Vuosien etsinnän jälkeen viimeinkin sain sen. Kauan odotetun kruunun Disney-kokoelmalleni.

Ystävättäreni on koko kymmenvuotisen ystävyytemme ajan säännöllisin väliajoin muistellut lapsena omistamaansa Aladdinin Sulttaani-lelua. Lelu oli kuulemma McDonaldsin lastenaterian kylkiäinen, tietysti ajalta, jolloin lelut olivat hauskoja, laadukkaita ja kekseliäitä. Nykytilanteesta en tiedä, onko koko lelukylkiäistä enää olemassakaan. Disney-yhteistyö lienee ainakin jäänyt vuosien saatossa. Lelun muistelun lisäksi ystävättäreni on säännöllisin väliajoin lupaillut, että vielä joskus hankkii minulle Sulttaanin. Jos ei löydä omaa lapsuuden Sulttaaniaan, niin varmasti sellainen tulee jostain muualta vastaan.

En varsinaisesti pidätellyt hengitystä Sulttaania odotellessani: uskomattomat kirpputorilöydöt ja muut aarteet kun kiertävät minut pääsääntöisesti kaukaa. Siksi yllätys oli melkoinen, kun jouluna (kieltämättä suurta etukäteishehkutusta saanutta) lahjaa avatessani laatikosta putkahti tämä kauan puhuttu ja kaivattu Sulttaani. Eikä mikä tahansa Sulttaani, vaan vuodesta 1992 avaamattomana myyntipakkauksessaan ollut täysin käyttämätön Sulttaani. Maailmassa on siis muitakin neuroottisia Disney-harrastajia kuin minä.

Ja on se kyllä kieltämättä kaiken hehkutuksensa arvoinen. Takapuolensa päällä keikkuvan Sulttaanin ilme on niin levollinen ja onnellinen, että tulen Sulttaania katsellessani itsekin hyvälle tuulelle.

Ainoa kipupisteeni on Sulttaanin pakkaus. Sulttaani pääsisi täysiin oikeuksiinsa kieltämättä parhaiten, jos sen poistaisi pakkauksesta. Mutta kuten sanottu, Sulttaani on viettänyt muovin sisällä reilusti yli kaksikymmentä vuotta. Sulttaanihan saattaa vaikka murentua reagoidessaan nykyajan saastuneen ilman kanssa. Ties mitä kemiallisia reaktioita tapahtuu. Uskallanko ottaa tämän suunnattoman riskin, vai suojelenko Sulttaania jättämällä hänet muovin turvalliseen syleilyyn?