Viime aikoina julkaistu musiikki ei ole jostain syystä oikein toiminut itselleni. Toki vahtaankin hysteerisesti merkkejä kaupallisesta laskelmoinnista, otsikoihin pääsystä ja epätoivoisesta pyrkimyksestä siihen, että biisiä kuunneltaisi Spotifyssä valtavasti jopa neljä viikkoa ennen unohdusta.

Hittibiisejä saa tehdä ja kaupallisen puolen ajattelu on toki järkevää, sitä en paheksu. Mutta jos kaikessa tekemisessä biisi on ikään kuin sivuseikka, niin eihän se hyvältä kuulosta. Moni itselleni vuosien ajalta tärkeä artisti on hetkessä muuttanut syystä tai toisesta suuntaansa niin, että en epäuskoltani ole saada henkeä. Toisaalta olen ongelmitta jättänyt kuuntelematta mitäänsanomattomat biisit, oli artisti kuinka tärkeä hyvänsä. Niitä biisejä ei vain oikeastaan ole minulle edes olemassa.

Se on ollut silti surullista. Musiikin aiheuttamat tunteet ja fiilikset ovat itselleni valtavan tärkeitä, eivätkä vanhat biisit loputtomiin värisytä. Uskoni uuteen musiikkiin oli vähän heikoissa kantimissa.

Kunnes yhtäkkiä tuli tämä viikko. Sen aikana julkaistiin kaksi uutta biisiä, joihin humahdin sisään heti, niin että itkettää ja tärisyttää. Saan ajatuksia ja oivalluksia, uppoan johonkin samaan aikaan tuttuun ja tuntemattomaan tiedostamattomaan maailmaan. Kolmas biisi on julkaistu ymmärtääkseni jo hiukan aiemmin, mutta on silti uusi.

Tässä siis kolme biisiä, jotka palauttivat uskoni musiikkiin!

1. Scandinavian Music Group – Mua ei saa muuttumaan
SMG on ollut itselleni aina rakas ja tärkeä bändi. Uudella Vain elämää -kaudella olen saanut valtavaa tyydytystä siitä, kuinka Terhi Kokkonen on tietynlaisesta mediapimennosta yhtäkkiä tullut ja mopannut lattiaa kaikella sillä, mitä Vain elämäässä on ennen tehty ja poistunut sitten mediakohun saattelemana. Nyt SMG julkaisi aivan puskista uuden biisin. Yhtäkkiä biisi vain tuli, enkä ainakaan minä ollut kuullut minkäänlaista ennakkotiedotusta aiheesta. Varovasti laitoin biisin soimaan peläten, mitä sieltä tulee. Hyvin nopeasti olin kuitenkin täysin hurmattu. Selkeät, mutta kiinnostavat sanat, jotka uppoavat itselleni nopeasti ja syvälle. Mua ei saa muuttumaan, en minä eikä muut, mut joskus vielä puolimatkaan vastaan tuut. Kuuntele biisi Spotifystä.

2. Paperi T – Paniikki
No, kukapa nyt ei rakastaisi Paperi T:tä. Itse olin Paperin suhteen hyvin myöhännäisherännyt: musiikki tuntui pitkään vyöryvän ylitseni kuin kokolattiamatto, jonka alle jään ahdistumaan ja tukehtumaan. Sitten näin Paperi T:n keikalla Kupittaan Musapiknikillä, ja hurmaannuin. Okei, eniten ehkä vekkuliin hymyyn ja hulmuaviin hiuksiin, mutta myös musiikkiin. Tänä keväänä ilmestyneet Kaikki on hyvin ja Paniikki ovat olleet jotenkin juuri minua varten. Biisien tekstit istuvat juuri omaan elämäntilanteeseeni täydellisesti. Melkein kuin olisin itse kirjoittanut. Rakastan sitä, että raskaasta tekstistä huolimatta Paniikki on kepeän ja iloisen kuuloinen – olen myös huvittunut siitä, kuinka esimerkiksi Jodel täyttyi "Paperi T meni pilalle kun alkoi tehdä yltiöpositiivista lässytystä" -kommenteista. Samat ihmiset varmaan kuvittelevat, että Varrella virran on iloinen ja onnellinen kuvaus kesäretkestä. Kuuntele biisi Spotifystä tai katso niinikään maagisen upea musiikkivideo.

3. Ruusut – Glitchit
Tämä on biisi, josta tässä postauksessa mainitsinkin. Ruusut -yhtye on julkaissut vasta tämän ja yhden toisen sinkun, ja aikovat kuulemma tehdä musiikkia, jota Suomessa ei ole ikinä tehty. Glitchit viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että tuleviakin julkaisuja kannattaa odottaa suurella innolla. Yleensä en juurikaan kuuntele musiikkia, joka jyskyttää ja tykyttää näin, mutta tässä on ehkä käänteentekevä poikkeus. Jos tällaisia biisejä tulee enemmänkin, saatan pian olla melkoinen reivaaja. Kuuntele biisi Spotifystä.

Ne on Turun kirjamessut nyt! Kuten kaikki kunnon messut, nämäkin alkoivat jo eilen ja jatkuvat vielä tänään ja huomenna.

Olin liikkeellä tietysti kunnon kirjallisuuden opiskelijan elkein ja kiidin tuli hännän alla paikalle jo puolilta päivin nähdäkseni JVG:n ja Paperi T:n. Sunnuntaina voisin jaksaessani mennä katsomaan vielä Robinia.... Olen kuullut puhuttavan, että kirjamessuilla esiintyisi vuosittain myös useita kirjailijoita.

Palaan JVG:hen ja Paperi T:hen vielä myöhemmin omine uskomattomine kirjoitelmineen. JVG-kirja silleen lievästi sanottuna räjäytti mieleni, Paperi T:n Post-Alfaan en ole vielä uskaltanut ja ehtinyt koskea. Se vaatii ajatusta ja aikaa, ja kumpaakaan ei just nyt ole. Mutta minä palaan, aivan kuin Mörkö Muumilaaksoon.

En oikeastaan keskittynyt messuilla tai messujen jatkoklubilla Dynamossa mihinkään, mutta silti ehdin kuulla ihan kuulematta ja pyytämättä ainakin kuusi runoa, jossa mainitaan penis. Jätän nyt runot analysoimatta sen kummemmin, mutta sen sanon, että tilaisuuteni kirjoittaa menestynyt runokokoelma on ilmeisesti juuri nyt.

Tulin myös skumppaa siemaillessani kertoneeksi seurueelleni tarinan penikseen tulleesta poskiontelontulehduksesta (siis huom ei omakohtainen kokemus vaan kuulemani tositarina) sekä Tinderin sopimattomuudesta seksiseuran hakuun. Sai siinä sitten ihan huomaamattani selkäni takana istunut arkkipiispa Leo vähän evästä elämäänsä. Teki mieli asian tilan havaitessani kehua arkkipiispan hienoa viittaa, mutta jotenkin tuntui järkevimmältä vain poistua sanomatta enää yhtään mitään. Sen jälkeen olin noin kolmen senttimetrin päässä Tarja Haloseen kompastumisesta. Myöhemmin kerroin sujuvasti olleeni verkostoitumassa kirjamessuilla.

Hanki lapsellesi tämä Tammen kultainen kirja ja saatpa nähdä kuinka lapsesi menestyy kokoamalla ystävineen Village Peoplen uudelleen.

Eilisen Leather Heaven -postauksen myötä sain palautetta siitä, että kotikyläni Somero tulee nyt vain ikävästi esiin. Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että törmäsin ruokamessuilla somerolaisiin opettajiin, joilta sain ylimääräiset juomaliput. Ilmaista kaljaa, voiko olla parempaa! Mainita pitää myös ruokamessuilla myyntipisteineen toimiva hurmaava Kolatun vuohijuustola, joka niinikään on somerolainen ja jumalaisen hyvä juustola. Käykää maistelemassa ja ostelemassa, jos eksytte messutunnelmiin!

Ja koska jokainen itseään kunnioittava lifestylebloggari esittelee messuhankintansa, niin näytettäköön tähän loppuun teille myös törkeen siisti kangaskassi, joka löytyi Aura of Puppetsin pisteeltä. Jos ei tällä saada turkulaisen nukketeatterin katsojaprosenttia sadan hujakoille, niin ei sitten millään:

Pääsiäinen huipentui Paperi T:n ja Khidin keikalle Gongiin. Ensin en oikein olisi jaksanut lähteä, pääsiäiskooma kun on lamaannuttava tauti, mutta lähdinpä kuitenkin. Jos en muuten, niin siksi, että Paperi T:n ulkonäkö ja taiteilijoiden näkemys Jeesuksen ulkonäöstä ovat aika yhtenevät. Ylösnouseminen ja Jeesuksen näkeminen tuntuivat ihan fiksulta ratkaisulta.

En tuntenut oikeastaan yhtään Paperi T:n ja Khidin yhteislevyn biisejä. Koitin kuunnella niitä joskus, mutta en oikein saanut kiinni, enkä sitten kuunnellut enempää. Paperi T edustaa itselleni ehkä sellaista aikuisempaa musiikinkuuntelua, että voin fiilistellä niitä biisejä joista tykkään ja olla fiilistelemättä ja kuuntelematta niitä, jotka eivät niin innosta. Mutta tulipahan nähtyä.

Tiedostin, että tuntemattomat biisit todennäköisesti syövät fiilistä. Se on tietysti oma vikani, mitäs en kuunnellut. Eniten fiilistäni kyllä nyppi se, että keikka alkoi 50 minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Pääasiallinen syy myöhästymiselle oli tiettävästi se, että suuri osa yleisöstä jonotti yhä ulkona sisäänpääsyä. Tilanne on vähän hankala. Jos on ilmoitettu showtime (kuten nyt oli), pitäisi showtimestä pitää kiinni. Yleisö ei ymmärrä ikinä tulla ajoissa, jos aina odotetaan. Ehkä se maksaa muutaman turhautuneen nillittäjän, jotka itkevät myöhästymisensä ja menetetyn keikkansa perään, mutta luultavasti muutokseen oppisi aika nopeasti. Mistä baarikeikoille ylipäätään on muodostunut tällainen yleisönodottamiskulttuuri? Tuskin tulisi mieleen vaikka teatterissa, että esitys alkaa vasta kun viimeisetkin etkoilijat ovat saapuneet paikalle mölisemään. Tai että esitys voisi olla tunnin myöhässä ihan vain myöhästymisen ilosta eikä kenelläkään käy edes mielessä reklamoida. Juu, tiedän, aivan eri asia eikä oikeasti edes ole. Festarikeikatkin alkavat ja loppuvat tiukasti aikataulun mukaan, vaikka yleisö olisi kuinka humalassa, oli lavan edessä tai ei.

Olen ollut ylipäätään aika laiska keikoillakävijä viime aikoina. Nimenomaan siis baarikeikoilla. On ihana käydä esimerkiksi konserttisaleissa, joista pääsee ajoissa kotiin, kukaan ei tunge päälle ja voi fiilistellä mukavasti. Se, että menettää turh(auttav)assa odottelussa oman sopivan hiprakkansa ja keikkafiiliksensä ja nuokkuu väsähtäneenä koko keikan ei oikein inspiroi.