Se saatana kävi taas.

Unohdin taloyhtiön pihatalkoot. 

Olin toki muistutellut itseäni niistä viikon verran. Pihalla jätelava, jonne voisin lopunkin irtaimistoni kantaa. Samalla vähän rapsutella haravalla pihan juurakoita ja tutustua naapureihin, osoittaa olevani aika vekkuli velikulta, syödä vähän evästä ja juoda talkookaljat, kiittää kaikkia hyvästä yhteishengestä ja poistua sisätiloihin ja nähdä naapureita seuraavan kerran vuoden päästä.

Mutta en ollut vekkuli velikulta. Unohdin talkoot, muistin ne kulkiessani talkoiden läpi kesäillan viettoon. Tuli toki nähtyä talkoisiin lähteneet naapurit, ne molemmat, ja se, että täällähän onkin hommat jo niin hyvällä mallilla että no minäpä tästä vaikka lähdenkin häiritsemästä.

Perääni soitelleille juorutoimittajille vastasin, että no sanotaanko nyt vaikka niin, että hävettää, mutta ei harmita. 

Sillä ystäväni avustuksella näin Instagramista, että Teurastamon Kellohallin napolilainen pizzauuni oli kuumana! Liian vähän on mahdollisuuksia napolilaiseen pizzauuniin, vielä vähemmän omilla kotikulmilla. Sitä paitsi en juuri nyt pysty kuin mukaviin ja helppoihin, suunnittelemattomiin ja lempeisiin asioihin. Sellaisiin, kuten jonkun muun tekemä ihana ruoka ja nurmikolla istuminen.

Skumppa kassiin (Teurastamon nurmikolla kun voi läikyttää omaa vichyäänkin) ja pizzaa odottelemaan. Sydänalaa kylmäsi helteestä huolimatta hetken, kun odotusajaksi arvioitiin nelisenkymmentä minuuttia. Mutta lopulta sekin meni hetkessä. Kellohallista sai muuten myös Cokiksensa lasipullossa (tosin jäillä tuoppiin), mutta kuitenkin! Ehdottomasti paras ja virallisesti ainoa tapa nauttia Coca-Colaa. Tirskuu ra(i)kkautta.

Ja jotain yhtä huumaavaa tirskuu kyllä pizzakin. Tietysti olen puhunut pizzarakkaudestani paljon ennenkin, varsinkin viimeksi kuluneen vuoden aikana. Söin tietysti margherita pizzan, on jotenkin vaikea uskoa, että ei niin kovin kauan sitten suurin suosikkini oli joku kana-ananas-aurajuusto. On sekin perverssillä tavalla edelleen hyvää, mutta ehkä on hyvä, että edes jokin asia, kuten pizza, on elämässä selkeä.

Siinä me sitten istuimme nurmikolla, vichyä läikyttämässä ja pizzaa syömässä. Ehkä olisin kaivannut pizzani päälle ripauksen suolaa, olen siihen pizzamakuni kehittyessä tottunut. Toisaalta juusto oli ehkä suolatonta, tai hikinen päivä oli vienyt minusta mehut ja suolat. Pizzaa syödessä sitä aina haaveilee hetken kestävän ikuisesti, niin myös Teurastamon pihassa. Ehkä pizza olisi voinut olla hitusen isompi.

En haluaisi suositella Teurastamon aluetta yhtään kenellekään, koska juuri ihanin se on niin, että on vähän elämää, mutta ei liikaa. En kestäisi olla siellä hetkeäkään, jos ihmisiä vaeltaisi sinne hellepäivän viettoon sadoittain. Kun helle vie jo merkittävän osan aistiresursseista, ei kaivannut yhtään lisää aistiärsykkeitä (vieressä grillaavat, loputtomilla vituilla juttunsa ja ruokansa marinoivat herraoletetut kyllä sitä tarjosivat).

Yrittäjien toiveissa vilkas asiointi se kuitenkin lienee. Mutta kuten jo sanoin, niin hävettää, mutta ei harmita. Olisipa kiva, jos paikka olisi oma kesäpiiloni.