Hiiohoi, minun blogillani on tänään 9-vuotissyntymäpäivä!

Olen juuri nyt jotenkin ihan kohtuuttoman onnellinen – mikä on toki ihanaa, koska esimerkiksi vuosi sitten tilanne oli pahasti päinvastoin. Silloin ajattelin, ettei mikään ehkä koskaan enää ole hyvin. Viimeisen vuoden aikana, totaalisen pohjakosketuksen myötä, tuntuu, että asiat rullaa ja kaikki järjestyy. Pystyn, jos en ihan mihin vain, niin ainakin monenlaiseen – myös asioihin, joihin en olisi uskonut pystyväni. Olen suitsait pyöräyttänyt someasiantuntijahommia Yleisradiolle, tehnyt podcastin, ajanut herranjestas polkupyörällä Helsingissä, ampunut ilmakiväärillä ja päätynyt nopeasti ja tavoitteellisesti pykäämään kasaan opaskirjan homopojille. Kuten jo aiemmin kerroinkin, kirja ilmestyy syksyllä. Kuukauden päästä näen Spaissarit livenä. Vittu Spaissarit!!!!!


Ja lisäksi olen yhtäkkiä ja etsimättä ihan hulluuksiin asti ihastunut. Varmaan rakastunutkin. Kaikki sekin tuli odottamatta ja pyytämättä. Makasin kotona sängyssä miettimässä sitä, kuinka luultavasti olen ikuisesti yksin ja yksinäinen. Ja sitten hän ilmestyi ovelleni.

Kaikki onnellisuus, iloisuus ja hurmokselliset fiilikset saavat kyllä myös elämän sekaisin: on mahdotonta pyörittää arkea, kun onnellinen elämä pyörittää minua ja haluaisin vain nauttia ja iloita, sillä kaikki voi loppua hetkenä minä hyvänsä. Pyörittämättä jäävästä arjesta tulee vähän sopimaton olo, mutta toisaalta tiskit ja pölypallerot odottavat kyllä tasaisempia hetkiä. Kukaan ei vanhana muistele hetkiä, jolloin tiskas tai imuroi, siis jätä astiat altaaseen, kun sielussa salamoi, lauloi Anssi Kelakin eikä voisi olla enempää oikeassa.

Halusin tehdä tästä syväluotaavan katsauksen blogin yhdeksänvuotiseen historiaan, mutta eihän tästä nyt sellaista tullut, vaan ällöttävä onnellisen ja nykyhetken elämän kuvaus. Mutta ehkä se on just nyt hyvin paikallaan: miksi kaivella menneitä, katsotaan tätä hetkeä ja uteliaan iloisesti vähän kurkistellaan tulevaisuuteen. Spaissareihin ensi kuussa ja kirjanjulkkareihin lokakuussa. Siihen, mikä kaikki mahdoton onkin yhtäkkiä mahdollista ja toteutuu ilman, että ihan edes huomaa.

Vuoden päästä blogi täyttää 10 vuotta – silloin juhlitaan koko toukokuu, bileissä esiintyy Gimmel, Nylon Beat ja Eini ja jokainen vieras saa lähtiessään laatikollisen Veuve Cliquotia. Kaikki mahdoton voi ollakin mahdollista.

On tuskaisen vaikea kirjoittaa nyt yhtään mistään, tiedättekö.

Ajatukseni pyörivät jatkuvasti yhtä ja samaa rataa, pääsemättä mihinkään lopputulokseen. Näitä samoja asioita voisin vatvoa täälläkin, ja olen vatvonutkin. Se ei kuitenkaan tunnu kauhean hedelmälliseltä: ei kirjoittaa eikä lukea. Eikä toisaalta järkevältä ylipäätään, tämä on internet ja täällä sitten on syvimmät ajatukseni ikuisesti, vaikka poistaisin kaikki somekäyttäjätunnukseni, jopa IRC-Galleriasta.

Kaiken muun lisäksi kirjoittaminen, siis nimenomaan blogin kirjoittaminen, tuntuu jumahtaneen tyystin. Huomaan olevani täynnä sellaista jatkuvaa mielessä kirjoittamista, että tästä täytyy kirjoittaa. Ja tästä täytyy kirjoittaa. Ja tästä. Ja lopulta en kirjoita mistään.

On tietysti hyvä, että on aiheita joista kirjoittaa. Se täytyminen on ongelma. Oikeastihan minun ei täydy kirjoittaa mistään, vaikka saisin sata pyyntöä tai tiedotetta tai vinkkiä tai ideaa tai kutsua. Aina vain tuntuu siltä, että loukkaan ihmisiä, menetän tilaisuuden tai unohdun enkä näy, jos jätän jonkun tulenpalavan asian kirjoittamatta. Jos en raportoi jokaista käännettä mitä yliopiston vessakylttisaagassa tapahtuu (en muuten ole raportoinut ensimmäisen postauksen jälkeen, vaikka tämä tarunhohtoinen kertomus jatkuu yhä), kirjoita napakasti takaisin kun joku kommentoi jossain jotain typerää tai jos en tiedota, kun jossain pyörii sateenkaareva taide-elämys. Jos en seuraa, raportoi, kommentoi, kyttää, googlaa ja vahdi hela tiden. Maailma on täynnä tiedotuskanavia, joista asioita voi seurata. Ja se toisaalta kamala ajatus onkin, että jäänkö tyystin tarpeettomaksi jos täältä ei löydä kaikkea.

Eikä ongelma ole se, että pyydetään kirjoittamaan tai vinkkaillaan asioista. Otan vinkkejä mielelläni vastaan ja usein kirjoitankin. On vain alkanut tuntua, että varsinkin itselleni on huonolla tavalla itsestäänselvää, että tietysti kirjoitan. Eikä se taida olla ikinä hyvä, jos asioita pitää itsestäänselvänä. Ai että, jos nyt loppuu tekstiautomaattina toimiminen, niin mikähän loppuu seuraavaksi? Luultavasti shampoon käyttö ja suihkussakäynti. Tai mitä jos Yle loppuu tai Maikkari loppuu.

En tiedä mitä tässä nyt halusin sanoa. Ehkä jotenkin sekä tiedottaa teille (koska siis pakkohan tässä nyt on jotain kuitenkin sanoa), ehkä selvittää asiaa itselleni.

Jotain kyllä aion kirjoitella tänne jatkossakin, mikään lopettamisvihje tämä ei missään tapauksessa ole. Uskon, että halua kirjoittaa löytyy vielä pitkään ja monellakin tapaa.

Nimenomaan halua, kunhan muistan, ettei täydy.

Paljon on vettä virrannut, skumppaa kuohunut, homorummutusta rummutettu ja mediatilaa vallattu viimeisen kuuden vuoden aikana! Tämän kylän homopoika menee tänä vuonna esikouluun!

Ja voih, millaisia vuosia nämä ovat olleetkaan. Toukokuisena, tyhjänpäiväisenä päivänä pikkukylässä keksin, että nyt voisin perustaa blogin. Jotenkin homohommat tuntuivat luontevalta aiheelta ja teemalta. Mietin, että aihepiirille voisi olla vastaanottajia ja aiheesta voisi olla hyväksi kirjoittaa, vaikken itse itseni kanssa mitään ongelmaa kokenutkaan.

Ja niin minä sitten perustin. Nimeksi valikoitui Tämän kylän homopoika, tosi nokkela yhdistelmä Pariisin kevään Tämän kylän poikii ja Pikku-Britannian Only Gay in the Villagea. Tein kuten kaikki luovien ideoiden tekijät neuvovat olemaan tekemättä, ja tartuin ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen nimeen. En myöskään suunnitellut viikkokausia blogin brändiä ja siihen sopivia teemoja, vaan läksin vain näpyttelemään.

Ja näin se kaikki alkoi:

Olen 19-vuotias homo. Homous on mainittuna siksi, että sen ympärillä blogi tulee vahvasti pyörimään. Asun pienehkössä maalaiskylässä, jota ylpeät maalaiset kutsuvat kaupungiksi. Uskottelen itselleni elämäni täällä olevan kurjaa ja merkityksetöntä, niin kuin se mahdollisesti onkin, mutta kuvittelen olevani tyytyväisempi kuin olenkaan. Kaiken kaikkiaan tämä kylä on perseestä, ihmiset ovat konservatiivisia kokoomuslaisia, kulttuuritapahtumia pitäisi olla, mutta rahaa niihin ei saa kulua, muiden paikkakuntien hiihtoputkiin ja urheilusaavutuksiin sen sijaan saa.  (Lue koko postaus täältä.)


Herranjumala!!! Olenko joskus ollut 19-vuotias? Tai siis enkö todella ole enää? Ja joo, tietenkin maalaiskylässä ollaan keskustalaisia, eikä kokoomuslaisia. Tästä minulle huomautellaan yhä säännöllisesti. 

Kuten varhaisimmat lukijani tietävät ja muistavat, blogi oli alkuvuotensa täysin anonyymi. Jossain vaiheessa anonyymiys rapisi, kun menin innoissani ja humalassa paljastelemaan. Onneksi vain blogia enkä esimerkiksi itseäni, vaikka niinkin on ehkä joskus käynyt. No niin, eteenpäin, asiaan. Blogini sai melko nopeasti jännittäviä uusia muotoja, kun Normihomolehti otti yhteyttä ja pyysi kolumnistikseen. Lopulta kävi niin hassun hauskasti, että Normihomolehdessä kolumnejani editoinut ihminen toimi tänä vuonna kandini ohjaajana. Olipahan käsittelemäni aihepiirit selvillä jo valmiiksi. Yhä posket punoittaen muistelen kolumniani "salolaisesta kakskytsenttisestä".



Sitten jossain vaiheessa tapahtui jotain. Muutin Turkuun, mikä laajensi blogin aihepiirejä ja toisaalta pikkuhiljaa paljasti maailmalle myös sen, että minä olen minä.

Sitten tapasin Killen. Puolen vuoden seurustelun jälkeen julkaisin kuvan meistä blogissani. Anonyymiys oli virallisestikin mennyttä, vaikka epävirallisesti anonyymiys oli mennyttä muutenkin. Hetkessä blogin yksinäisestä surkeudesta ja ankeudesta tuli ihanaa parisuhdeauvoa, kuten elämästä muutenkin. Hyvät ja iloiset vuodet.

Niiden vuosien aikana blogi kasvoi ja paisui, tuli televisio- ja radiojuttuja (Blogistaniaa, Yleä, YleX:ää, Radio Helsinkiä). Radiojuttuja ei taida löytyä enää internetistä, mutta Blogistania-jaksoni löytyy Ylen Elävästä arkistosta. Ihmiset alkoivat tunnistaa, jonain vuonna Helsinki Priden puistojuhlassa luokseni muodostui välillä jopa jonoa. Nimiä mainitsematta ihmiset, joita itse arvostan todella korkealle, ovat halunneet tulla puhumaan minulle, tai ovat tienneet minut ilman että tunkeudun kiusallisesti esittelemään itseäni. Ja kaikki te lukijat, jotka olette vuosien varrella kirjoitelleet ja kommentoineet. Ihanat.

Viime vuosina tahti on vain kiihtynyt. On ollut blogiyhteistöitä, palkintoja ja ehdokkuuksia (Vuoden homo -ehdokas 2015 QX Gay Gaalassa, Vuoden paras lifestyle-blogi-voittaja ja Vuoden viihdyttävin blogi-ehdokas). On ollut mahtava vuosi Image-lehden bloggarina, jossa siis lopetin juuri, kuten huomasitte. Alussa on varmasti antoisa ja hyvä yhteistyö Suomen Blogimedian kanssa.

Ja niin ollaan tässä päivässä, kuusi vuotta eikä suotta. Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, millaisia mahdollisuuksia blogilla ja blogin myötä minulla on. Että esimerkiksi työnhaussa blogi on ihan oikeasti hyvä ja kiinnostava meriitti, joka on ihan hyvä boldata ja kursivoida Comic Sansilla ansioluettelossa (oikeasti en ole tehnyt niin).

En olisi kuusi vuotta sitten uskonut tai edes vitsaillut päätyväni tällaiseen tilanteeseen bloggaamalla. Ja kun näin huonosti uskon ja arvailen, niin ei, en kyllä lähde edes arvailemaan, missä ollaan tästä kuuden vuoden päästä. Paitsi että homopoika en ehkä voi ikuisesti olla. Ehkä teen kuten Mustanaamio: ihmiset luulevat minua ikinuoreksi ja kuolemattomaksi, vaikka oikeasti Tämän kylän homopojan roolia alkaa hoitaa Tämän kylän homopojan poika, kun edellinen homopoika käy liian vanhaksi. Tätä varten olen ehkä kaikki nämä vuodet kerännyt Muumimukeja.


Kertokaa hei muistojanne, ystävät rakkaat ruutujen toisella puolella! Kuinka pitkään olet lukenut? Mikä on ikimuistoisin tai hauskin postaus vuosien varrelta? Tai kauhein? Kertokaa!