Mulla on ollut taas pitkä lista postausaiheita ja niiden Instagramissa nostamiseen jemmattuja kuvia. Pitäisi kuitenkin varmaan vaan ymmärtää, että en ole ihminen, joka voisi jemmailla postausaiheita, vaan ne pitää tehdä heti ajatuksen tullessa tai sitten niitä ei vain tehdä. Olen vähän sellainen turhansäilöjä. Säästelen aina kaikkia herkkujakin johonkin oikein nautinnolliseen juhlalliseen juhlahetkeen, jota ei välttämättä koskaan tule. Että pitäisi vaan silleen tykitellä menemään heti, sekä herkut että uskomattoman tärkeät ja valloittavat, maailmaa muuttavat ajatukseni.


Eli ehkä nyt siis annan vain mennä! En yhtään siis tiedä, mistä teille kirjoitan, mutta jospa jostain!


Muutin juuri uuteen asuntoon. Uskon asuntoasioissa johonkin luonnonjohdatukseen. Olin vähän pohtinut muuttoa, sillä edellinen asuntoni, siis ensimmäinen asuntoni Helsingissä, oli lopulta aika kurja. Katto ja lattia olivat molemmat tunkkaista kellastunutta puuta, vaatekaappi romahteli, keittiön tiskipöytä oli laho eikä pimeään mökkiin saanut edes kattolamppua, koska sen paikka oli paneloitu kattopaneelin alle. Mutta oli asunto halpakin, ja siksi annoin sille paljon anteeksi. Vuokranantajani kuitenkin päätti myydä asunnon ja sitä myöden minun oli lähdettävä.

Uusi asunto järjestyi samalta suunnalta, lopulta helposti ja vaivattomasti. Olen tunnetusti huono ja tuskastuttava muuttaja (haitallinen uskomus, huomauttaisi terapeuttini nyt), mutta tällä kertaa kaikki meni varsin hyvin! Olin jopa pakannut muuton alkaessa käytännössä kaiken! no okei, raahasin seuraavana päivänä siivouksen jälkeen kävellen uuteen kotiin täyden pyykkikorin, kaikki viherkasvit, kaksi isoa Ikea-kassillista, kaksi kannua, mopinvarren ja pölynimurin ja muutaman astian. En ymmärrä miksi olin jättänyt ne asuntoon, mutta sainpa toisaalta tuotua ne itse myös pois.

Uusi asunto on vielä aivan levällään ja viimeksi tänään romahtelin ja mätkähtelin henkisesti maahan epätoivoisena ja varmana siitä, että tästä ei kyllä tuu yhtään mitään ikinä ja olen ikuisesti muuttokaaoksen vankina. Mutta jo hetken puuhastelun jälkeen kaikki alkoi näyttää valoisammalta ja selkeämmältä.

Uskon, että tästä asunnosta tulee valoisamman ja toiveikkaamman elämän avaus. Sen olen jo elämässä oppinut, että uudet asunnot eivätkä uudet kaupungit korjaa ja tee ihmeitä, mutta niiden myötä voi nytkähdellä uusille urille.

Uusia uria ja uutta uraa tässä kyllä tarvitaankin. Olen vuosikymmenen tehnyt vähän sitä sun tätä, sinne sun tänne, odottaen jotain läpimurtavaa käännettä tapahtuvaksi. Työelämällisesti en oikein tiedä mitä haluaisin tehdä. Tarvitsen uusia näkemyksiä ja uusia unelmia ja ehkä myös ihan selkeitä suuntaviittoja. Kaikki vanhat ajatukset on jo käytetty, joko niin, että ne on saavutettu, tai huomattu, etteivät ne koskaan tule toteutumaan tai niiden toteutuminen ei lopulta tunnu siltä kuin pitäisi. Kaiken yllä ja päällä nakuttaa vain loputon ajatus siitä, että kaikki voi tuhoutua ja romahtaa hetkenä minä hyvänsä (katastrofiajattelua, huomauttaisi terapeutti nyt).

Uusia unelmia odotellessa olen kuunnellut valtavasti Vesalaa ja juurikin Uusia unelmia -biisiä. Sinänsä lattea kappale kuunneltavaksi ja käsiteltäväksi tällaisessa itsetutkiskelutekstissä, sillä Vesalaa kuuntelee valtavasti suunnilleen koko Suomi. Mutta sitä olen silti kuunnellut. Ajatellut vähän pelokkaana odottavani ja miettiväni kodin hämärässä ja turvassa uusia unelmia, uskaltamatta ulos.

Vielä tänään en uskalla ulos enkä keksiä uusia unelmia. Mutta Vesalaltakin tulee jo perjantaina uusi, tuhat vuotta odottamani levy. Ehkä sen myötä saan suuntaviivoja ja uskallusta ulkoilmaan ja uusiin unelmiin.