Se saatana kävi taas.

Unohdin taloyhtiön pihatalkoot. 

Olin toki muistutellut itseäni niistä viikon verran. Pihalla jätelava, jonne voisin lopunkin irtaimistoni kantaa. Samalla vähän rapsutella haravalla pihan juurakoita ja tutustua naapureihin, osoittaa olevani aika vekkuli velikulta, syödä vähän evästä ja juoda talkookaljat, kiittää kaikkia hyvästä yhteishengestä ja poistua sisätiloihin ja nähdä naapureita seuraavan kerran vuoden päästä.

Mutta en ollut vekkuli velikulta. Unohdin talkoot, muistin ne kulkiessani talkoiden läpi kesäillan viettoon. Tuli toki nähtyä talkoisiin lähteneet naapurit, ne molemmat, ja se, että täällähän onkin hommat jo niin hyvällä mallilla että no minäpä tästä vaikka lähdenkin häiritsemästä.

Perääni soitelleille juorutoimittajille vastasin, että no sanotaanko nyt vaikka niin, että hävettää, mutta ei harmita. 

Sillä ystäväni avustuksella näin Instagramista, että Teurastamon Kellohallin napolilainen pizzauuni oli kuumana! Liian vähän on mahdollisuuksia napolilaiseen pizzauuniin, vielä vähemmän omilla kotikulmilla. Sitä paitsi en juuri nyt pysty kuin mukaviin ja helppoihin, suunnittelemattomiin ja lempeisiin asioihin. Sellaisiin, kuten jonkun muun tekemä ihana ruoka ja nurmikolla istuminen.

Skumppa kassiin (Teurastamon nurmikolla kun voi läikyttää omaa vichyäänkin) ja pizzaa odottelemaan. Sydänalaa kylmäsi helteestä huolimatta hetken, kun odotusajaksi arvioitiin nelisenkymmentä minuuttia. Mutta lopulta sekin meni hetkessä. Kellohallista sai muuten myös Cokiksensa lasipullossa (tosin jäillä tuoppiin), mutta kuitenkin! Ehdottomasti paras ja virallisesti ainoa tapa nauttia Coca-Colaa. Tirskuu ra(i)kkautta.

Ja jotain yhtä huumaavaa tirskuu kyllä pizzakin. Tietysti olen puhunut pizzarakkaudestani paljon ennenkin, varsinkin viimeksi kuluneen vuoden aikana. Söin tietysti margherita pizzan, on jotenkin vaikea uskoa, että ei niin kovin kauan sitten suurin suosikkini oli joku kana-ananas-aurajuusto. On sekin perverssillä tavalla edelleen hyvää, mutta ehkä on hyvä, että edes jokin asia, kuten pizza, on elämässä selkeä.

Siinä me sitten istuimme nurmikolla, vichyä läikyttämässä ja pizzaa syömässä. Ehkä olisin kaivannut pizzani päälle ripauksen suolaa, olen siihen pizzamakuni kehittyessä tottunut. Toisaalta juusto oli ehkä suolatonta, tai hikinen päivä oli vienyt minusta mehut ja suolat. Pizzaa syödessä sitä aina haaveilee hetken kestävän ikuisesti, niin myös Teurastamon pihassa. Ehkä pizza olisi voinut olla hitusen isompi.

En haluaisi suositella Teurastamon aluetta yhtään kenellekään, koska juuri ihanin se on niin, että on vähän elämää, mutta ei liikaa. En kestäisi olla siellä hetkeäkään, jos ihmisiä vaeltaisi sinne hellepäivän viettoon sadoittain. Kun helle vie jo merkittävän osan aistiresursseista, ei kaivannut yhtään lisää aistiärsykkeitä (vieressä grillaavat, loputtomilla vituilla juttunsa ja ruokansa marinoivat herraoletetut kyllä sitä tarjosivat).

Yrittäjien toiveissa vilkas asiointi se kuitenkin lienee. Mutta kuten jo sanoin, niin hävettää, mutta ei harmita. Olisipa kiva, jos paikka olisi oma kesäpiiloni.

Niinhän se on, että pilin perässä on rakkauslomille lähdetty kautta maailman historian. Miksei siis nytkin.

Jo ennen ideaa Nizzan matkasta luin Artun blogista Nizza-vinkkejä. Vinkeistä mieleeni painui mikäs muukaan kuin jumalainen pizza. Suurimpana syynä saattoi olla infanttia mieltäni naurattava pizzerian nimi: Pizza Pili.


Pizza Piliin löytäminen on jo itsessään oma pieni seikkailunsa. Vanhan kaupungin kapeille ja varjoisille kujille kätkeytyvä pizzeria ei suuremmin prameile, sillä paikka on käytännössä vain myyntiluukku seinässä ja muutama hassu pöytä sen edessä. Juhlavalle illalliselle Piliin ei siis kannata suunnata, vaan pizzat kannattaa ottaa mukaan ja suunnata syömään lähellä olevalle rannalle. Pizzalaatikoita kantaessasi voit kerätä hyväksyviä katseita paikallisilta löydettyäsi heidän sweet spotinsa.

Rannalla istuessa ja syödessä sitä vain miettii tavallisuuden eroja eri maiden välillä. Se, mikä voi olla meille suuri onnen täyttymys on toisille tavallista arkea. Että nappaa huutavaan nälkäänsä jumalaisen pizzan mukaan pikkurahalla ja syö sitä vaikka auringonpaisteessa merenrannalla. Suomessa koko kaupunki menee innosta sekaisin, kun vastaavaa tuotetta triplahinnalla myyvä ravintola vihdoin saadaan kaupunkiin. Pizzaa saadakseen joutuu maksamaan huomattavasti enemmän ja todennäköisesti jonottamaan hyvän tovin ylväästi nimettyyn trendiravintolaan. Kuten tiedämme, siitä merenrannasta ei välttämättä kannata haaveilla edes kesällä.


Haimme Pilin pizzaa kahdesti. En tiedä, palveliko meitä ensimmäisellä kerralla Pili itse, mutta aika mulkku hän ainakin oli. Katsekontaktia tai lyhytsanaista murahdusta kummempaa palvelua häneltä ei irronnut. Toisaalta edullisilla hinnoilla (peruspizzan saa seitsemällä eurolla, kuukauden erikoispizza irtoaa yhdeksällä eurolla) ja nopealla noudolla palvelun laatu ei nouse kovin merkitykselliseksi asiaksi. Tyly palvelu unohtui nopeasti hampaiden upotessa pizzaan, auringon helliessä pizzanpalvojaa aaltojen lyödessä rantaan.

Yksi päivän ja loman parhaita hetkiä, ehdottomasti.


Pizza Pili
24 Rue Benoît Bunico, 06300 Nice, Ranska
Avoinna maanantaista sunnuntaihin 12-23.00

Ah ja oh, viime viikonloppu oli niiiin ihana, etten vieläkään ihan ymmärrä.

Perjantain hummailin Minkin kanssa Superwood-festareilla. Hotelli Rantapuistossa järjestetyllä festivaalilla leijaili mystinen tunnelma, kun festarikansa vaelteli hotellin käytävillä ja sen pihalla. Festivaali jatkui vielä lauantainakin, ja meidänkin alkuperäinen aikomuksemme oli festaroida molempina päivinä, mutta jotenkin lauantaina olo oli uupunut ja tuntui paremmalta olla hötkyilemättä minnekään.

Lauantai-illalle kehkeytyivät kuitenkin melkoiset dinnerit. Niitä kylläkin kehittyy kaikissa ystäväpiireissäni aika usein, mutta tällä kertaa melkoisuus oli toista luokkaa. Kaupungissa oli kauanodotettuja ihmisiä, joita ei joka päivä näe ja sitähän piti tietysti juhlistaa. Pitkin iltapäivää käytiin lennokasta keskustelua siitä, mitä syödään. Kuinka monta syöjää, ehkä viis, no varmaan seitsemän, sanotaan varmuuden vuoksi kymmenen. Pizza ois kyl paras. Montakohan munakoisoa, puoltoista kiloa jauhoa, oisko joku pikainen tiramisu hei jälkkäriks, pitää muuten käydä uudestaan alkossa.

Olen ainakin Instastoryn puolella hehkutellut viimeisen puolen vuoden aikana elämääni siunaantunutta pizzaonnea. Jäin ihmettelemään sitä nytkin. Itse yritin olla kovasti hyödyksi (kuivasin ja revin mozzarellapallot), mutta muuten lähinnä ihmettelin, kun jauhokekojen ja Mutti-tölkkien keskellä syntyi toinen toistaan ihanampia pizzoja. Perunapizzaa, päärynä-gorgonzolapizzaa, munakoisopizzaa ja margaritaa, josta on niinikään puolessa vuodessa sukeutunut suosikkini. Kaukana, mutta niin lähellä, on aika, jolloin kana-aurajuusto-ananas oli lempparipizzani.


 Pizzojen valmistuttua annoimme suuret aplodit keittiössä suurimman savotan tehneille. Sitten jotenkin luontevasti taputimme vuorotellen kaikille muillekin. Aplodit sai ansiokkaasta mozzarellan repimisestä ja siitä, että puhelinseksistä huolimatta ehti ajoissa paikalle.

Seurueemme oli suuri, mutta siitä huolimatta pizzaa tuntui olevan valtavasti. Pizza kerrallaan ne kuitenkin hupenivat. Aina uuden pizzan ilmestyessä uunista tuli huomioitua, mihin keskustelut olivat yhden pizzan aikana siirtyneet. Siirtymät olivat joskus hyvinkin luontevia, joskus taas yllättäviä. Lempikeskusteluni oli ehkä se, voiko ruoka rakastella kielen kanssa. Yksi kerrallaan pizzansyöjät täyttyivät, ja viimeisistä paloista oli käymässä kisaa ja kauppaa samat vakiopanelistit (minä tietysti yhtenä). Joku ehdotti kivi-paperi-sakset-ottelua, minä huonona häviäjänä antauduin suosiolla. Lopputuloksena oli kuitenkin se, että sain haalittua lisää pizzaa entisenkin ollessa vielä kesken. Ei yhtään huonompi ilta.


Ja kun kaupungissa kerran oli vieraita, jotka eivät täällä jatkuvasti ramppaa, sovittiin ruokakekkeröinnin jatkuvan vielä sunnuntailounaallakin. Missä vierähti luontevasti koko päivä.

Olipa vain ihana viikonloppu. Ihana viikonloppu on luvassa nytkin: tänään perjantaina juhlitaan The Blog Awards Finland -gaalassa, jossa olen ehdolla Vuoden keskustelunherättäjäksi. Jos kisakunto antaa myöden, on lauantaina luvassa piipahdus Helsingin kirjamessuille. Sunnuntaina taas on luvassa pako rakkauslomalle aurinkoon. Ai että! Ihanaa viikonloppua kaikki!

Olen tullut siihen lopputulokseen, että mun ei enää kuulu tehdä ruokaa.

Ensisijainen syy on se, etten jostain syystä enää onnistu. Joskus olin hyvinkin etevä kokki ja kirjoitin ihan menestyksekkäästi ruokablogiakin, mutta now these days are ilmiselvästi gone. Aika usein kokkausinspiksen iskiessä saan aikaan vain karseaa sössöä, jota syödessä miettii, että mieluummin olisi nälkäinen. Ruuanlaitosta on tullut vähän ahdistavaa ja ennen kaikkea turhauttavaa.


Olen kuitenkin yrittänyt olla itselleni armollinen: olen syönyt aika paljon eineksiä ja runsaita voileipiä. Spagetti ketsupilla on uusi bravuurini, mutta eihän se nyt varsinaisesti hyvää ole (toista se oli lapsena, miten se silloin olikin niin herkkua). Uusi vakiosyntini on se, että illanviettojen venyttyä, pikkuhiprakassa hipsin yömyöhään aukiolevaan lähikauppaani ostamaan kermajuustoa. Vaarallinen, syntinen elämäni. Talouden kannalta kiusallisen usein huomaan myös syöväni jossain ulkona, mutta toisaalta on järkevämpää syödä ulkona hyvää kuin kotona pahaa, kun kustannukset yksinelävälle olisivat kuitenkin suunnilleen samat.

Suurin onni on kuitenkin ympärilläni olevat, innokkaat ja lahjakkaat keittiöihmiset. Heitä on ollut jo ennestään, nyt olen saanut heitä vielä lisää. Varsinkin uusien ihmisten myötä olen tullut siihen lopputulokseen, että en ehkä syö ainakaan tänä kesänä mitään muuta kuin lättyjä ja pizzaa. Varsinkin yhden tietyn tyypin tekemänä. Tai ainakin tietyn tyypin seurassa. 


Tällä viikolla pääsin taas nauttimaan ihanista ruokapuitteista. Ajoituskin oli täydellinen: kävin Baywatchin ensi-illassa ja sen päättyessä oli ruokakuntakin juuri kokoontunut. Paikalle ehdittyäni jauhot jo pöllysivät ilta-auringossa. Marenkivaahtoa vatkattiin ja loputtomia munavitsejä kerrottiin (minä kerroin). Osani näissä illanvietoissa on aina vähän lapsekas: saan tärkeitä tehtäviä, kuten juustopaketin avaamisen, salaatin repimisen tai vesikarahvin täyttämisen. Ehkä itsetuntoni keittiömestarina tämän myötä vielä elpyy.

Viimekertaisen kokkailupaikkamme ympäristö oli kuin tehty blogikuville. Olen viime aikoina saanut hiukan kuittailua siitä, miten kuvaan aivan liikaa (esimerkiksi ruokaa). Nyt yritin olla kuvaamatta, mutta mitäs helvettiä teet, kun ilta-auringon valo on täydellinen ja mustalla pöytätasolla tapahtuva kokkailu on kuin suoraan keittokirjasta ihan ilman lisästailauksia tai asetteluita. Oli vaan pakko kuvata. Ja toisaalta kuvaaminen sopi ihan hyvin edellämainittujen, kokkaamiseen liittyvien vastuualueideni lomaan.

Kuvaamisen ja juustopakettien availujen lomassa ehdin hienosti neuvoillani miltei tärvellä jälkiruuan. Annoin hyvin asiantuntevia vinkkejä ja neuvoja britakakun leivontaan. Varsinkin ollessani varma, että nyt kakku menee pilalle, osasin antaa pelastavia vinkkejä. Kovaäänisenä epäilin ylipäätään reseptin noudatusta, tai sitä onko niin siis tehty. Lopputuloksena oli palaneen hajua mutta hiukan raakaa kakkua. Siinä vaiheessa etsin luotettavasta lähteestä oikeaoppisen ohjeen, jota aloin itsevarmana tutkia ja lukea. Saatoin kiusaantua huomatessani, että oma näkemykseni olikin totaalisen väärä. Se marenkivaahto kuuluu ihan oikeasti levittää siihen kakkupohjataikinan päälle ennen paistamista! Tämä oli järkyttävää, mutta toisaalta ymmärrettävää, koska niin britakakku tehdään. Kakusta tuli kuitenkin hyvää, mutta ei se ihan ehkä britakakkua ollut. Ja pääruokana ollut pizza oli jumalaista ja ihanaa. En tiedä kuinka muutos on tapahtunut, mutta yhdellä pizzalla kana-ananas-aurajuuston rakastajasta tulikin poika, joka lähestulkoon itkee onnesta syödessään mozzarellapizzaa.

Edellisessä postauksessa aloittamani ei enää ikinä -listalle lisättiin tämän illan myötä se, etten enää ikinä neuvo ketään kokkaamisessa. En varsinkaan makeissa leipomuksissa, sillä varsinkin niissä olen sekä kokematon että ihan paska. Onneksi olen kuitenkin uskomattoman viihdyttävä, sekä muna- että iskävitseissä loistava seuramies, jonka ruokkimisesta illallisseurueet ja ruokakerhot suorastaan kilpailevat. Että on varmaan syytä tiedostaa olevansa melkoisen #blessed.