Parhaat talviliikuntakelit ovat käsillä ja onhan niistä otettava ilo irti, vielä kun voi! Siispä lähdimme luistelemaan.

Itsehän en luistellut. Pirjo Heikkilän yhtä Siskonpeti-hahmoa imitoiden voisin honottaen sanoa, että en mä oikeen voi kato ku mun on toi nilkka ollu aika kipee ja ei mun oikeestaan tarvii luistella ku mä saan niin paljon hyvää arjen hyötyliikuntaa. Mutta siis en luistellut, tyydyin vain viihtymään ja huolehtimaan eväsrepusta. Toisaalta olen myös jo sen ikäinen ihminen, että voin tehdä itseni kanssa rauhan sen suhteen, että en edes halua luistella. En, vaikka yksi yläasteen liikunnanopettaja (joka ei edes opettanut minua) piti minulle joskus tiukan esitelmän siitä, kuinka paljosta jään paitsi, kun en tulevaisuudessa voi opettaa lapsiani luistelemaan, mikä sentään kuuluisi yleissivistykseen. Yläasteella muistan kuulleeni kaksi erikseen yleissivistykseen kuuluviksi mainittua asiaa: luistelutaidon ja olympialaisten seuraamisen (vieläpä niin, että oppitunnin sisällöstä voidaan katsomisen vuoksi tinkiä). Niin se taitaa olla, että toisten yleissivistykseen kuuluu paljon kaikenlaista, jolloin voi tinkiä jostain (kuten luistelusta tai olympialaisista), toisille taas päinvastoin. Johanneksen kirkon vieressä sijaitsevan Johanneksen kentän ympäristö on kuitenkin niin kaunis, että työmaakontteja lukuunottamatta joka suuntaan katsellessa sai ihailla ihanaa ja tunnelmallista miljöötä.


Luistelemattomuutenikaan ei sinänsä ollut ongelma. Kuten luisteluseurueellekin muistelin, olen kuitenkin ollut lapsena innokas taitoluistelufani, riemuinnut Disney on Ice -jääshow'n yleisössä useita kertoja ja viime vuosina esiintynyt jopa taitoluistelun MM-kisojen mainoskasvona. Eli luistelu on itselleni hyvinkin läheinen laji, ilman että omaan koipeeni vetäisinkään luistimia. Siitä huolimatta sain suurta iloa muiden luistelijoiden seuraamisesta. On tavallaan liikuttavaa, että luistimet tökätään jalkaan jollekin niin pienelle, ettei se jokin osaa vielä edes aivan täysin kävellä. Kai se on kuitenkin jäätuntuma oltava pienestä pitäen. Hupia tarjosi toki myös oma seurueeni, jonka edesottamuksia olisin ilomielin taltioinut vähän laajemminkin. Luistelemaan lähtö tuli kuitenkin niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt kameraa hakea. Toisaalta olen miettinyt, että puhelinnäpsyt ovat vähän kuin nykypäivän filmikamerakuvat. Niitä otetaan tietenkin tuhatkertaisesti enemmän, mutta samanlaisia, arkisia tilanteita niillä kuitenkin kuvaa. Ihmisiä jotenkin aitoina ja vilpittöminä, jopa rumina ja epäedustavina. Näkyy sotkut ja ryönät, laskupinot ja kuivaustelineet. Kivoja kuvia, niin myös nämä.
Parhaimmat jäivät nyt omiin kotialbumeihini, mutta ehkä voitte kuvitella. Suosikkikuvani on ehdottomasti se, johon onnenkantamoisena onnistuin taltioimaan ilmalennon. Hieno hetki ja hieno kuva.

Noin muuten ihmettelin mielessäni seurueeni luistelutaitoa. Olen mielessäni ollut siinä käsityksessä, etteivät aikuiset ihmiset luistele, ellei ole kyse opettajasta tai ammattiluistelijasta, jolle luistelu kuuluu ikäänkuin työnkuvaan. Niin vain luistimet viuhtoivat jäällä ja kaikenlaisia hallittuja pyörähdyksiä sain seurata. Olin yllättynyt ja kuitenkaan en – niin monenlaiseen tietoon ja taitoon olen tässä seurassa saanut Helsinkiin muuttoni jälkeen ihaillen hurmaantua ja rakastua.


Siitä puhelinkuvien aitoudesta ja vilpittömyydestä voi tietysti herätä kysymyksiä, mutta kyllä, ihan oikeasti ja muuten vaan otimme Iittalan Teemat reppuun kahvimukeiksi. Ei synny suotta jätettä (eikä kertakäyttömukeja olisi muutenkaan ollut). Hyvin Teematkin villapaitaan käärittyinä kestivät. Kahvittelun jälkeen hiipi yhtäkkiä vilu (joka ei sitten niin yhtäkkiä hiipinytkään pois, vaan jäi luihin ja ytimiin pitkälle iltaan). Myös vessaan piti päästä.

Hetken mielijohteesta pyyhälsimme luistelun päälle Designmuseoon, joka olikin parhaita päähänpistoja hetkeen! Mutta siitä kerron teille ensi kerralla.

Nyt on koko 900-metrinen Arctic Pride -marssi marssittu ja huh, että olikin kiva marssia!

Rovaniemen Pride-meiningit eroavat huomattavasti muusta Suomesta tai ainakin Helsingistä. Kun Helsingissä kulkuetta kerääntyy katujen varsille seuraamaan satoja tai tuhansia ihmisiä, ei Rovaniemellä kulkuetta ole katsomassa käytännössä ketään. Yhteensä yleisönä oli ehkä kymmenisen ihmistä.

Mutta vähäisen yleisön ei saa antaa hämätä! Kulkue nimittäin oli pitkä ja ihmisiä paljon! En tiedä numeroita tai lukuja, mutta odotin mielikuvissani todella paljon pienempää ja vähäeleisempää ryhmää. Nyt kaikki oli yllättävän suurta ja hienoa. Oli asuja, meikkejä ja kasvomaaleja. Lakanoita ja kylttejä. Huutoa ja aaltoja, hyvää meininkiä. Aikuisia ja lapsia ja muutama koira.

Kulkue päättyi Lordi-aukiolle. Mietin, että kuinka hauskaa on olla Pridessä juuri Rovaniemellä. Lordi jos kuka oli ja on euroviisuvoittajuuden lisäksi, tai juuri voitollaan, oivallinen symboli Pride-juhlinnalle. Harmi, ettei Lordia näy Pridessä sen kummemmin. Sen sijaan Lordi on tiettävästi tänään UMK-finaalissa jossain muodossa. Jossain homoille tärkeässä siis kuitenkin!

Juhlaosuus Lordi-aukiolla oli lyhyt ja ytimekäs. Hiukan ehkä ehdin tuon pienen hetken aikana paleltua, ja palasinkin ulkoriehan sijaan takaisin mökkiin.

Mutta onpahan ainakin yksi hyvä talvimuisto tällekin vuodelle. Ei siis lainkaan turha 900 metrin kävely.

Annoin pikkusormen ja lopulta koko käden. Aamuhetki kansanpuistossa venyi koko päivän mittaiseksi ulkoilupäiväksi. Ja se oli hyvä.

Ystävättäreni nimittäin ehdotti, että lähtisimme varhain aamulla Ruissaloon luontoretkelle. Ihmettelemään pakkasen korventamaa luontoa, pakkasensietokykyämme ja sitä, kuinka paljon rommia kaakaon joukkoon voi sekoittaa. Urhoollisesti vitsailin aurinkorasvasta, rantapyyhkeistä ja uimahousuista, mutta tosiasiassa vähän hirvitti.

Pienen empimisen jälkeen suostuin, ja lopulta se olin minä, joka ehdotti lähtöä jo puoliyhdeksän bussilla. Ja harmitteli sitä, että kolmenkymmenen asteen sijaan pakkasta oli enää reilut parikymmentä. Eksotiikka karisee. Aikavalinta oli mitä oivallisin, olimme kisapaikalla juuri auringon noustessa ja luonnon ollessa jotenkin kiinnostavimmillaan. Vähälumisuus, jopa lumettomuus, oli keveydessään kaunista. Vaikka tietysti luonnon kannalta kai aika raskasta ja hämmentävää. Mutta näyttäähän se hauskalta, kun voi keskellä talvea kahdenkymmenen asteen pakkasessa katsella kesäistä rantahiekkaa. Katsokaa vaikka itse.

Ja uskokaa tai älkää, ei tullut kylmä! Tämän sanon siis minä, joka ei ole vuosikausiin omistanut yksiäkään pitkiä kalsareita. Ystävättäreni tosin uhkasi hankkivansa minulle pitkät kalsarit Pelastusarmeijalta, mutta tältä vältyttiin. Paleltumisen vältin pukemalla kahdet kolitsihousut päällekäin. Toimii! Pidin visusti myös karvalakin ja hupun päässäni, mikä vähän rajoitti kuuloa. Kuulin selvästi ystäväni kertovan, kuinka hän ihannoi paksua, kun ystävätär tarkkaili jäätä ja totesi, ettei se ole ihan noin paksua. Vastasin joka tapauksessa, että niin minäkin.

Yltiöpäinen reippautemme eskaloitui siihen, että päädyimme kävelemään kymmenen kilometrin matkan kotiin. Matkalla tosin pistäydyimme Kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta se onkin kokonaan toinen tarina.

Talvi ja maailma muuttuu yhä kylmemmäksi ja on entisestään kiristymään päin. Onneksi asunto oli yhtäkkiä täynnä auringonkeltaisia asioita, jääkaapista löytyi hiivaa, että sain sämpylät uuniin ja uusi hupparikin lämmitti.





No, okei, piti käydä kaupassa ja palauttaa koko syksyn pullot, että sain sämpylään täytettä, mutta muuten sisätilat rules ok tänään. Taisin tosin tulla luvanneeksi, että lähden huomisaamuna Ruissaloon nauttimaan tästä talven ihmeestä. Lienen hullu, mutta juuri nyt erittäin hyväntuulinen hullu.

Here comes the Sun vain kaikille. On muuten todella kiva kappale, jota olen juuri nyt kuunnellut paljon. Lienee kiusallista tunnustaa, mutta tutustuin tähän kappaleeseen vasta jouluna Beatlesin Spotifyitymisen myötä. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.