Tämä kesä on itselleni ihan uudenlainen kuin aiemmat. sen lisäksi, että se on ensimmäinen kesäni oikeasti Helsingissä, olen muutenkin miettinyt haluavani tehdä enemmän asioita, joita en yleensä tee: tehdä hauskoja retkiä ja mennä ehkä vähän enemmän muiden ihmisten ideoiden mukana ja katsoa minne päädyn.

Taannoin päädyin vuosien tauon jälkeen kirppiskierrokselle siskoni ja veljeni tyttöystävän kanssa. Juuri sellaista kesäpäivälle sopivaa hauskaa seikkailua, jonka lopputuloksesta ei voi yhtään tietää. Seuraavalle päivälle olin sopinut treffit Lähiömutsi-blogin Hannen kanssa Punaisen Ristin Kontti -kierrätystavarataloon. Sattumalta kohdalle osui sadepäivä, jonka viettoon kierros Kontissa sopi paremmin kuin hyvin.

Itse en etsinyt mitään erityistä: mielessäni siinsivät kuitenkin erikoiset vaatteet ja kaikenlainen kotona tarvittava esineistö. Hanne taas oli suunnitelmallisemmin etsimässä sisustustarpeita parvekkeelleen. Omaksi onnekseen Hanne oli saanut auton lainaan, sillä saaliin kantaminen sylissä kotiin asti olisi ollut melkoinen saavutus. Oma saaliini oli sen verran pienimuotoisempi, että sen sai kätevästi pakattua Kontin kesäkassiin ja vielä kesäkassissakin sujautettua mukanani jo olleeseen kassiin. Paljastettakoon nyt kaikille, että ostokseni oli ylläolevan kuvan kultainen simpukkavati. En vielä tiedä, mitä sillä teen, mutta tarvitseeko sitä nyt jokaikisen kauniin esineen käyttötarkoitusta niin miettiäkään. Kontin valikoimista löytyi muuten runsaasti sekä kultaisia että uskonnollisia koriste-esineitä: molemmat kun ovat jostain syystä suuria heikkouksiani.


Vaatteiden löytäminen käytettynä on ollut itselleni vähän hankalaa: miesten vaatteita kun on käytettynä saatavilla selkeästi vähemmän. Sukupuolijaotteluakin ratkaisevampi tekijä tosin on vaatekokoni ja erityisesti vaatemakuni: ne kun eivät kovin usein mene yksiin tarjonnan kanssa.

Uuden kotini laittaminen on edelleen hiukan vähän vaiheessa. Haluaisin monenlaisia astioita ja asioita, joita en ehkä kuitenkaan välttämättä tulisi käyttäneeksi: olisihan se nyt kertakaikkiaan ihanaa, jos astiakaappiin kurkistaessa vastassa olisi täysimääräinen kahviastiasto. Vaikka nautin tyylikkäistä sokerikoista ja kahviaseteista esimerkiksi ystävieni luona kyläillessä, olen kotioloissa ihminen, joka on tottunut juomaan kahvinsa isosta mukista ja asettelee aamiaisleipänsä vaistomaisesti ihan vaan leikkuulaudalle tai jopa suoraan pöydälle.

Tästä koruttoman arkisesta tavasta olisi ehkä ihan hyvä opetella eroon: Kontin hyllyihin huolellisesti asetellut ja lajitellut, ihastuttavat astiat voisivat nyt olla omassa astiakaapissani. Hiukan jäin sittenkin harmittelemaan vanhoja Arabian astioita tai retron värisiä Kastehelmiä, joita ei muuten oltu hinnalla pilattu, kuten ei Kontin tuotteita muutenkaan. Ehkä vielä tulee aika, jolloin on mahdollista järjestää erilaisille vain kauneuden vuoksi hankituille astioille oma kaappi tai varasto. Tiedän joidenkin ruokakirjoittajien ja -kuvaajien toimivan näin jo nyt. Haaveeni ei liene siis toivoton.


Ostoskierroksellamme juttelimme Hannen kanssa astioiden ja sisustuksen muotivirtauksista. Huudahtelimme hyllyjen välissä innoissamme nähdessämme jotain lapsuudesta, mummolasta tai mökiltä tuttua. Joidenkin esineiden kohdalla jäimme miettimään niiden merkitystä: ovatko ne tai ovatko ne olleet arvostettuja design-esineitä ja aikansa statussymboleita, vai mikä on saanut kaiken kansan niitä hankkimaan. Ajatelkaa nyt vaikka keraamista, turkoosisilmäistä kissaa. Olen nähnyt niitä lukuisissa paikoissa tietämättä ollenkaan, mikä on tarina esineen takana. Onko kyse ihan vain muodista vai liittyykö niihin syvällisempikin taustakertomus?


Mietimme myös astioita ja sitä, miten astiamuoti kiertää ja muuttuu. Yhdessä hetkessä kaikkien kodeista löytyvät kupit ja astiastot siirtyvätkin kaikkiin kierrätyskeskuksiin. Olen jo muutaman vuoden odottanut esimerkiksi Luminarcin Octime -sarjan suunnanmuuttumista. Aktiiviset kirpparikävijät varmasti tietävät mistä puhun: ne mustat, kahdeksankulmaiset kahvikupit, lautaset ja viinilasit. Sanokaa minun sanoneen, että niistä tulee vielä haluttuja. Sinä päivänä kiroan itseäni, etten ole astiastoa ostanut. Kun eihän niitä sitten enää mistään saa.

Huomasimme myös kouriintuntuvasti ihmisten erilaiset mieltymykset: hihittelimme muka-kauhistuneina eräällekin joka kodin menneelle muotivirtaukselle ja kiittelimme korkeampia voimia muodin muuttumisesta. Perässämme kierrosta tehnyt asiakas taas nappasi meitä kauhistuttaneen kapistuksen kärryynsä, silminnähden iloisena löydöstään.

Niinhän sitä sanotaan, että toisen roska on toisen aarre.