Kuten varmasti tiedätte, olen ihminen, joka rakastaa aamiaisia. Saatan muuten syödä hyvin huikentelevasti ja järjettömästi, mutta aamiainen on tärkeä. Sen on oltava monipuolinen ja runsas, ja siihen on panostettava. Oli aamiainen sitten kotona, kylässä tai kahvilassa, niin muutama kriteeri on: pitää olla jotain tuoretta ja raikasta, hyvää leipää ja reilusti kahvia. Kahviloissa priorisoin paikkoja, joissa santsikuppi sisältyy hintaan.

Mutta kaikkein parasta on, kun aamiaisen saa järjestellä ihan omassa kodissaan ja saa vieläpä kutsua kaverin kahville!

Olen nimittäin huomannut aamiaistreffit todella toimivaksi konseptiksi. Ihmiset voivat olla vuorotöissä, iltaisin varattuja iltarientoihin tai vain liian väsyneitä liikahtamaan kotoaan. Mutta aamuisin aikaa voi hyvinkin olla, ja aamiaistreffeillä saa päivänsä tehokkaasti käyntiin.


Itselläni on aamiaistreffikavereita useampiakin. Viimeksi kutsuin aamukahville ystäväni Iinan. Iloinen tirskunta täyttää aina mieleni, kun muistelen viime keväisiä aamiaistreffejämme eräässä pikkukahvilassa. Olimme molemmat kevään huumaamia, kovasti ihastuneita ja jotenkin selittämättömän onnellisia (aivan kuin onnellisuutta pitäisi hirveän tarkasti osata selittää). Olimme todellakin nauttineet vain elämän onnea ja hyvää tummapaahtoista kahvia, mutta silti nauroimme ja itkimme onnen kyyneleet silmissä, halailimme toisiamme ja löysimme loputtomasti asioita, joita rakastamme. Henkilökuntaa toki varmasti ilahdutti tyytyväisyytemme tuotteisiin, mutta ehkei olisi erikseen tarvinnut kertoa rakastavansa sekä paikan kahvia, ihania leipiä, koko aamiaiskonseptia ja paikan yleistä tunnelmaa. Mutta kun sinä hetkenä rakastin!

Ehdimme Iinan kanssa nähdä kovin satunnaisesti – luonani aamiaiskahvitellessa tajusimme, että viimeksi nähdessämme oli vielä kesä. Suhdettamme kuitenkin kuvaa täydellisesti se, mitä aina sanotaan: että juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin, vaikka välissä olisikin yli kuukausi ja Siperian halki tehty junamatka.

Keväistä, riemun ja rakkauden kultaamaa tapaamistamme ja ylipäätään yhteisten hetkien erityisyyttä korostaakseni katoin pöytään kultaisten astioiden kokoelmani. Pari vuotta sitten Pride-puistojuhlan jälkeen kadulta löytyneet kultaiset pikkulautaset, kirpputorilta löytyneen simpukkalautasen ja niinikään kierrätyskeskuksesta hankkimani, kullitetuilla koristekuvioilla varustetun kahviastiaston. Olin silloin etsimässä espressokuppeja, mutta lopulta päädyinkin ostamaan kokonaisen astiaston. Mikäpä toisaalta lähipaahtimoni Kulta Katriinan kahveille paremmin sopisikaan, kuin kultaisilla astioilla katettu kahvipöytä?

Kuten sanottu, rakastan runsaita aamiaisia. Iina taas olisi tyytynyt vähempäänkin. Hän arveli, että keitetty kananmuna ja kattilallinen puuroa riittää aivan mainiosti. Hän voisi vaikka kotipuolesta maalta tuomiaan marjoja ja hilloja ottaa lisukkeeksi (ensimmäinen riemunkiljaisu jälleennäkemisellemme olikin se, kun hilloa sisältänyt pakasterasia oli auennut kassiin, jossa oli myös lompakko ja matkapuhelin). Myötäilin Iinan toivomuksia, mutta silti huomasin hiukan venyttäväni ostoslistaa kaupassa: puuro ja keitetyt kananmunat ovat oivallisia, mutta kyllä lisäksi tarvitaan vielä croissantteja, muutamaa eri kasvista croissantin väliin, ihan pikkuisen vielä juustoakin, tuoremehua, ehkä kenties jokin pieni makea vielä jälkiruuaksi.


Aamiaispöydässä istuttiin pitkään ja rauhassa. Tai ei ehkä kovin rauhassa, suu vaahdossa kertasimme toistemme viime aikaisia kuulumisia ja kokemuksia. Mutta sillä lailla rauhassa, ettei ollut kiire minnekään. Iinan kanssa aikaa viettäessäni löydämme toisistamme usein vanhan kansan vanhuksen. Olemme nuoria ja meneviä kaupunkilaisia, mutta silti on aivan luontevaa sanoa toiselle, että istupa nyt kuule siihen alas, niin minä otan oikein valokuvan, niin on sitten mitä vanhana muistella. Näitä vanhan kansan lauselmia sitten unohdumme keskustelujen lomassa tuumimaan. Vatsat ovat jo pinkeinä ja aamiaislautaset on syöty tyhjiksi, mutta kahvia voi onneksi aina keittää vielä tilkkasen lisää. Muistelin naapurintätiä kotikylältä, joka joi aina kahvinsa tassilta ryystäen. En tiedä, miksi vanha kansa on tehnyt niin, mutta myöhemmin joskus luin, että nimenomaan kahvin maistelun ja maun ominaisuuksien esiin saamiseksi ryystäminen tassilta on erittäin hyvä tapa. Niinpä kaadoin tilkan kahvia tassille ja ryystelin menemään.

Ei näyttänyt kovin hienostuneelta, mutta sepä ystävien seurassa ja kotiin katetuissa kahvitarjoiluissa parasta onkin: ei tarvitse näyttää hienostuneelta.

Kutsu sinäkin kaveri kahville ja osallistu Kulta Katriinan #Kutsukaverikahville-kampanjaan! Oli kahvittelu sitten arkinen tai juhlava, pikainen tai kiireetön, perintöastiastosta tai take-away-kupista nautittu, on kavereiden kanssa vietetty aika tärkeää, eikä varmasti mene hukkaan.