Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Elämän onnellisimmat tunnit Spice Girlsin keikoilla

Tasan vuosi sitten pyörin tuli hännän alla kihelmöiden Hakaniemen Fidassa. Spice Girls oli, kuukausien ja kuukausien huhumyllyn jälkeen, i...

Tasan vuosi sitten pyörin tuli hännän alla kihelmöiden Hakaniemen Fidassa. Spice Girls oli, kuukausien ja kuukausien huhumyllyn jälkeen, ilmoittanut tiedotustilaisuudesta kello 17. Oli tietysti selvää (ja silti täysin epävarmaa), mitä tiedotetaan. Jonkinlaisista keikoista olisi kyse, mutta missä ja miten. Kuinka saada liput, millä rahoittaa reissu, kenen kanssa mennä, tapahtuisiko kaikki todella.

Hötkyilin ympäri Fidaa, ja kun tieto kello 17.00 tuli, olin samaan aikaan helpottunut että aivan ylikierroksilla. Kuinka hoopoksi voi lapsuuden suosikkiyhtye ihmisen saada vielä yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin?

Spice Girlsin comeback-keikat vuosimallia 2019 nähtiin keväällä ja alkukesällä. Keikat huipentuivat Lontoon Wembley Stadiumille – sinne, minne Geri Halliwell ei koskaan Spaissariurallaan päässyt lähdettyään yhtyeestä yllättäen Helsingin keikan jälkeen vuonna 1998. Lontoossa asuvien ystävieni, siis majoittajieni ja keikkaseurani, vuoksi oli luontevaa lähteä vaanimaan lippuja Lontoon keikoille. Lipun ostosta, sydämentykytyksistä ja niiden rauhoittamiseen aamutuimaan ottamistani Jaloviina-naukuista kirjoitinkin aikoinaan heti tuoreeltaan. Lontoon päästä puhelimeen kiljutut sanat, Eino we're going to see Spice Girls, ovat ehkä kaikkia saamiani rakkaudentunnustuksiakin kauneimmat sanat.
Lontooseen lähti kesäkuussa jännittynyt ja innosta soikea Spice Boy. Olin toki hermoraunio, sillä matka Lontooseen oli ensimmäinen, jonne lähtisin yksin. Piti selvitä lentokentälle, lentokentältä, etsiytyä oikeaan junaan ja päästä ystävieni luokse. Se oli paljon minulle, jolle joskus pelkkä bussimatka lentokentälle voisi olla liikaa. Mutta Spaissarien vuoksi mitä vain. Luin lentokoneessa Geri Halliwellin elämäkertaa, ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Saamamme Spaissariliput olivat toiseksi viimeiselle keikalle, perjantaille, istumapaikoille piippuhyllylle. Olin vakuutellut itselleni, että olen onnellinen jo siitä, että olen samalla stadionilla Spaissareiden kanssa. Vaikka he olisivatkin vain maustehiutaleiden kokoisia pisteitä horisontissa, olisin läsnä. Sattumalta toinenkin ystäväni oli kuitenkin tulossa keikalle lauantaina. Hän onnistui vaihtamaan omat istumapaikkalippunsa seisomapaikkalippuihin. Minä lupauduin mukaan, koska samapa tuo tässä konkurssissa käyttääkö vielä muutaman satasen enemmän Spaissarihurmokseen.

Ensin oli kuitenkin ensimmäinen konsertti istumapaikoilta. Olin onnellinen paikkojemme osoittautuessa oikein hyviksi: näimme ja kuulimme selkeästi ja istumapaikoista huolimatta kaikki tanssivat läpi konsertin.

Minä toki olin etukäteen aivan ymmyrkäisenä. Hermoilin paikalle pääsyä, aikataulussa pysymistä ja vielä ihan viime metreillä sitäkin, että saisinko nyt varmasti ostettua käsiohjelman, sillä nehän voisivat viimeisillä keikoilla loppua vaikka kesken, ja sitten minulla ei olisi tätä tuikitärkeää julkaisua (joka on muuten edelleen ostettavissa Spaissarien nettikaupassa).

Wembleyn edessä kohtaan ensimmäisen yllätyksen. Spice World the Moviesta tuttu Spice Bus on parkissa stadionin kupeessa. Olin lukenut bussiin rakennetusta Airbnb-asunnosta. En kuitenkaan tiennyt, että majoitus olisi nimenomaan Wembleyllä. Kuinka paljon olinkaan lapsena intoillut Spaissarien elokuvasta, Union jack-kuosista ja keikkabussista. Ja nyt tuntui pelkästään luonnolliselta ja itsestäänselvältä, että bussi odottaa minua siinä keikkapaikan kulmalla.

Tänään se todella tapahtuisi.  Tanssijat kiertelivät lavalla ja nostattivat tunnelmaa. Tanssijoita ilmestyi kaiken aikaa lisää ja he kerääntyivät hiljalleen kehämäisen catwalkin keskelle. Ympärille rengasta, jonka keskeltä tiesin Spice Girlsien nousevan lavalle.

Ja sen hetken, kun Spice Girls ilmestyi lavalle, muistan ehkä ikuisesti. Itketti ja nauratti ja hurmokselliset kylmät väreet kipittivät pitkin vartaloani päästä varpaisiin ja takaisin niin, että se ei ollut enää ollenkaan mukavaa. Hyrisin ja lauloin ja tanssin. Keikka alkoi Spice Up Your Life -kappaleella. Spaissari-suosikillani ja yhdellä kaikkien aikojen lempikappaleistani. Tavallaan olisin halunnut fiilistellä kappaletta vasta vähän myöhemmin, toisaalta se oli myös täydellinen aloitus. En muista enää biisien järjestyksiä tai sitä, mitä missäkin väleissä tapahtui. Muistan vain kokonaisvaltaisen onnellisuuden ja hurmion. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin: Spice Girls näytti aivan Spice Girlsiltä, vaikka olikin päivittynyt tähän päivään. Screeneillä pyörivät visuaaliset lisät näyttivät sekä nostalgisilta että älyttömän trendikkäiltä ja ihanilta. Tanssijoiden asut vilisivät itseäni inspiroivia värejä ja materiaaleja: shokkivärejä, pvc:tä, nahkaa, kultaa, tekoturkista ja teddyä.


Seuraavan päivän keikkajännitys ei ollut enää niin massiivista kuin ensimmäisen keikan: tiesin, miten Wembleylle mennään ja miten keikka etenee. Aikataulumme vähän venyivät ja lopulta emme keikkaseurani kanssa jonottaneet edes kovin kauaa. En osannut yhtään arvailla, millaiselle paikalle pääsisimme. Monet olivat jonottaneet ovilla valtavan pitkään ja jonoa eri porteille oli runsaasti. Jonottajat oli jaettu hyvin säntillisesti lippusiimoilla karsinoihin, ja karsina kerrallaan jonot siirrettiin sisään. Erinomaisen tehokasta ja toimivaa toimintaa, joka jatkui keikan jälkeen ihmisiä keikkapaikalta metroihin siirtäessä. En uskaltanut tai osannut ajatella mitään, ennen kuin olimme paikoillamme yleisössä. Olimme catwalkin oikeassa reunassa, viidennessä rivissä. Siis lähes kosketusetäisyydellä Spice Girlsistä. Olin kuvitellut meidän olevan jossain kaukana, josta voisi lähinnä aistia tunnelmia ja tanssia vapautuneesti. Toki todelliset fanit superlippuineen olivat catwalk-renkaan sisäpuolella, jossa ei jälkikäteen ajateltuna ollut mitään järkeä: suurimman osan ajasta siellä sai pyöriä akselinsa ympäri, nähdäkseen silti vain Spaissareiden selät. Paikkamme olivat täydelliset.


Huhujen mukaan Spaissareiden keikkoja vaivasivat äänentoistolliset ongelmat läpi kiertueen, ja pieniä kuuluvuusongelmia koin kyllä itsekin. Seisomapaikoilla lavan edessä kuuluvuus oli huono ja välispiikit puuroutuivat. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä: näin Spice Girlsit niin läheltä ja niin selvästi, etten voinut uskoa. Siinä he todella olivat, eilistäkin todellisempina. Melanie C aivan samannäköisenä, ellei jopa timmimpänä urheilijana kuin 90-luvulla, Mel B ehkä mennyttäkin vauhkompana ja villimpänä valtavan kampauksensa kanssa. Emma edelleen suloisen lapsekkaana, mutta silti jotenkin äidillisenä. Geri uskomattoman pienenä ja luisevana ja jotenkin väsyneenä, mutta silti uskomatonta tähteyttä hohtavana. Spice Girlsin 90-luvun girl power -feminismi oli päivittynyt luontevasti 2010-luvun feminismiksi, joka huomioi kaikki sukupuolet, seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit. 2 Become 1 -kappaleen sanoituksetkin oli päivitetty sateenkaariystävällisemmäksi. Lapsuudessa ja nuoruudessa Spice Girls oli nimenomaan oma juttuni, pakopaikka maailmasta ja aarre, jota halusin vaalia itse itseni kanssa. Vaikka Spaissarihurmio valtasi koko maailman, en kokenut muuta maailmaa, vain oman kokemukseni. Yhtäkkiä näin loppuunmyydyn Wembleyn, 90 000 ihmistä, kokevan aivan saman hurmion ja ällistyksen, liikutuksen ja riemun.
Mama-kappaletta esittäessään Spice Girls kutsui lavalle äitinsä ja lapsensa. Kappaleen aikana screeneille heijastettiin kuvia Spice Girlseistä itsestään. Mietin ratkaisun ihmeellisyyttä – miten Spice Girlsien kuvat liittyvät mitenkään mihinkään. Samalla tajusin, kuinka paljon aikaa 90-luvusta ja Spaissareiden huippuvuosista on. Kuvat eivät suinkaan olleet vain kuvia Spaissareista, vaan heidän nuoruudenkuviaan. Spice Girlsin huippuvuosista on vuosikymmeniä. Ajan kuluminen on käsittämätön ilmiö, sen sai taas kerran huomata.
Ja hetkessä kaikki oli taas ohi. Spice Girls kerääntyi takaisin keskiympyrään, jossa kaikki oli alkanut. Spaissarit vähensivät vaatetustaan, toiseksi viimeisten esiintymisasujen alta löytyi rekonstruktiot Wannabe-videolla nähtävistä asuista. Gerin strapetsitaiteilijan pikkuruinen body, Mel C:n verkkariasu. Oli aika kysyä viimeinen ja tärkein kysymys, What you really, really, really want. Bändi ja yleisö tykittivät uskomattomassa hurmoksessa Wannaben, haluten siitä todella aivan kaiken – kaiken nyt heti ja nopeasti ja silti loputtoman pituisena. Ilotulitukset räiskyivät ja tuntui, etteivät Spaissarit halunneet lavalta pois yhtään sen enempää kuin yleisökään. Lopulta bändi poistui lavalta, Mel B:n kuulette meistä taas pian -huutojen saattelemana. Kaikki oli ohi ja tuntui jotenkin pöllämystyneeltä. Oliko kaikki todellista vaiko sittenkin vain unta, johon Spice Girls-keijut olivat minut lennättäneet kuin Viva Foreverin musiikkivideossa?


Aamuyön puolella, yöpaikkaani palatessa koin hetkellisiä kauhunhetkiä. Hämäräperäisen kadun varrella seisoi suuren koiran kanssa suuri, hyvin epäilyttävä mies. He seisoivat paikallaan, aivan kuin minua odottaen. Tietenkin tiesin ulkomailla olevan hurjan vaarallista ja olin varma siitä, että nyt kuolen. Kiitin korkeampia voimia mielessäni siitä, että ehdin kuitenkin nähdä Spice Girlsit ennen kuolemaani. Kauhusta kankeana kävelin miestä ja koiraa kohti. Heidän kohdalleen päästyäni huomasin miehen tosiaankin ulkoiluttavan vain koiraansa – Spice Girls -paitaan pukeutuneena. Mies hymyili ja tervehti, ja jatkoi koiransa kanssa matkaansa toiseen suuntaan.

You Might Also Like

0 kommenttia