Annoin pikkusormen ja lopulta koko käden. Aamuhetki kansanpuistossa venyi koko päivän mittaiseksi ulkoilupäiväksi. Ja se oli hyvä.

Ystävättäreni nimittäin ehdotti, että lähtisimme varhain aamulla Ruissaloon luontoretkelle. Ihmettelemään pakkasen korventamaa luontoa, pakkasensietokykyämme ja sitä, kuinka paljon rommia kaakaon joukkoon voi sekoittaa. Urhoollisesti vitsailin aurinkorasvasta, rantapyyhkeistä ja uimahousuista, mutta tosiasiassa vähän hirvitti.

Pienen empimisen jälkeen suostuin, ja lopulta se olin minä, joka ehdotti lähtöä jo puoliyhdeksän bussilla. Ja harmitteli sitä, että kolmenkymmenen asteen sijaan pakkasta oli enää reilut parikymmentä. Eksotiikka karisee. Aikavalinta oli mitä oivallisin, olimme kisapaikalla juuri auringon noustessa ja luonnon ollessa jotenkin kiinnostavimmillaan. Vähälumisuus, jopa lumettomuus, oli keveydessään kaunista. Vaikka tietysti luonnon kannalta kai aika raskasta ja hämmentävää. Mutta näyttäähän se hauskalta, kun voi keskellä talvea kahdenkymmenen asteen pakkasessa katsella kesäistä rantahiekkaa. Katsokaa vaikka itse.

Ja uskokaa tai älkää, ei tullut kylmä! Tämän sanon siis minä, joka ei ole vuosikausiin omistanut yksiäkään pitkiä kalsareita. Ystävättäreni tosin uhkasi hankkivansa minulle pitkät kalsarit Pelastusarmeijalta, mutta tältä vältyttiin. Paleltumisen vältin pukemalla kahdet kolitsihousut päällekäin. Toimii! Pidin visusti myös karvalakin ja hupun päässäni, mikä vähän rajoitti kuuloa. Kuulin selvästi ystäväni kertovan, kuinka hän ihannoi paksua, kun ystävätär tarkkaili jäätä ja totesi, ettei se ole ihan noin paksua. Vastasin joka tapauksessa, että niin minäkin.

Yltiöpäinen reippautemme eskaloitui siihen, että päädyimme kävelemään kymmenen kilometrin matkan kotiin. Matkalla tosin pistäydyimme Kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta se onkin kokonaan toinen tarina.