Vuosi ja vuosikymmen tulee päätökseen! Kuten näin somen ja Best nine -sovelluksen aikana on tapana, jaan nyt teille yhdeksän suosituinta postaustani Instagramissa tältä vuodelta. Jotkut niistä ovat elämäni merkkihetkiä, jotkut vain yleisöäni huvittaneita tai innostaneita julkaisuja.

Niiden lisäksi jaan teille muutaman tykkäyksien ulkopuolelle jääneen, mutta itselleni todella rakkaan ja tärkeän muiston. Kaikkea ei some tiedä tai ymmärrä suuri yleisö tykätä niin, että tykätyimmät julkaisut olisivat omassa elämässänikin tärkeimpiä.


Suomi voitti keväällä 2019 jääkiekon maailmanmestaruuden (jouduin googlaamaan, oliko se maailmanmestaruus). Tämä ehkä kertoo siitä, etten ole todellakaan jääkiekkoihminen. Finaalipeliä katsoin nurkassa puhelinta tuijotellen, yrittäen vältellä pelin katsomisen aiheuttamaa meteliä, koska stressitasoni olivat korkealla. Jotenkin sitten viimeisten minuuttien aikana aloin itsekin puuhata kossupulloa pakkasesta ja tuijottaa ruutua, että tiedän mitä tapahtuu, kun tilanne näytti hyvältä. Voiton hetkellä kaadoin touhukkaana kossua laseihin ja skoolasin ja kilistin ja riemuitsin. Lähdimme tottakai torille ja kävin niin lähellä Havis Amandaa, että kallisarvoisen patsaan päälle kiipeilevät kahelit olisivat päälleni putoamalla voineet tappaa minut.

Kokemus oli toki juhlava, mutta ei itselleni mitenkään merkittävä. Ahdisti se, miten juhlahetki antoi ihmisille mahdollisuuden tehdä mitä hyvänsä. Kiivetä tappavan korkealle katulamppuihin, merkittäviin historiallisiin veistoksiin ja ajella miten sattuu. Toisaalta harvoin tulee itsekään juotua kossua suoraan pullosta kansanjuhlassa. Ja kuten tunnettua, suomalaismiehet juhlivat riisumalla itsensä alasti ja kiipeämällä korkealle nähtäväksi. Se on mieskauneudesta tykkääville kaunista katsottavaa, siinä tavallaan mörkö lyö todella sisään. Siitä kertoo myös Instagramissa julkaisemani postaus, joka keräsi ihan älyttömästi tykkäyksiä, ollen ehkä jopa vuoden tykätyin julkaisuni.


Ja niin pääsemme vahvemmin omalle maaperälleni, Helsinki Pride -kulkueeseen! Sonnustauduin tänä vuonna UFF:ilta löytämääni valkoiseen, sateenkaariraidoin koristettuun verryttelyasuun ja hihattomaan Helsinki Priden kannatustuotepaitaan. Kutsuin erehdyksessä paitaa Instastoryssä "vaimariksi" eli "vaimonhakkaajaksi". Tämä poiki tuohtuneita yhteydenottoja sekä itselleni että myös Helsinki Priden järjestäjille siitä kuinka normalisoin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Oppia ikä kaikki, enkä jatkossa sano näin. En tosin ole tänä vuonna enää jaksanut sanoa paljoa mitään muutakaan kenenkään puolesta tai vastaan, eikä meininki tästä taida enää muuttua.

Asu kuitenkin oli ihana ja tykätty. Sen kruununa toimi luotto-ompelijani ja -askartelijani Elinan tuunaama jenkkipoliisin hattu. Hattua voi ihailla tarkemmin tässä postauksessa. Pian kuvan ottamisen jälkeen järjestin extemporena tanssiteemaisen vastamielenosoituksen Aito avioliitto -möyhääjien mielenosoituksen peitoksi ja esteeksi. Yhden miehen (ja mukaan yhtyneiden Roosan ja varaäidin) kannanotostani kasvoi aika suuri ja mahtava ele, kun ohimarssijat jäivät tanssimaan. Oli kaikenikäistä, -kokoista, -asuista ja -sukupuolista ihmistä, kaikki yhdessä vastamielenosoittajien häätämiseksi. Huikaiseva tunne ja yksi siisteimmistä tekemistäni asioista.


Kesäkuussa osallistuin Sideways-festivaaleilla LongPlayn järjestämään "Queer-ihmisten vinkit heteroille" -paneelikeskusteluun yhdessä upeiden Tuuli Kamppilan ja Pirkko Saision kanssa. Erityisesti ihailin Pirkon paitaa – tarkkasilmäiset huomaavat kuosin koostuvan vintage-missien kuvista! Vielä enemmän ihailen omaa viiltävän älykästä, intersektionaalista feminismiä ja asiantuntijuutta huokuvaa kommentointiani. Päätin koko paneelikeskustelun sanomalla jotain siitä, miten kaikkien valkoisten cis-heteromiesten kannattaisi koittaa ottaa jotain peppuunsa ennen kuin sanovat mitään.

Ja siiis joo, Homopojan opas. Kirjoitin ja kuvitin siis tosiaan tänä vuonna kirjan, joka myös julkaistiin. En ihan vieläkään tajua tapahtunutta, mutta pakko se kai on uskoa. Kirja näkyi laajasti ja paljon ja runsaasti medioissa ja näkyy vielä nytkin (pari isompaa juttua on vielä julkaisematta). Kirjamessuilla menin puhumaan lavalta toiselle reiluille yleisölle ja sain signeerata reilun nipun kirjoja. Julkkaribileet olivat ihanat ja uskomattomat, niistä teen ehkä ihan oman postauksensa vielä myöhemmin.

Ja sitten oli alkuvuoden uurastukseni, somekasvona ja -ihmisenä toimiminen Uuden Musiikin Kilpailussa. Se oli ihana työ, joskin juuri finaaliviikolla sairastuin hirveään angiinaan. Viikkoon en voinut syödä, puhua tai liikkua, koska nieluni oli sairaalloisen kipeä ja turvonnut umpeen. Kuumetta oli myös lähes 40 astetta. Perjantai-iltana (finaali oli lauantaina) huojuin kisapaikalle Turkuun. Ensimmäiset muistikuvani reissusta ovat lauantai-iltapäivältä, kun tauti hellitti ja olin pystynyt jopa syömään. Viikon tehokas paasto kuivatti minulta kymmenisen kiloa, mikä oli hyvä, sillä esiinnyin kuulemma myös UMK:n ennakkolivelähetyksissä televisiossa.

Vuonna 2019 juhlittiin näyttävästi (eli muumimukillisella boolia ja sen jälkeen omaan piikkiin baaritiskiltä) uuden Muumilaakso-sarjan julkaisua. Julkaisua juhlimassa oli lisäkseni mm. Tarja Halonen. Kuten kuvasta näkyy, Tarja halusi välittömästi poseerata kanssani valokuvissa enkä ehtinyt edes skumppalaseja (kyllä, molemmissa käsissä) laskea kädestäni Tarjan ollessa niin innokas. Tilanteesta jäi muistoksi tämä hauska suunnilleen kaikissa Ylen kanavissa julkaistu valokuva.

 Tässä komea nuori mies venyttelee ja katselee nuoren esikoiskirjailijan varmuudella ikkunasta ulos valoisaan tulevaisuuteen kirjoitettuaan esikoisteoksensa juuri valmiiksi ja lähetettyään sen kustantajalle.

Ja sitten tässä jo juhlistankin tosiaan Homopojan opasta ja sen julkaisua. Sen kunniaksi värjäsin hiukseni vaaleanpunaisiksi ja elämä oli muutenkin hattaraista. Tässä kuvassa olen juuri saanut kirjan ensimmäistä kertaa fyysisenä kappaleena käsiini. Älytön tunne, tavallaan varmasti vähän sama ja ei yhtään sama tunne kuin saadessaan lapsensa ensimmäistä kertaa syliin. Kirjatoimituksissa oli vaikeuksia, ja kirja oli esimerkiksi kotikylälläni Somerolla myynnissä ennen kuin kustantamoni ja sitä kautta minä olimme saaneet edes tekijänkappaleita. Kirjalähetystä odotellessa joimme kustantajani kanssa kahvilan viimeiset kuohuviinit, minkä seurauksena kirjan saapuessa meidän oli pakko juoda shampanjaa. Kustantajani ei myöskään ollut aivan varma kirjani saapumisesta, joten hän toi minulle varmuuden vuoksi kustantamon toisen hittituotteen, Mestarietsivä Peppusen, uutuusosan. Tavallaan vähän samaa genreä, mestaripeppuilijoita molemmat.


Et voi olla ammattimainen sosiaalisen median vaikuttaja, ellei vuoden suosituimmissa kuvissasi ole vähintään yhtä alastonkuvaa. Tässä ei tietenkään ole mitään huomiohakuisuutta, seksuaalisuutta tai tykkäysten kalastelua, vaan aivan luonnollinen ja aito tilanne juhannusyön vietosta. Suomalainen peltomaisema, valoisa yö ja noin kahdeksantuhatta hyttystä per neliömetri.

Näitä seuraavia kuvia ette tykänneet yhdeksän tykätyimmän joukkoon, mutta minulle nämä ovat vuoden ehdottomat kohokohdat, jotka tulen muistamaan aina ja kun en enää muista, toivon olevani kuollut.

Kesäkuussa koitti tapahtuma, josta olin haaveillut, unelmoinut ja uneksinut seitsemänvuotiaasta asti. Pääsin näkemään Spice Girlsin keikalla. Lopulta onnekkaiden lippukauppojen johdosta kahtena iltana peräkkäin. Edelleen ihmettelen epäuskoisena, että olin todella siellä. Ensin ensimmäisenä iltana piippuhyllyllä, sitten toisena iltana eturivin tuntumassa lavan edessä seisomapaikoilla. Tarkkoja kuvauksia ja vähemmän tarkkoja kännykkänäpsyjä keikalta löytyy täältä. 

 Ja lopuksi alkukeväinen onnen kuva. Tämän jälkeen kuvia on tullut paljon lisää, mutta tämä kertoo mielestäni jotain olennaista. Olimme luontevan tahattomasti tiimipukeutuneet, ostaneet hetken mielijohteesta liput Ruusujen keikalle Tavastialle ja pussailleet läpi keikan.

 Aina sanotaan, että kotoa ei tulla hakemaan, oli sitten kyse töistä tai rakkaudesta. Mutta minä todistin kaiken vääräksi. Maatessani onnettomana ja varmana ikuisesta yksinäisyydestä maaliskuun yönä yksin kotona sängyssäni, joka oli pelkkä petauspatja lattialla, ilmestyi ovelleni kylmissään poika, joka vei heti mennessään ja antautui itsekin vietäväksi. Vuoteen on mahtunut paljon, jopa kohtuuttomasti vaikeuksia ja kurjuutta, mutta valtavasti myös onnea ja hyvää. Tuntuu, että olen elämäni ensimmäisessä aikuisessa parisuhteessa – kaikki on mennyt vaivattomasti ja helposti, onnellisesti ja rakastavasti. Tulevaisuutta ei ole tarvinnut miettiä, koska sen tietää olevan ja tulevan omalla painollaan.

Saisinpa tämän kaiken onnen ja tasaisuuden siirrettyä myös muihin elämän osa-alueisiin. Ehkä sitten ensi vuonna.