken piti sujua ja olla paremmin ja helpompaa. Nyt olen täällä, ja koen samaa, pikkukylän vuosilta tuttua ruhjovaa yksinäisyyttä ja pelokasta varmuutta siitä, kuinka suurta onnettomuutta kaikki tästä eteenpäin tulee olemaan. Ulkoa tulevat asiat ovat livahtaneet sisälle kuin kissanluukusta ja roikkuvat mukana kaikkialla kuin punkki.

Ei tän näin pitänyt mennä, Helsinki.

You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Oi miten ihana postaus! Niin katkeransuloinen, mutta kuitenkin enimmäkseen silti se suloinen! <3

    VastaaPoista
  2. Blogissani perinteinen blogihaaste ja laitoin sen eteenpäin sulle! https://www.menaiset.fi/blogit/tyylia-metsastamassa/nain-valehtelen-somessa

    VastaaPoista
  3. Ihana! Tulee itsellekin ikävä Helsinkiä, vaikka asunkin ihan lähellä, Kirkkonummella. Mutta silloin kun asuin Sörnäisissä ja Oulunkylässä Helsinki oli koti ja rakastin sitä niin kovin. Nyt on kuin olisi uusi poikaystävä.

    VastaaPoista