Tasan vuosi sitten pyörin tuli hännän alla kihelmöiden Hakaniemen Fidassa. Spice Girls oli, kuukausien ja kuukausien huhumyllyn jälkeen, ilmoittanut tiedotustilaisuudesta kello 17. Oli tietysti selvää (ja silti täysin epävarmaa), mitä tiedotetaan. Jonkinlaisista keikoista olisi kyse, mutta missä ja miten. Kuinka saada liput, millä rahoittaa reissu, kenen kanssa mennä, tapahtuisiko kaikki todella.

Hötkyilin ympäri Fidaa, ja kun tieto kello 17.00 tuli, olin samaan aikaan helpottunut että aivan ylikierroksilla. Kuinka hoopoksi voi lapsuuden suosikkiyhtye ihmisen saada vielä yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin?

Spice Girlsin comeback-keikat vuosimallia 2019 nähtiin keväällä ja alkukesällä. Keikat huipentuivat Lontoon Wembley Stadiumille – sinne, minne Geri Halliwell ei koskaan Spaissariurallaan päässyt lähdettyään yhtyeestä yllättäen Helsingin keikan jälkeen vuonna 1998. Lontoossa asuvien ystävieni, siis majoittajieni ja keikkaseurani, vuoksi oli luontevaa lähteä vaanimaan lippuja Lontoon keikoille. Lipun ostosta, sydämentykytyksistä ja niiden rauhoittamiseen aamutuimaan ottamistani Jaloviina-naukuista kirjoitinkin aikoinaan heti tuoreeltaan. Lontoon päästä puhelimeen kiljutut sanat, Eino we're going to see Spice Girls, ovat ehkä kaikkia saamiani rakkaudentunnustuksiakin kauneimmat sanat.
Lontooseen lähti kesäkuussa jännittynyt ja innosta soikea Spice Boy. Olin toki hermoraunio, sillä matka Lontooseen oli ensimmäinen, jonne lähtisin yksin. Piti selvitä lentokentälle, lentokentältä, etsiytyä oikeaan junaan ja päästä ystävieni luokse. Se oli paljon minulle, jolle joskus pelkkä bussimatka lentokentälle voisi olla liikaa. Mutta Spaissarien vuoksi mitä vain. Luin lentokoneessa Geri Halliwellin elämäkertaa, ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Saamamme Spaissariliput olivat toiseksi viimeiselle keikalle, perjantaille, istumapaikoille piippuhyllylle. Olin vakuutellut itselleni, että olen onnellinen jo siitä, että olen samalla stadionilla Spaissareiden kanssa. Vaikka he olisivatkin vain maustehiutaleiden kokoisia pisteitä horisontissa, olisin läsnä. Sattumalta toinenkin ystäväni oli kuitenkin tulossa keikalle lauantaina. Hän onnistui vaihtamaan omat istumapaikkalippunsa seisomapaikkalippuihin. Minä lupauduin mukaan, koska samapa tuo tässä konkurssissa käyttääkö vielä muutaman satasen enemmän Spaissarihurmokseen.

Ensin oli kuitenkin ensimmäinen konsertti istumapaikoilta. Olin onnellinen paikkojemme osoittautuessa oikein hyviksi: näimme ja kuulimme selkeästi ja istumapaikoista huolimatta kaikki tanssivat läpi konsertin.

Minä toki olin etukäteen aivan ymmyrkäisenä. Hermoilin paikalle pääsyä, aikataulussa pysymistä ja vielä ihan viime metreillä sitäkin, että saisinko nyt varmasti ostettua käsiohjelman, sillä nehän voisivat viimeisillä keikoilla loppua vaikka kesken, ja sitten minulla ei olisi tätä tuikitärkeää julkaisua (joka on muuten edelleen ostettavissa Spaissarien nettikaupassa).

Wembleyn edessä kohtaan ensimmäisen yllätyksen. Spice World the Moviesta tuttu Spice Bus on parkissa stadionin kupeessa. Olin lukenut bussiin rakennetusta Airbnb-asunnosta. En kuitenkaan tiennyt, että majoitus olisi nimenomaan Wembleyllä. Kuinka paljon olinkaan lapsena intoillut Spaissarien elokuvasta, Union jack-kuosista ja keikkabussista. Ja nyt tuntui pelkästään luonnolliselta ja itsestäänselvältä, että bussi odottaa minua siinä keikkapaikan kulmalla.

Tänään se todella tapahtuisi.  Tanssijat kiertelivät lavalla ja nostattivat tunnelmaa. Tanssijoita ilmestyi kaiken aikaa lisää ja he kerääntyivät hiljalleen kehämäisen catwalkin keskelle. Ympärille rengasta, jonka keskeltä tiesin Spice Girlsien nousevan lavalle.

Ja sen hetken, kun Spice Girls ilmestyi lavalle, muistan ehkä ikuisesti. Itketti ja nauratti ja hurmokselliset kylmät väreet kipittivät pitkin vartaloani päästä varpaisiin ja takaisin niin, että se ei ollut enää ollenkaan mukavaa. Hyrisin ja lauloin ja tanssin. Keikka alkoi Spice Up Your Life -kappaleella. Spaissari-suosikillani ja yhdellä kaikkien aikojen lempikappaleistani. Tavallaan olisin halunnut fiilistellä kappaletta vasta vähän myöhemmin, toisaalta se oli myös täydellinen aloitus. En muista enää biisien järjestyksiä tai sitä, mitä missäkin väleissä tapahtui. Muistan vain kokonaisvaltaisen onnellisuuden ja hurmion. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin: Spice Girls näytti aivan Spice Girlsiltä, vaikka olikin päivittynyt tähän päivään. Screeneillä pyörivät visuaaliset lisät näyttivät sekä nostalgisilta että älyttömän trendikkäiltä ja ihanilta. Tanssijoiden asut vilisivät itseäni inspiroivia värejä ja materiaaleja: shokkivärejä, pvc:tä, nahkaa, kultaa, tekoturkista ja teddyä.


Seuraavan päivän keikkajännitys ei ollut enää niin massiivista kuin ensimmäisen keikan: tiesin, miten Wembleylle mennään ja miten keikka etenee. Aikataulumme vähän venyivät ja lopulta emme keikkaseurani kanssa jonottaneet edes kovin kauaa. En osannut yhtään arvailla, millaiselle paikalle pääsisimme. Monet olivat jonottaneet ovilla valtavan pitkään ja jonoa eri porteille oli runsaasti. Jonottajat oli jaettu hyvin säntillisesti lippusiimoilla karsinoihin, ja karsina kerrallaan jonot siirrettiin sisään. Erinomaisen tehokasta ja toimivaa toimintaa, joka jatkui keikan jälkeen ihmisiä keikkapaikalta metroihin siirtäessä. En uskaltanut tai osannut ajatella mitään, ennen kuin olimme paikoillamme yleisössä. Olimme catwalkin oikeassa reunassa, viidennessä rivissä. Siis lähes kosketusetäisyydellä Spice Girlsistä. Olin kuvitellut meidän olevan jossain kaukana, josta voisi lähinnä aistia tunnelmia ja tanssia vapautuneesti. Toki todelliset fanit superlippuineen olivat catwalk-renkaan sisäpuolella, jossa ei jälkikäteen ajateltuna ollut mitään järkeä: suurimman osan ajasta siellä sai pyöriä akselinsa ympäri, nähdäkseen silti vain Spaissareiden selät. Paikkamme olivat täydelliset.


Huhujen mukaan Spaissareiden keikkoja vaivasivat äänentoistolliset ongelmat läpi kiertueen, ja pieniä kuuluvuusongelmia koin kyllä itsekin. Seisomapaikoilla lavan edessä kuuluvuus oli huono ja välispiikit puuroutuivat. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä: näin Spice Girlsit niin läheltä ja niin selvästi, etten voinut uskoa. Siinä he todella olivat, eilistäkin todellisempina. Melanie C aivan samannäköisenä, ellei jopa timmimpänä urheilijana kuin 90-luvulla, Mel B ehkä mennyttäkin vauhkompana ja villimpänä valtavan kampauksensa kanssa. Emma edelleen suloisen lapsekkaana, mutta silti jotenkin äidillisenä. Geri uskomattoman pienenä ja luisevana ja jotenkin väsyneenä, mutta silti uskomatonta tähteyttä hohtavana. Spice Girlsin 90-luvun girl power -feminismi oli päivittynyt luontevasti 2010-luvun feminismiksi, joka huomioi kaikki sukupuolet, seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit. 2 Become 1 -kappaleen sanoituksetkin oli päivitetty sateenkaariystävällisemmäksi. Lapsuudessa ja nuoruudessa Spice Girls oli nimenomaan oma juttuni, pakopaikka maailmasta ja aarre, jota halusin vaalia itse itseni kanssa. Vaikka Spaissarihurmio valtasi koko maailman, en kokenut muuta maailmaa, vain oman kokemukseni. Yhtäkkiä näin loppuunmyydyn Wembleyn, 90 000 ihmistä, kokevan aivan saman hurmion ja ällistyksen, liikutuksen ja riemun.
Mama-kappaletta esittäessään Spice Girls kutsui lavalle äitinsä ja lapsensa. Kappaleen aikana screeneille heijastettiin kuvia Spice Girlseistä itsestään. Mietin ratkaisun ihmeellisyyttä – miten Spice Girlsien kuvat liittyvät mitenkään mihinkään. Samalla tajusin, kuinka paljon aikaa 90-luvusta ja Spaissareiden huippuvuosista on. Kuvat eivät suinkaan olleet vain kuvia Spaissareista, vaan heidän nuoruudenkuviaan. Spice Girlsin huippuvuosista on vuosikymmeniä. Ajan kuluminen on käsittämätön ilmiö, sen sai taas kerran huomata.
Ja hetkessä kaikki oli taas ohi. Spice Girls kerääntyi takaisin keskiympyrään, jossa kaikki oli alkanut. Spaissarit vähensivät vaatetustaan, toiseksi viimeisten esiintymisasujen alta löytyi rekonstruktiot Wannabe-videolla nähtävistä asuista. Gerin strapetsitaiteilijan pikkuruinen body, Mel C:n verkkariasu. Oli aika kysyä viimeinen ja tärkein kysymys, What you really, really, really want. Bändi ja yleisö tykittivät uskomattomassa hurmoksessa Wannaben, haluten siitä todella aivan kaiken – kaiken nyt heti ja nopeasti ja silti loputtoman pituisena. Ilotulitukset räiskyivät ja tuntui, etteivät Spaissarit halunneet lavalta pois yhtään sen enempää kuin yleisökään. Lopulta bändi poistui lavalta, Mel B:n kuulette meistä taas pian -huutojen saattelemana. Kaikki oli ohi ja tuntui jotenkin pöllämystyneeltä. Oliko kaikki todellista vaiko sittenkin vain unta, johon Spice Girls-keijut olivat minut lennättäneet kuin Viva Foreverin musiikkivideossa?


Aamuyön puolella, yöpaikkaani palatessa koin hetkellisiä kauhunhetkiä. Hämäräperäisen kadun varrella seisoi suuren koiran kanssa suuri, hyvin epäilyttävä mies. He seisoivat paikallaan, aivan kuin minua odottaen. Tietenkin tiesin ulkomailla olevan hurjan vaarallista ja olin varma siitä, että nyt kuolen. Kiitin korkeampia voimia mielessäni siitä, että ehdin kuitenkin nähdä Spice Girlsit ennen kuolemaani. Kauhusta kankeana kävelin miestä ja koiraa kohti. Heidän kohdalleen päästyäni huomasin miehen tosiaankin ulkoiluttavan vain koiraansa – Spice Girls -paitaan pukeutuneena. Mies hymyili ja tervehti, ja jatkoi koiransa kanssa matkaansa toiseen suuntaan.

Se oli 10. marraskuuta, kun liput Spice Girlsien tulevalle kiertueelle tulivat myyntiin. Touko-kesäkuussa tapahtuva kiertue tuntui olevan ikuisuuksien päässä, mutta nyt kiertue on jo aivan loppusuoralla.

JA TULEE MINUN VUORONI NÄHDÄ SPICE GIRLS LIVENÄ. Vuosikymmenten odotuksen jälkeen. Muistan kirjoittaneeni 8-vuotiaana johonkin ystäväkirjaan hartain toiveeni -kohtaan, että "olla Spice Girlsin konsertissa". Se on kuulkaa paljon se, kun 8-vuotiaana esitetty hartain toive toteutuu.

Koska sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi kaiken, olen tietysti seurannut silmä kovana jokaikistä pienintäkin käännettä Spaissareiden kiertueella. Tiedän, että suunnilleen jokaisella keikalla on ollut hurja rankkasade, minkä seurauksena koreografioita on jouduttu hiukan yksinkertaistamaan ja oikomaan. Urheasti Spaissarit tanssijoineen ovat kuitenkin joranneet läpi upean show'n toisensa jälkeen. On ollut myös hauska huomata, kuina moni tuttu tai kuinka moni seuraajistani on lähtenyt katsomaan Spaissareita. Olen myös saanut jakaa asiantuntemustani lippujen tai sopivankokoisen fanipaidan tilaamisessa.

Vain alkukiertueesta kuului soraääniä siitä, ettei keikkojen äänentoisto ole riittävä. Senkään aiheellisuudesta ei ole varmuutta: brittien juorulehdistö kun lienee vielä suomalaistakin pahempi korostamaan ikäviä ja negatiivisia kulmia. Tiedän asut, tiedän settilistat, tiedän kaiken. Tiedän myös sen, kuinka inhimillisiltä ja lähestyttäviltä Spice Girlsit tuntuvat esiintyessään sadeviitoissa taivasalla. Toki upeat esiintymisasut hiukan kärsivät ajatuksesta, että ne verhoillaan kertakäyttösadetakkeihin. Ylipäätään kyseenalaistan ajatusta kertakäyttösadetakeista. Eiväthän ne oikeasti pidä sadetta, vaan vuotavat ja hapsottavat ja repeytyvät jo päälle puettaessa. Jos sataa, niin sade kastelee minut, sanoo Muumipappakin ja on täysin oikeassa.


Mutta silti rakastan sadeasuihin pukeutuneita Spaissareita. Erityisesti Geriä, joka tuntuu olevan eniten sadesuojauksen ja lämmittelyn tarpeessa. Eilisellä keikalla hän oli pukeutunut sadetakkiin ja bomberiin, muiden laulajien esiintyessä aivan normaaleissa esiintymisasuissaan. Siitä huolimatta rakastan Geriä ja joudun paljastamaan, että kännykkäni taustakuvanakin on kuva sadehattuisesta Gingeristä.

Ihan oman maininnan haluan antaa myös Mel B:lle. Scary Spicen Instagram on aina ollut hiukan persoonallinen, mutta kiertueen aikana hän on päässyt valloilleen. En ole täysin varma, päivittävätkö muut Spaissarit instojaan itse, mutta Mel B:n tarinoinnit ovat niin villejä, ettei asiasta ole epäilystäkään. Aitous on parasta internetissä, vaikka olisitkin kansainvälinen supertähti.
Mutta nyt olen siis saapunut Lontooseen! Kirjoitan tätä itseasiassa missäs muuallakaan kuin junassa lentokentältä ystävieni luo, joissa majailen viikon verran Spaissarimatkallani. Matkalaukussani on kolme Spaissaripaitaa ja huppari. En ole vielä hankkinut kiertueen virallisia fanituotteita, vain kiertueeseen liittyvät viralliset fanituotteet, joten Spaissari-matkatavarani saattavat lisääntyä matkan aikana huomattavasti. Matkalukemisenani on tietenkin maailman paras Geri Halliwellin elämäkerta, jota voin suositella kaikille. Jopa korostaa sen lukemisen tärkeitä. Luen sitä ehkä kahdettakymmenettä kertaa ja olen edelleen hurmiossa. Aina herää uusia ajatuksia ja kulmia, kirja palvelee joka lukukerralla aivan uudella tavalla. Se myös toimii kaiken ikäisille. Olen lukenut sitä ensimmäisen kerran 11-vuotiaana, pian täytän 29.


Tämä on ihanaa, enkä tiedä mihin tämä johtaa: luultavasti uskomattomaan hurmokseen, josta tulette kuulemaan enemmän kuin sielunne ja silmänne kestävät. Itsehän nimittäin aion ottaa tästä kaiken ilon irti – viime marraskuisen, jaloviinaryyppyjä vaatineen lippujenhankintajännitysnäytelmän vastapainoksi nimittäin satuin hankkimaan jälleenmyyntisivustolta toisen ystäväni avustamana hyvin vaivottomasti ja helposti liput vielä toisellekin, siis Spaissarien kiertueen viimeiselle, keikalle Wembleylle. Kaikki ilo irti, kuten sanottu. Ensin perjantaina leppoisasti istumapaikoilta, sitten lauantaina kunnolla joraten seisomapaikoilla.

Ihanaa aikaa olla elossa.

Neljä kuukautta Spice Girlsin konserttiin – siispä on mitä parhain aika esitellä teillekin viimeisin tatuointini!

Tatuointina on mitäpä muutakaan kuin pohkeenmittainen Geri Halliwell. Ajatus Geri-tatuoinnista oli melko nopea oivallus. Istuskelin läppäri sylissä sohvalla ja kokeilin piirtää Geriä photoshopissa. Laitoin luonnokseni tatuoijalleni Outille Impact Tattooseen – ihan vain tiedustellakseni, että olisiko tässä ylipäätään mitään järkeä. Outi riehaantui ajatuksesta heti ja suureksi yllätyksekseni varasin tatuointiajan muutaman viikon päähän. Alustavasta luonnoksesta tatuointiajan varaukseen muutamassa minuutissa.

Vaikka ideasta toteutukseen kulunut aika oli aika lyhyt (ensimmäisen ja toisen tatuointini välissä kun oli useita vuosia), on Geri-tatuointillakin selkeä merkitys ja symboliikka. Geri on kulkenut mukanani käytännössä aina, ja kulkee jatkossakin. Geri tulee uniini, elää lainauksissani ja kaikuu korvissani.

Oli itsestäänselvää, että haluan tatuointiin Gerin ikonisessa Union Jack -mekossa, ikonisessa poseerauksessa. Kuva on vuoden 1997 Brit Awardseista, joissa Spice Girls esitti Who Do Think You Are -kappaleen – thinkistä inkkiin siis. Who do ink you are. Tuon ajan Gerissä, poseerauksessa ja asussa kiteytyy se, mitä Gerissä ihailen. Asenne ja varmuus ja kaikessa huippusuosiossa kuitenkin jonkinlainen luonnollisuus ja tavallisuus. Tietenkin Geri oli ja on jopa minun silmissäni saatanan seksikäs, mutta ei kovinkaan muovisella tavalla. Geri on tavallaan ronskin muodokas ja oma itsensä, ja muodokkuus ja aitous oli itselleni tärkeää myös tatuoinnissa. Pikkuhousut eivät vilku vaan ihan tarkoituksella näkyvät lyhyen, jopa olemattoman, helman alta. Gerin muotoja ja esimerkiksi kasvojen pyöreyttä oli tatuoinnissa mielestäni tärkeää jopa korostaa.

Geri elämässäni ei kuitenkaan ole mikään hetkellinen päähänpisto. Olen tuntenut jotain syvää sielun yhteyttä Geriin oikeastaan koko 2000-luvun. Spice Girls, Geri etunenässä, opetti minulle feminismin perusteet. Toki Spaissari-feminismi oli aika yksinkertaistettua eikä siinä paljoa intersektionaalisesta feminismistä puhuttu, mutta konseptin idea selittyi mainiosti 8-vuotiaallekin – ja istutti siemenen, jota on ollut ilo kasvattaa läpi elämän.

Gerin elämäkertakirjansa on tajuttoman hieno ja ajatuksia herättävä ja olen lukenut sen lähemmäs parikymmentä kertaa – vaikka kirjasta paljastuukin, että Geri voi Spaissari-aikoinaan useinkin hyvin huonosti. Silti ja siksi kirja on vain syventänyt suhdettani Geriin – olen huomannut meillä samoja ajatuksia samoissa ikävaiheissa. Olemme molemmat horoskoopiltamme leijonia, syntymäpäivillämme on eroa vain kaksi päivää - vuosi on toki eri. 26-vuotiaana tajusin, että Geri lähti Spice Girlseistä minun ikäisenäni. Iässä, jota joitakin vuosia aiemmin olin pitänyt aikuisena ja itselleni kaukaisena. Se herätti minut miettimään: missä vaiheessa oman urani huippuhetket koittavat, jos Gerin pääasiallinen ura jo päättyi? Koska koittaa minun aikani löytää sisäinen rauha, elää idyllistä elämää maatalossa kotieläinten ja lasten kanssa ja avioitua ilmeisen ihanan formulamiehen kanssa?


Olen ymmärtänyt, että näitä kohti pitää ehkä tietoisesti mennä, ei vain odotella asioiden tulevan – vaikka toisaalta monia uskomattomia työasioita tällekin vuodelle on tullut ihan tarjottuina, ilman että olen itse tietoisesti kysellyt. Silti pidän Geriä edelleen jonkinlaisena johtotähtenäni. Muistuttakoon ja johdattakoon Geri minua pohkeesta käsin oikeasta asenteesta.

Kun esittelin kuvaa tatuoinnista ihmisille, ei kukaan kauhistellut tai ihmetellyt. Sen sijaan sain innostuneita kysymyksiä: tuleeko loput Spaissarit Gerin viereen, pohkeen ympäri? Onko se jo valmis? Väritetäänkö se? Tehdäänkö siihen varjoja? Kuulin myös ihanan romanttisen kertomuksen Spice Girlsin Suomen keikalta.

Nyt suunnittelen toiseen pohkeeseen Gerille kaveria toisesta ikonisesta pop-kulttuurin hahmosta. Osaako joku heittää arvausta, kenestä voisi olla kyse? Hassua ajatella, että vielä vuosi sitten minulla oli vain yksi pieni tatuointi.

Every boy and every girl! Spice up your life! People of the world! Spice up your life! 

Tänään se oli, Suuri Päivä. Spice Girlsin comeback-kiertueen liput tulivat myyntiin. Olin hermoraunio jo tuntia ennen lipunmyynnin alkua. Tein itselleni aamiaiseksi muhkean juustolautasen, mutta en oikein osannut syödä. Tuijotin Spaissareita soittavaa bluetooth-kaiutinta, tuijotin Instagramia, tuijotin kahvikuppia, haukkasin palan juustoa, ja aloitin tuijotuskierroksen alusta.  Avasin Whatsapp-puheluyhteyden Lontoon kavereihin jo hyvissä ajoin. Surffasin Ticketmasterin sivuille. Ankeintahan olisi, jos ei pääsisi edes sivustolle.

 Laadimme toimintasuunnitelmaa, kuka yrittää ostaa mitäkin ja kuinka ylipäätään kannattaisi toimia.


 Lipunmyynnin alkaessa olin rauniona entistä enemmän. Pääsimme molemmat klikkaamaan, montako lippua ja mistä kategoriasta haluaisimme. Siihen se ilo sitten loppuikin. Kauppa oli tietenkin ruuhkautunut, mutta odotimme toiveikkaina. Yhteys katkesi, yritimme uudelleen. Taas raksutimme, eikä mitään. Olimme toiveikkaita, sillä ympäri Brittein saarta mahtuu stadioneille niiin monta ihmistä, että toivoa on. Jonotimme ja odotimme, hakkasin itseäni naamaan ja tein henkisiä uskomattomia voimisteluliikkeitä. Ei ollut hyvä tunne se, ei ollenkaan. Mille tahansa keikalle pyrkivä kaverini oli välillä päässyt jo maksuvaiheeseen kaiken kaatuessa. Sama toistui. Toivoni alkoi hiipua. Aikaa oli kulunut jo lähes tunti, Twitterissä riehuttiin sivujen kaatumisesta ja riemuittiin lippujen saamisesta. Osuvat giffit ja muut meemit naurattivat, ongelmattomasti haluamansa liput saaneille haistattelin törkeästi ja avoimesti.



Toiveeni alkoivat rapistua. Muistelin lapsena ystäväkirjaan raapustamiani sanoja. Hartain toiveeni: Tavata Spice Girls tai olla heidän konsertissa. Hartaimman lapsuudentoiveeni toteutuminen oli niin lähellä, mutta niin kaukana. Melanie C julkaisi Instastoryssä kiertuemainoksen Say You'll Be There -saatetekstillä. Tuntui ja maistui silkalta vittuilulta, kun kukaan ei mitään muuta yrittänytkään kuin be there, siinä onnistumatta. 

Yhtäkkiä myyntiin tuli lisäkeikkoja. Tilanteen kehittymisen seuraaminen oli hankalaa, kun silmä kovana joutui vahtimaan Ticketmasterin sivuja ja aloittamaan jonottamisen uudestaan yhteyden katkettua. Lisäkeikat loivat toivoa, mutta eivät lohduttaneet: jos ei pääse läpi lipunmyyntiin, ei mikään määrä keikkoja auta.

Tuskailimme tilannetta. Lontoon seurueeni puhelimen päässä oli laajentunut, välillä kuului riemunkiljahduksia. Lontoossa päästiin välillä jo valitsemaan paikkoja, sitten kaikki taas kaatui. Sydämeni hakkasi ja mieleni tempoili. Päätin avata Jallun, pieni lääkekonjakki oli siinä tilassa hyvinkin paikoillaan.

Olin turhautunut. Olin valmistautunut syytämään kaiken omaisuuteni vaikka sitten kolmesataa maksaviin Spice Up Your Life -VIP-lippuihin, jos tilanne sitä vaatii. Mutta ei auta rahakaan silloin, jos muitakin halukkaita ostajia on, eikä kukaan edes tiedä, että voisit maksaa mitä vain. Neuvottomana tuijotin ruutua. 

Ja sitten yhtäkkiä puhelimessa oli pidemmän aikaa hiljaista. Sitten alkoi kiljunta.

- EINO! WE'RE GOING TO SEE SPICE GIRLS!! 
- ONKS SULLA KYNÄÄ JA PAPERIA TÄÄ VARAUSNUMERO TÄYTYY SAADA YLÖS JOKA PAIKKAAN!! 
- MITÄ OIKEESTI ONKO NYT IHAN VARMA TULIKO SIITÄ JO VAHVISTUS VARMASTI??? 

 Ja siinä ne liput sitten olivat. Yhtäkkiä ei enää tarvinnut hermoilla, tuskailla, juoda Jallua, jonottaa ja jännittää. Vähän kuin Satuhäissä, viimeinkin kaikki oli hyvin. Juuri eilen ostin lentoliput Lontooseen alkuvuodelle, kohta ostan seuraavat liput kesäkuulle. Alkoi vimmattu pohdinta siitä, mitä laitamme päälle. Pitäisikö pukeutua ihan Spice Girlseiksi? Kuka pukeutuu keneksikin? Onko poliittisesti korrektia pukeutua Mel B:ksi, jos ei tee blackfacea? Voiko pukeutua Baby Spiceksi, jos muistuttaa luonnostaan enemmän Ozzy Osbournea? Näitä kaikkia kysymyksiä pohdimme kuumeisesti - ja pohdinta epäilemättä jatkuu.

Sain Lontoon lippukonttorista myös kuvan tietokoneesta. Näin kuvasta vain sen tärkeimmän, tekstin näytöllä:

Order confirmed: You're going to see the Spice Girls! 

Se on kaunein kuva, jonka olen koskaan saanut. 

Elin ensin vuosia unelmissa, sitten kuukausia epätietoisessa toiveikkuudessa ja vielä viikkoja aika varmassa vahvistuksenodotustilassa.

Ja sitten yhtäkkiä siinä, seistessäni pinkki toppaliivi ja Mikki Hiiri -haalari sylissäni, Hakaniemen Fidassa, tieto kaivautui tajuntaani.

Heitä oli viiden sijaan neljä, mutta yhtäkaikki he olivat siinä. Vähän tökerössä mutta silti ihanassa, iskävitsien täyteisessä erikoisuutislähetys-videossa Instagramissa.

Emma, Geri, Mel B ja Mel C. 

Spice Girlsin comeback on totta, se todella tapahtuu, kiertuepäivämäärät julkaistuna ja liput myynnissä aivan pian.

Spice Girlsin comeback on, kuten sanottu, pitkäaikainen unelmani ja haaveeni. Spaissarit ovat pyörineet mielessäni ja korvissani kaiken aikaa. Loppukesästä oli kahden viikon jakso, jonka aikana muistin nähneeni kahdeksan unta Spice Girlseistä, joko suoraan tai välillisesti. Yksi suosikkiunistani oli se, jossa olin menossa lapsuuteni suosikkipaikkaan, Forssan Vesihelmeen uimaan. En kuitenkaan päässyt uimaan asti, sillä pukuhuoneen kaappien alta löytyi laatikkokaupalla aitoja Spaissari-paitoja suoraan 90-luvulta. Niistä sitten epätoivoisena yritin valita parasta tai parhaita tai sitä, voisinko vain ottaa nämä kaikki laatikot suoraan mukaani. Ai miten niin olin jo alustavasti alkanut miettiä, kuinka tuleville comeback-keikoille pukeutuisin?

Spaissarihuumahan on jylissyt korvissani ja mennen tullen ruumiini yli fyysisinäkin asioina. Ihanassa Riviera-elokuvateatterissa esitettiin alkusyksystä loppuunmyydyille katsomoille Spice World the Movie -elokuvaa. Olin siellä, onnellisena lempielokuvastani, punaisissa verkkareissa, Spaissaripaidassa ja Spaissarifarkkutakissa. Voitin asukilpailusta drinkkilipun ja jälkeenpäin arvoin, otanko sillä skumppaa vai jallua (taisin ottaa skumpan, tai ehkä molemmat, en ole varma). 

Olin kuvitellut tiedon virallistamisen tuovan vain suunnattoman onnen ja riemun. Mutta ei, kaikkea muuta. Olin tottakai valtavan innoissani, mutta jotenkin tieto oli yhtäkkiä liikaa. Mieleni ei pystynyt prosessoimaan kaikkea sitä tunneskaalaa, ja menin paniikkiin. Pyörin hysteerisenä ympäri kirpputoria, en pystynyt kuuntelemaan sitä seurassani ollut varaäiti minulle jutteli, kirjoitin hullaantuneita viestejä caps lockilla kaikille, joille normaalistikin viestittelen. Yritin hengittää rauhallisesti, mutta henki ei kulkenut edes rauhattomasti. Paniikki alkaa vast kun kaikki menee hyvin, kuten tiedämme.

Sillä mihinkään rauhallisuuteenhan tässä ei ole nyt aikaa tai mahdollisuutta. On laadittava esimerkiksi sotasuunnitelma lippujen saamiseksi. Itsehän olen loppuunmyyvien keikkalippujen ostamisessa täysin nolla, mutta luotan Lontoossa asuvaan ystäväjoukkooni: he lähes paikallisina varmasti osaavat niksit ja triksit. Toisaalta sijainti on yhdentekevä, jos koko maailma yrittää ostaa lippuja yhtaikaa. Spaissarien näkemiseen ei riitä pelkkä Spaissarien comeback. Lisäksi tarvitaan onnea, tuuria, lykästystä, skillsejä ja finanssialan resursseja. Ja varmasti useampia pyjamabileiltoja, jotta kaikkien ysäriltä tuttujen Spaissaridokkareiden ja livetaltiointien katsominen onnistuu. Ainakin Live in Instanbul ja One hour of Girl Power ovat ehdottomia. Ehkä myös Live in Wembley Stadium, vaikkei se niin hyvä taltiointi olekaan. Myös Geri Halliwell-dokumentti on katsottava, se nimittäin on ihana. Ehkä myös edellisen comebackin aikoihin tehty I'm giving you everything lisätään ohjelmistoon.


 Lippujen hinnoista tai varsinkaan niiden rahoittamisestahan ei ole aavistustakaan, mutta väliäkös sillä, Spaissarien vuoksi olen valmis myymään vaikka sisäelimiä. Olisi kuitenkin kiva tietää, kuinka monta sisäelintä pitää myyntiartikkeleiksi hankkia. Maksavatkohan liput saatanasti vai helvetisti? Yhtäkaikki, Spice Up Your Life tulee soimaan entistä lujempaa ja entistä useammin. Opettajani kommentoi toisella luokalla tarinavihkooni, että Eino, EI enää Spice-juttuja!!!. Mikä onni, että blogeihin kommentointi on käytännössä loppunut, sillä samaa olisitte ehkä tekin tulevina aikoina kommentoimassa. Aion nimittäin ottaa Spaissareista kaiken ilon irti, sillä jokainen itseään kunnioittava ihminenhän tietää, että

Niin äkkiä eteeni tarjoutunut hurman hetki on ohi. Ei ole kuin jokunen hetki siitä, kun Yle julkisti tiedon UMK-finaalissa esiintyvästä Melanie C:stä. Yhdistettynä maailmalla velloviin Spice Girlsin comeback-huhuihin tämä oli itselleni valtava juttu. Kuohuin ja velloin, aloitin jokaisen aamuni kuuntelemalla Spiceworldia ja UMK-viikolla, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, kuuntelin kyllä enemmän Melanie C:tä kuin Saara Aaltoa.

Vaan upea hetki se oli! Pääsin median edustajana kuvaamaan Uuden Musiikin Kilpailun kenraaliharjoitusta. Olin siis onnekkaampi kuin monet muut, sain nauttia esityksestä kahteen kertaan ja nähdä Melin hyvin läheltä myös lehdistötilaisuudessa. Siinä Mel kuitenkin yhtäkkiä oli edessäni, ihan oikeana ja aitona ja niin paljon Sporty Spicen näköisenä kuin vain 20 vuotta myöhemmin voi. Yhtä sporttisena kuin Spaissareissa. Samat ikoniset tatuoinnit, hauista kiertävä ketju ja japanilaiset symbolit, käsivarressaan. Sama upea ääni ja karisma, vaikka ehkä ihan hiukan vierastin kappaleesta tehtyä remix-versiota. Orginaali kun on yleensä paras.


Kaikkein oudoimmalta kuitenkin tuntui monien reaktiot Mel C:hen somessa. Hesaria myöden ihmeteltiin, että mitä Mel C teki UMK:ssa ja varsinkin sitä, miksi hän esitti 18 vuotta vanhan kappaleen. Minusta ihmettely oli vähintäänkin erikoista. On ylipäätään hienoa, että kansainvälinen tähti on saatu Suomeen esiintymään. Mel C jos kuka istui luontevana mutta spesiaalina numerona muutenkin girl powerin kyllästämään UMK-show'hun. Ysärihuuman ja Spaissarien comeback-huhujen velloessa hurjina Mel oli myös onnenkantamoisella hyvinkin ajankohtainen artisti. Suomalaisille tutuimman hitin esittäminenkin oli ihan luonteva valinta, vaikka uutta tuotantoakin on tasaisesti tullut läpi 2000-luvun. Suurin poruhan syntyy toki aina siitä, jos yleisö ei tunne esitettävää tuotantoa. Varma ja fiksu valinta ja sai itseni sellaisiin onnen tiloihin, joissa en muista aikoihin olleeni. En tiedä, mitä tällaisella negatiivisuudella on haettu tai ketä kohtaan on kannettu kaunoja, mutta saatanan kiusallista touhua joka tapauksessa. Vaikkei Mel C, UMK tai ysärihuuma kiinnostaisikaan, on vaikea nähdä Melin esiintymistä mitenkään huonona tai haitallisena asiana. Joku asiaa paremmin tunteva varmaan voi valaista asiaa.

Melin ihanuuden keskellä onkin luontevaa muistuttaa itseäni omasta onnestani: vaikken pääsisikään näkemään ikinä Spaissareiden comebackia, tulee sitä tai ei, olen ainakin saanut nauttia Mel C:stä, kahteen otteeseen samana päivänä ja vieläpä lähestulkoon kotikulmillani. Se on enemmän kuin mitä moni tulee koskaan saamaan (puhumattakaan siitä, että maailmassa on lukematon määrä ihmisiä, jotka eivät osaa edes haaveilla moisesta). Uskomattomalta tuntuu ja sitä se kyllä olikin.

Ihana oli koko UMK-ilta muutenkin! Mutta niihin tunnelmiin palaan tuonnempana, haluan vielä hiukan hekumoida ja hukuttautua Sporty Spice-euforiaan.