Kerrotaan nyt vielä täälläkin, jos joku ei vaikka tiedä, että kesä, se on todellakin täällä. Aika ei olisi voinut olla oikeampi.

Painan varsinaisen kesän jälleen festareiden parissa. Siispä varsinainen kesälomani on juuri nyt – kaikenlaista rientoa ja tekemistä on aivan riittävästi nytkin, mutta silti olen valtavan onnellinen siitä, että helteet ja heilimöinnit ovat luonani juuri nyt, kun teoreettisesti lomailen.

Kesäni ei kuitenkaan alkanut ihan toiveiden mukaisesti. Yhtäkkiä kertarysäyksellä tuli liikaa kaikenlaista. Mieli ei ole ollut kesästä huolimatta muutenkaan kukkeimmillaan – ja sitten vielä kaikki sellainen, mitä en yhtään ollut suunnitellut tai odottanut. Mitä ei ylipäätään suunnittelisi tai toivoisi. Vaeltelin ulkona ihmettelemässä lämpöä ja oksiin hiipiviä hiirenkorvia, ymmärtämättä että tämä kaikki on aivan todellista, hyvässä ja pahassa. Kesä ja kaikki muu, tässä ja nyt, minun kohdallani.

Mutta lopulta kesä ja lämpö sulattivat suurimmankin surkeuden – tai ainakin ikävät asiat saivat vähäksi aikaa väistyä.

Ja se väistyminen on tullut aika pienistä asioista – kahvista ja viinistä puistossa, auringosta ja kävelyistä. Päämäärättömästä haahuilusta. Juttelusta ja pelkästään luontevista siirtymistä asiasta toiseen.


Yksi tällainen luonteva siirtymä tapahtui torstaina. Törmäsin Finlaysonin pressitilaisuudessa ihanaan, Paikka auringossa-blogin Doritiin. Lähdimme tilaisuudesta yhtämatkaa ja olimme jo metrossa matkalla kotiin – minäkin, joka yleensä pihiyksissäni ja hyötyliikunnan nimissä pyrin kävelemään kaikki alle neljän kilometrin matkat. Siinä metromatkan ensimetreillä tuli heti mieleen, että voisi kyllä käydä vielä jätskillä. Niinpä hyppäsimme metrosta heti seuraavalla pysäkillä. Uskomatonta kyllä, mutta Helsingin keskusta ei omituisesti ole mitenkään turhan tiuhaan jäätelökioskeilla ahdettu. Lopulta jäätelöä löytyi Stockan tuulikaapista ja suuntasimme niiden kanssa Espan nurmikolle. En enää muista mitä jäätelöä söin, ehkä porkkanakakkua ja maitosuklaata, mutta hyvää oli. Vuosienkin jälkeen jaksan huvittua siitä, miten tällaiset vähän paremmat jäätelöt onkaan keksitty. Että niin vain tehdään vaikka porkkanakakun makuista jäätelöä. Mutta ihanaa, että tehdään. Perusmaut on jo aika moneen kertaan käytetty.
 Espa on paikka, joka ei yleensä ikinä tule mieleen – hektinen turistirysä, jonka kahta sivua jytyyttää jatkuva liikenne. Mutta jotenkin yhtäkkiä nurmikolle istuessa koko ympäristö rauhoittuu. Kun ei tähyile maailmaa normaalista melkein kahdestametristä, vaan suunnilleen puolesta metristä, on kaikki paljon rauhallisempaa ja suojaisempaa. Jäätelön äärellä puhuimme kaikesta: lapsista, vanhemmista, deittisovelluksista, yksinäisyydestä ja yhdessäolosta, sukulaisista ja tulevaisuudesta. Jäätelö valui sormiin tahmaksi, jota yleensä näkee yleisemmin 2- kuin 27-vuotiaan jäätelönsyöjän käsissä. Enkä tietenkään syönyt vohvelista, vaan turvallisesti pahvipurkista. Asia, jota lapsena ei koskaan halunnut tehdä: vohveli oli tuikitärkeä, pahvipurkki nössöille. Nykyään en ole niin vohvelin perään, vaikka pulla maistuukin.

Jäätelöt syötyämme köllöttelimme nurmikolla reput pään alla tyynyinä tuijottelemassa puiden lehtiä: sitä, miten kirkkaansininen taivas ja alkukesän limenvihreät puunlehdet ovat samaan aikaan lumoavan ihana ja aivan hirvittävä väriyhdistelmä. Kaiken kruunasi maailman suloisin hyvin tyylikkäästi pukeutunut pappa, joka kantoi kädessään sateenkaarikassia.

Aikamme köllöteltyämme kosteus alkoi hiipiä nurmikosta ruumiiseen, sääkin alkoi viiletä. Lähdimme kohti kotejamme, matkalta Dorit lähetti vielä linkin löytämäänsä sairaan hyvään biisiin, joka oli uskomaton myös minusta (en kerro vielä mikä, kerron biisistä ehkä jossain tulevassa musapostauksessa).

Jätskihetki Espalla oli suhteellisen lyhyt, mutta jotenkin silti merkittävä ja vaikuttava hetki: sellainen täysin tavallinen, mutta luonteva ja hyvä kohtaaminen.

Tämän kylän paikka auringossa, voisi joku hauska puujalka sanailla.