Kalenterin hankinta johdattaa minut vuosittain hermoromahduskilareiden partaalle. Ja meno muuttuu vuosi vuodelta hurjemmaksi.

En tajua, mitä liikkuu kalentereiden kanssa työskentelevien päässä. En myyjien, en valmistajien. Maahantuojia en noteeraa, sillä haluan kotimaisen kalenterin, eikä maahantuonnit siis hetkauta minua. Moleskinet ja vastaavat, kieltämättä kauniit kalenterit, ovat siksi pois laskuista.

Kalenterin löytäminen tuntuu nimittäin muuttuvan vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tälle vuodelle kalenteria hankkiessani ongelma oli kuitenkin räjähtänyt täysin käsiin, kuten tuntuu tosin käyneen kirjakaupalle ylipäätään.

Haluan huomauttaa, että olin kalenterinhankinnassa jo viime vuoden puolella, en siis esimerkiksi loppiaisen jälkeen. Ajattelin olevani liikkeellä ihan hyvään aikaan. Kuvittelin, että kalentereita löytyy vielä hyvin, sillä suurin osa ihmisistä on varmasti vasta suunnittelemassa kalenterin hankintaansa.

Kuvittelin väärin, tai ehkä kalentereita ei ole koskaan hyvin ollutkaan. Suuntasin ensimmäiseen kauppaan, jossa tilanne oli tyrmistyttävä. Hyllyt natisivat tyhjyyttään ja jäljellä oli vain kaikkein vastenmielisimpiä kalentereita.Sellaisia nahkeita, pehmeäkantisia läpysköitä, joihin eläkeläinen kirjoittaa MUIST.VAR.HAM.LÄÄK.AIK. Sekä niitä, joissa on hassunhauskoja kotiäitien aforismeja ja söpöjä eläinhahmoja.

Ja kaikissa kalentereissa on sama, uskomattoman ruma ja silmääsatuttava taitto. Pyhäpäivät punaisella ja muuten kankeaa mustaa viivojen välissä. Paperi on ikävää ja liukasta. Haluan nimittäin kalenterini taitolta pientä twistiä, ja ehdottomasti karheaa paperia. Se tuntuu ja näyttää elämääkestävämmältä. Kanssani tyhjiä hyllyjä ihmetteli kaksi muutakin epäuskoisen äkeinä jupisevaa herrasmiestä. Myyjä valitellen totesi, että nämä on todellakin tässä, enempää ei ole eikä tule. Samaa on kuulteni sanottu samassa myymälässä myös useista kirjoista sekä värikynistä. Haluaisin tiedustella, että mitä kirjakaupat jatkossa aikovat myydä? Eioo ei myy kovin pitkään, luulemma.

Lopulta siirryin toiseen kirjakauppaan. Siellä tilanne näytti vielä huonommalta. Kalenterit oli laitettu selkeästi esille, mutta selkeys oli jäänyt sotkun jalkoihin, kun epätoivoiset ihmiset etsivät sopivaa kalenteria, todennäköisesti löytämättä. Mikä katastrofi kohtaisikaan heitä, jotka lähtevät kalenterin etsintään vasta vuodenvaihteen jälkeen?

Lopputuloksena jouduin tekemään aikamatkan vuoteen 2007 ja palaamaan Solidaarisuuskalenterin käyttäjäksi. En pidä sen väreistä enkä kansista, en ole koskaan pitänyt, mutta on se parempi kuin nahkeat vahakannet ja tekopirteät mietelauseet. Solidaarisuuskalenterista löytyy sentään oikeaa tietoa, kuten Samantha Foxin syntymäpäivä. Toisesta kaupasta löytyi siis kalenteri, sekä alennuspinosta Pirkko Saision uusin romaani Signaali. Josta juuri kuulin radiokeskustelun, että ei edes uutta Saisiota löydy kirjakaupan hyllystä. Ironista.

Mutta mietinpä vain, että miten noin paljon kelvottomia ja selvästi ei-kenellekään kelpaavia kalentereita voidaan tehdä? Miksei koskaan tule toista vuotta putkeen sellaista kalenteria, johon olen vuotta aiemmin tykästynyt?

Ja jos sinä kuulut niihin onnettomiin, jotka eivät minun tavoin koskaan löydä kaunista kalenteria, muistathan viime keväisen postaukseni, jossa tuunasin kalenteristani Tom of Finland -kalenterin. Tuunaukseni kesti hienosti läpi vuoden: vasta joulukuulla etukansi lähti repsahtamaan. Mutta eikös me kaikki joulukuussa. Tänä vuonna voisin selvittää, olisiko oman kalenterin valmistamisessa mitään järkeä.