Kesällä Ruisrockissa jouduin ehkä ihan vähän pettymään Ultra Brahan. Ongelma ei ollut bändissä, ei voisi mitenkään olla, vaan ympäristössä. Rakastan Ruisrockia ja festareita, kuumuutta tai kylmyyttä, tanssivia humalaisia ihmisiä, tungosta ja hikeä. Mutta niin rakastan pähkinäsuklaata ja höyrytettyjä nakkejakin, enkä halua nauttia niistäkään yhdessä. Ultra Bra ja festarit olivat hiukan väärä yhdistelmä.

Jo Ruisrockissa haaveilin Ultra Brasta konserttisaliympäristössä. Pimeydestä ja hiljaisuudesta ja istumapaikoista, keskittymisestä musiikkiin. Hartwall-areena ei tietenkään ole konserttisali, mutta tarpeeksi lähellä. Niinpä hikoilin ja tykytin tuskissani lippukaupassa ja sain liput. Huijauksen maulla maustetulla collector's-lipulla: kaulanauhaan kiinnitetyllä muoviläpyskällä. Olisin ollut tyytyväinen ihan pdf-lippuunkin, mutta lippukauppa ei antanut ostaa kuin muovilipareita lisähintaan. No, lippu kuin lippu, ja olihan se noloudessaan hauska.

Ja niin koitti konsertti! Ensimmäisen konsertin kaveriksi ilmestyivät toki toinen ja kolmas lisäkonsertti. Sekin tuntui huijaukselta, ajaa ihmiset hysteerisinä lippuja ostamaan niin, että kaikille jää paha mieli ja ahdistus. Se tuntuu leimaavan nykypäivän keikkalippumyyntiä. Tietysti suuret puitteet ovat ilo ja onni tekijöille ja yleisöllekin, mutta silti vähän riepoo. Kaipaan takaisin aikaan, jolloin keikoilla käytiin Paimion Tillintuvassa tai Nivalan Tuiskulassa ja liput ostettiin käteisellä ovelta ja loppuunmyymisen mahdollisuutta ei varsinaisesti ollut.

Ja tällaiseen menneen ajan nostalgiaanhan Ultra Bran comebackinkin sanotaan paljolti liittyvän. Ikävät äänenpainot puhuivat keski-ikäisten tripistä takaisin nuoreen aikuisuuteen. Se oli varmasti totta, ympärilläni istui pääasiassa 40-50 -vuotiaita, mutta se oli myös merkityksetöntä eikä koskenut minua. Itse olin 8-vuotias innostuessani Ultra Brasta, äänittäessäni Kroketin sukulaisten CD:ltä kasetille. Kahdeksanvuotiaana sanoitukset olivat vain hauskoja sanailuja, eikä ehkä aivan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa kun rakastaa sitä hetkeä jolloin kaksi leijonaa makaa sängyssä raukeina. Itsekin leijonana, rakastuttuaan kahdesti peräkkäin leijonaan, tietää merkityksen jo aika hyvin. Sama hauska sanailu on toisaalta ehkä leimallista. Kuten kappaleen spiikissäkin kerrottiin, ei Haikarakaan ihan oikeasti ole hauska laulu vauvantulosta, vaan jostain vähän vakavammasta. Ja sitten tietysti se Kahdeksanvuotiaana, jota kuuntelin paljon vasta 15-vuotiaana koulumatkoilla. Yhtä suurta iästä toiseen sinkoilua koko ilta.


Mutta niin, se Hartwallin keikka. Arto Talme avasi keikan spiikkaamalla, että me olemme Ultra Bra ja otamme teidät tänään ja oli totisesti oikeassa. Konsertti videotaustoineen ja valoineen oli upea, mutta ei show, ja hyvä niin. Visuaaliset elementit olivat vahvoja ja esillä, mutta eivät vieneet huomiota tärkeimmältä eli musiikilta. Muutamat konfettiräjähdykset, ei sen kummempaa. Ei feattaamassa Antti Tuiskua tai Nelli Matulaa, kukaan ei leijunut ilmassa tai noussut esiin lattian läpi keskeltä yleisöä. Pääpaino oli musiikissa ja se oli parasta. Erityisiin nostalgianostatuksiinkaan ei lähdetty, vaan nostalgisointi tapahtui luontevasti itsestään. Melkein kuin mitään 16-vuotista poissaoloa ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Mukana olivat lähes kaikki suosikkini, vain Siiliä jäin yhä kaipaamaan. Ken Saro-Wiwat ja Tel Avivit tulivat mukanalaulaen varmasti selkärangasta, vaikka bändin laulu hiukan haparoikin. Perimmäisen nurkan istumapaikkammekin olivat hyvät: kuulimme hyvin, näimme kaiken. Koko yleisön, videot, bändin. Kaikki oli ihanaa. Paitsi jäähallin penkit ja katsomo, joita ei kyllä ole suunniteltu seitsemää minuuttia pidempään yhtäjaksoiseen istumiseen.

Rakastin toki Ultra Brata kesälläkin, vaikken aivan täysin rinnoin. Sisätilassa Ultra Bra todella pääsi oikeuksiinsa ja koko suuruus tuli esiin, täyttäen perimmäisenkin nurkan. Kesältä jäänyt kolo on täytetty ja voin taas rakastaa UB:tä ehdoitta ja kokonaisvaltaisesti, täydellisenä.

Lue myös postaukset Ultra Bran Ruisrockin keikasta
sekä Pekka Haaviston tukikeikasta vuodelta 2012.