Itsehän en luistellut. Pirjo Heikkilän yhtä Siskonpeti-hahmoa imitoiden voisin honottaen sanoa, että en mä oikeen voi kato ku mun on toi nilkka ollu aika kipee ja ei mun oikeestaan tarvii luistella ku mä saan niin paljon hyvää arjen hyötyliikuntaa. Mutta siis en luistellut, tyydyin vain viihtymään ja huolehtimaan eväsrepusta. Toisaalta olen myös jo sen ikäinen ihminen, että voin tehdä itseni kanssa rauhan sen suhteen, että en edes halua luistella. En, vaikka yksi yläasteen liikunnanopettaja (joka ei edes opettanut minua) piti minulle joskus tiukan esitelmän siitä, kuinka paljosta jään paitsi, kun en tulevaisuudessa voi opettaa lapsiani luistelemaan, mikä sentään kuuluisi yleissivistykseen. Yläasteella muistan kuulleeni kaksi erikseen yleissivistykseen kuuluviksi mainittua asiaa: luistelutaidon ja olympialaisten seuraamisen (vieläpä niin, että oppitunnin sisällöstä voidaan katsomisen vuoksi tinkiä). Niin se taitaa olla, että toisten yleissivistykseen kuuluu paljon kaikenlaista, jolloin voi tinkiä jostain (kuten luistelusta tai olympialaisista), toisille taas päinvastoin. Johanneksen kirkon vieressä sijaitsevan Johanneksen kentän ympäristö on kuitenkin niin kaunis, että työmaakontteja lukuunottamatta joka suuntaan katsellessa sai ihailla ihanaa ja tunnelmallista miljöötä.
Luistelemattomuutenikaan ei sinänsä ollut ongelma. Kuten luisteluseurueellekin muistelin, olen kuitenkin ollut lapsena innokas taitoluistelufani, riemuinnut Disney on Ice -jääshow'n yleisössä useita kertoja ja viime vuosina esiintynyt jopa taitoluistelun MM-kisojen mainoskasvona. Eli luistelu on itselleni hyvinkin läheinen laji, ilman että omaan koipeeni vetäisinkään luistimia. Siitä huolimatta sain suurta iloa muiden luistelijoiden seuraamisesta. On tavallaan liikuttavaa, että luistimet tökätään jalkaan jollekin niin pienelle, ettei se jokin osaa vielä edes aivan täysin kävellä. Kai se on kuitenkin jäätuntuma oltava pienestä pitäen. Hupia tarjosi toki myös oma seurueeni, jonka edesottamuksia olisin ilomielin taltioinut vähän laajemminkin. Luistelemaan lähtö tuli kuitenkin niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt kameraa hakea. Toisaalta olen miettinyt, että puhelinnäpsyt ovat vähän kuin nykypäivän filmikamerakuvat. Niitä otetaan tietenkin tuhatkertaisesti enemmän, mutta samanlaisia, arkisia tilanteita niillä kuitenkin kuvaa. Ihmisiä jotenkin aitoina ja vilpittöminä, jopa rumina ja epäedustavina. Näkyy sotkut ja ryönät, laskupinot ja kuivaustelineet. Kivoja kuvia, niin myös nämä.
Parhaimmat jäivät nyt omiin kotialbumeihini, mutta ehkä voitte kuvitella. Suosikkikuvani on ehdottomasti se, johon onnenkantamoisena onnistuin taltioimaan ilmalennon. Hieno hetki ja hieno kuva.
Noin muuten ihmettelin mielessäni seurueeni luistelutaitoa. Olen mielessäni ollut siinä käsityksessä, etteivät aikuiset ihmiset luistele, ellei ole kyse opettajasta tai ammattiluistelijasta, jolle luistelu kuuluu ikäänkuin työnkuvaan. Niin vain luistimet viuhtoivat jäällä ja kaikenlaisia hallittuja pyörähdyksiä sain seurata. Olin yllättynyt ja kuitenkaan en – niin monenlaiseen tietoon ja taitoon olen tässä seurassa saanut Helsinkiin muuttoni jälkeen ihaillen hurmaantua ja rakastua.
Siitä puhelinkuvien aitoudesta ja vilpittömyydestä voi tietysti herätä kysymyksiä, mutta kyllä, ihan oikeasti ja muuten vaan otimme Iittalan Teemat reppuun kahvimukeiksi. Ei synny suotta jätettä (eikä kertakäyttömukeja olisi muutenkaan ollut). Hyvin Teematkin villapaitaan käärittyinä kestivät. Kahvittelun jälkeen hiipi yhtäkkiä vilu (joka ei sitten niin yhtäkkiä hiipinytkään pois, vaan jäi luihin ja ytimiin pitkälle iltaan). Myös vessaan piti päästä.
Hetken mielijohteesta pyyhälsimme luistelun päälle Designmuseoon, joka olikin parhaita päähänpistoja hetkeen! Mutta siitä kerron teille ensi kerralla.
0 kommenttia