Ah, se on täällä taas! Jokavuotinen loppuvuoden stressitekijä ja ahdistuksen aiheuttaja. Enkä nyt puhu joulusta, joulu tulee, on ja menee, vaikket tekisi mitään.

Puhun tietenkin tulevan vuoden kalenterin etsinnästä. Se on nimittäin joka vuosi yhtä ärsyttävää: kalenterimarkkinat tunnutaan suuntaavan joka vuosi aivan erilaisille mieltymyksille kuin minun. Tilannetta ei tietenkään auta sekään, että etsin kalenteria yleensä vasta vuodenvaihteen jälkeen eli myöhässä.

Saatan kuulostaa liian vaativalta, vaikken oikeasti edes toivo paljoa. Haluan, että kalenteri on viehättävä. Paperin tulee olla laadukasta ja karheaa, ei läpikuultavaa ja liukaspintaista kuten monesti on. Kalenterin pitää olla järkevänmuotoinen ja riittävän suuri. Ei mikään valokuva-albumi tai värikuvitettu perheraamattu, mutta riittävän suuri, jotta siihen on helppo kirjoittaa ja sitä voi vaivatta selailla. Kalenteripohjan sisäsivuilla pitää olla kalenterin tyyliin sopiva, ei siis rumaa ja valmista kalenteripohjaa, jolla moni kansistaan kaunis kalenteri on vuosien aikana pilattu. Ne näyttävät virastokaavakkeilta, eikä ainakaan minun elämäni ole virastokaavake. Kalenteria käyttää käytännössä päivittäin, jopa useita kertoja päivässä. Kalenteri menee mielessäni samaan kategoriaan kuin alusvaatteet tai narisevat saranat: niiden ärsyttävyyttä ei välttämättä tiedosta, mutta silti ärsyttää. Sitten tilanteen yhtäkkiä korjaantuessa huomaa mielenkin kummasti kevenevän. Ei ne suuret, vaan pienet asiat.

Olen myös ehdottomasti paperikalenterin käyttäjä. Puhelimen kalenteriin ei voi sotkea ja luonnostella, tuhertaa ja nyhertää. Ei voi kirjoittaa koko aukeaman yli olevansa Nizzassa, ei piirtää skumppalaseja ja palmuja. Ja mikä tärkeintä, paperikalenterin muistia ei tyhjennä vahingossa – puhelimella tein sen kerran vuonna 2007 enkä aio ottaa tällaista riskiä enää koskaan.


Tänä vuonna kalenterin etsintäni taisi kuitenkin ratketa ennen kuin ehti alkaakaan – laittamatta tikkuakaan ristiin! Siispä vinkkaan onnestani teillekin! Lahden muotoiluinstituutin opiskelijat ovat tehneet omaa kalenteriaan 1970-luvulta saakka, ja tänä vuonna halusivat tarjota minullekin kalenterin! Ja se on kuulkaa kaunis kalenteri, kuin tyylipuhdas taideteos. Ja sitähän se onkin, taidetta.

Tämän vuoden kalenterin teemana on yö. Kalenteri sisältää 14 erilaista tarinaa yöstä valokuvasarjoina kerrottuna. Itseäni yö samaan aikaan kiehtoo ja ahdistaa. Tähtitaivas ja rauhallinen maisema on kaunis, toisaalta kelmeänlämpimät katuvalot ällöttävät (juurikin valokuvaajan silmääni). Toisaalta yö on taksikuskien työaikaa tai salaperäisiä hetkiä makuuhuoneessa. Juuri tällaista yön monipuolisuutta ja toisaalta ristiriitaisuuttakin kalenteriteos hienosti ja oivaltavasti tutkii.


Lahden muotoiluinstituutin valokuvaajien kalenteri on tehty täysin opiskelijavoimin ja kalenterin tuotot käytetään suoraan opintomatkaan. 25 euron hintaisella kalenterilla voi siis suoraan tukea suomalaista muotoilua ja taideopiskelua – sekä ilahduttaa itseään vuoden jokaisena päivänä. Kalenteri on myös painettu kierrätyspaperille Porvoossa, eli kalenterin kotimaisuus on korkealla asteella! Tilaukset ja lisätietoja kalenterista löytyy täältä.

Oman kalenterini lisäksi sain myös teille arvottavaksi kalenterin! Kerro kommenttiboksissa 10.12. klo 23 mennessä, mitä yö sinulle merkitsee. Laita mukaan myös sähköpostiosoitteesi, että saan voittajaan yhteyden.

Arvon myös Instagram-tililläni @tamankylanhomopoika yhden kalenterin! Käy seuraamassa osallistumassa myös siellä! Onnea arvontaan!

Ne on ajat muuttuneet, kuulkaas!

Olen jo vuosia, blogissakin pariin otteeseen, tuskaillut kalenterin etsintää (ensimmäinen ja toinen ote).

Olen ollut hyvin tietoinen kalenterilta vaadittavista ominaisuuksista. Niitä vastaavaa kalenteria ei vain ole oikein ikinä ollut saatavilla! Oma osansa on toki voinut olla sillä, että olen ollut kalenterin etsinnässä verrattain myöhään (vaikka tammikuun ensipäivinä on mielestäni vielä täysin realistista olla kalenteriostoksilla). Valikoima on jo ehtinyt näivettyä, jos sitä on ollutkaan, ja siellä olen muiden myöhäisten kanssa tuskaillut tyhjien hyllyjen väleissä.


Vaatimukseni kalenterille eivät ole olleet kovin kummoiset: karkea paperi, johon on hyvä kirjoittaa. Sopiva muoto ja koko. Viikkonäkymä, ei rumalla taitolla (ei siis mitään valmista tökeröä kalenteripohjaa). Ei siis mielestäni kovinkaan paljoa vaadittu.

Nytkään en itseasiassa ollut uhrannut ajatustakaan kalenterille. Vuottahan on vielä jäljellä. Olen käyttänyt tänä vuonna muutaman vuoden tauon jälkeen taas Solidaarisuuskalenteria, ja sillä suunnittelin meneväni ensi vuodenkin. Solidaarisuuskalenteri on kaikin puolin sopiva ja ideologisestikin hyvä. Vain sen kansista en ole enää niin innoissani, minulle kelpaisi vähän vähemmän kirkuvakantinenkin kalenteri.

Taannoin Helsingissä pyöriessäni suunnistin katselemaan Kiasman kauppaan. Hetki oli uskomaton, kun tajusin edessäni olevan jopa kolme, yhtä erinomaista kalenterivaihtoehtoa. Käteeni osui ensimmäinen kaunis kalenteri. Minä ostan tämän, tässä on karhu, sanoin lähes ääneen näplätessäni Mira Malliuksen suunnittelemaa, karhukantista kalenteria. Sitten silmiini osui Muumi-kalenteri, jonka kannessa oli sekä nukkuva muumi että kultainen tehosteväri. Ostan sittenkin tämän, tässä on muumi ja kultaa, lähes hihkaisin ääneen. Kunnes katseeni haravoi kalenterihyllyä vielä uudelleen.

Ja siinä se oli, ai jumankekka, se todellakin oli siinä.


Musta, nahkakantinen Tom of Finland -kalenteri mustalla painatuksella. Kuvastaa ihan todellakin juuri sitä mitä minä olen. Minäkin nimittäin olen päällisin puolin nahkaa, heheh. Todellisuudessa tarkoitin, että olen hillitysti sitä mitä olen, eikä se näy heti ulospäin. Siis ihan totisesti ei korostu mikään seksuaalisuus tai muukaan piirre. Tarkemmin pitää tarkastella, että painatus näkyy.

Kirjoitinpas nyt hölmösti, mutta sen siitä saa kun innostuu. Löysin siis maailman hienoimman Tom of Finland -kalenterin. Jotenkin yksinkertaisuudessaan nerokas tuo ajatus, että kannen painatus ei tosiaan näy kaiken aikaa, vaan vain sopivassa kulmassa valoon osuessaan. Tyylikäs ja nerokas ratkaisu.


Mikäli haluaa syystä tai toisesta ihailla jatkuvasti Tom of Finlandin taidetta, ei tarvitse heilutella kalenteriaan valossa, vaan voi ihailla lukuisia sisäsivuille painettuja taideteoksia. Mahtavuutta!

Ostin kalenterini Kiasmasta, mutta ilmeisesti näitä myydään myös muualla. Kiasma-kaupassa kalenterin hinta taisi olla 19,50e.

Kalenterin hankinta johdattaa minut vuosittain hermoromahduskilareiden partaalle. Ja meno muuttuu vuosi vuodelta hurjemmaksi.

En tajua, mitä liikkuu kalentereiden kanssa työskentelevien päässä. En myyjien, en valmistajien. Maahantuojia en noteeraa, sillä haluan kotimaisen kalenterin, eikä maahantuonnit siis hetkauta minua. Moleskinet ja vastaavat, kieltämättä kauniit kalenterit, ovat siksi pois laskuista.

Kalenterin löytäminen tuntuu nimittäin muuttuvan vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tälle vuodelle kalenteria hankkiessani ongelma oli kuitenkin räjähtänyt täysin käsiin, kuten tuntuu tosin käyneen kirjakaupalle ylipäätään.

Haluan huomauttaa, että olin kalenterinhankinnassa jo viime vuoden puolella, en siis esimerkiksi loppiaisen jälkeen. Ajattelin olevani liikkeellä ihan hyvään aikaan. Kuvittelin, että kalentereita löytyy vielä hyvin, sillä suurin osa ihmisistä on varmasti vasta suunnittelemassa kalenterin hankintaansa.


Kuvittelin väärin, tai ehkä kalentereita ei ole koskaan hyvin ollutkaan. Suuntasin ensimmäiseen kauppaan, jossa tilanne oli tyrmistyttävä. Hyllyt natisivat tyhjyyttään ja jäljellä oli vain kaikkein vastenmielisimpiä kalentereita.Sellaisia nahkeita, pehmeäkantisia läpysköitä, joihin eläkeläinen kirjoittaa MUIST.VAR.HAM.LÄÄK.AIK. Sekä niitä, joissa on hassunhauskoja kotiäitien aforismeja ja söpöjä eläinhahmoja.

Ja kaikissa kalentereissa on sama, uskomattoman ruma ja silmääsatuttava taitto. Pyhäpäivät punaisella ja muuten kankeaa mustaa viivojen välissä. Paperi on ikävää ja liukasta. Haluan nimittäin kalenterini taitolta pientä twistiä, ja ehdottomasti karheaa paperia. Se tuntuu ja näyttää elämääkestävämmältä. Kanssani tyhjiä hyllyjä ihmetteli kaksi muutakin epäuskoisen äkeinä jupisevaa herrasmiestä. Myyjä valitellen totesi, että nämä on todellakin tässä, enempää ei ole eikä tule. Samaa on kuulteni sanottu samassa myymälässä myös useista kirjoista sekä värikynistä. Haluaisin tiedustella, että mitä kirjakaupat jatkossa aikovat myydä? Eioo ei myy kovin pitkään, luulemma.

Lopulta siirryin toiseen kirjakauppaan. Siellä tilanne näytti vielä huonommalta. Kalenterit oli laitettu selkeästi esille, mutta selkeys oli jäänyt sotkun jalkoihin, kun epätoivoiset ihmiset etsivät sopivaa kalenteria, todennäköisesti löytämättä. Mikä katastrofi kohtaisikaan heitä, jotka lähtevät kalenterin etsintään vasta vuodenvaihteen jälkeen?

Lopputuloksena jouduin tekemään aikamatkan vuoteen 2007 ja palaamaan Solidaarisuuskalenterin käyttäjäksi. En pidä sen väreistä enkä kansista, en ole koskaan pitänyt, mutta on se parempi kuin nahkeat vahakannet ja tekopirteät mietelauseet. Solidaarisuuskalenterista löytyy sentään oikeaa tietoa, kuten Samantha Foxin syntymäpäivä. Toisesta kaupasta löytyi siis kalenteri, sekä alennuspinosta Pirkko Saision uusin romaani Signaali. Josta juuri kuulin radiokeskustelun, että ei edes uutta Saisiota löydy kirjakaupan hyllystä. Ironista.

Mutta mietinpä vain, että miten noin paljon kelvottomia ja selvästi ei-kenellekään kelpaavia kalentereita voidaan tehdä? Miksei koskaan tule toista vuotta putkeen sellaista kalenteria, johon olen vuotta aiemmin tykästynyt?

Ja jos sinä kuulut niihin onnettomiin, jotka eivät minun tavoin koskaan löydä kaunista kalenteria, muistathan viime keväisen postaukseni, jossa tuunasin kalenteristani Tom of Finland -kalenterin. Tuunaukseni kesti hienosti läpi vuoden: vasta joulukuulla etukansi lähti repsahtamaan. Mutta eikös me kaikki joulukuussa. Tänä vuonna voisin selvittää, olisiko oman kalenterin valmistamisessa mitään järkeä.