Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Aaaaai että, oi Tampere, lahja joka jatkaa antamistaan joka avauskerralla! Kuten ehkä tiedättekin, olen viime vuosina saanut vierailla Tampereella hyvinkin useasti. Sain jälleen kutsun Tampere-rientoihin ja yhä vain sain yllättyä ja riemastua mainioiden kokemusten äärellä.

Visit Tampere julkisti hiljattain My Home Tampere -kampanjan, jonka puitteissa suomalaiset ja kansainväliset sosiaalisen median vaikuttajat voivat kutsua itsensä kylään Tampereelle. Visit Tampere tarjoaa yhdessä Forenomin kanssa vaikuttajalle täysvarustellun asunnon vierailun ajaksi sekä mahdollisuuden tutustua juuri itseä kiinnostaviin nähtävyyksiin, elämyksiin ja palveluihin Tampereella. Kodinomainen asunto majoituksena on oikeastaan täydellinen. Vaikka hotelleissa onkin ihanaa, antaa asunto tietysti mahdollisuuksia paljon omannäköisempään olemiseen – voi vaivattomasti kokkailla, pestä pyykkiä ja puuhailla muutenkin omia juttujaan. Kodinomainen oleminen tuntuu erityisen kivalta silloin, jos paikalla viettää vaikka kuusikin päivää. Oikein luovasti ajateltuna voi sulautua tamperelaisuuden ytimeen ja olla kuin aito manselainen ja matkustaa Nyssellä ympäri kaupunkia, majoituspakettiin kuuluvaa bussikorttia lukijalle vilauttamalla. Asuntoon majoittuville vaikuttajille on myös tarjolla monenlaisia, oikeasti hyviä alennusdiilejä alueen palveluihin. Vaikuttajat voivat hakea asuntoon pääsyä kampanjan nettisivuilta.

Vierailumme aikana Tampereella järjestettiin Tampere Film Festival. Leffafestarin ohjelmisto ja oikeastaan koko toimintaperiaate liittyy hyvin vahvasti yhteiskuntaan ja sitä tarkasteleviin ja arvioiviin elokuviin. Ohjelmistossa oli pitkin viikkoa paljon kiinnostavaa tarjontaa: aikataulut eivät Pilvi Takala -retrospektiivin kanssa sopineet yksiin, mutta ilahdutti silti, että Takalan teoksia on ollut esillä. Olen nähnyt Pilvi Takalan teoksia usein ennenkin, sekä internetissä että museossa. Pilvi Takala kuvaa mielestäni jotenkin ihanasti sitä, miten tiukkoja suvaitsevaisenkin yhteiskunnan säännöt ja normit ovat esimerkiksi käyttäytymisen ja ihmisen olemuksen suhteen. Teoksissa tiivistyy ja yhdistyy kiehtovasti nerokkuus, terävät havainnot ja toisaalta nykytaiteelle ehkä poikkeuksellisesti huvittavuus ja viihdyttävyys.

Vähemmän huvittavasti leffaohjelmistossamme oli Dystopia-näytös, jossa näytettiin esimerkiksi suuresti diggailemani Hannaleena Haurun Säälistäjät. Lauantain riennot aloitimme leffabrunssilla Klubilla, jossa näytettiin opetus- ja kansanvalistusfilmejä 1930-60-luvuilta. Aiheet vaihtelivat tukkisavotasta sahdin maisteluun ja perheen emäntien koulutukseen. Maailma näyttää tietysti vuosikymmenien takaisissa filmeissä erilaiselta kuin nykyään. Toisaalta tietynlainen tietämättömyys menneestä maailmasta herätti ajatuksia ja keskustelua jo paikan päällä: kun nainen sanoo miehelleen olevansa aina tietysti kaikesta samaa mieltä kaiken tietävän älykkään miehensä kanssa, ei kyseessä välttämättä todellisuudessa olekaan realistinen ajankuva, vaikka me vanhaa filmiä niin herkästi katsoisimmekin. Menneelläkin maailmalla on ollut sarkasminsa ja huumorinsa.

Aina vähän ärsyttää, kun eri kaupunkien ihmisistä esitellään ankeita stereotypioita, mutta on kyllä mainittava tamperelaisten sosiaalisuus ja ponteva halu jutella vieraille ihmisille! Ja huomioin sen siis pelkästään hyvällä ja iloisesti yllättyneenä – saimme extempore-juttuseuraa bussissa, baarissa ja ravintolassa ja brunssilla. Enpä muista, milloin viimeksi olisi noin usein päätynyt keskustelemaan ventovieraan vieruspöydän tai -penkin ihmisen kanssa. 

Vähemmän yhteiskunnallisesti mutta yhteiskuntaa tarkkaillen vietimme viikonloppua muutenkin. Brunssin jälkeen ulkoilimme Tampereella. En tiedä, kertooko se minusta vai oikeasti muuttuvasta ilmastosta, että umpeenjäätynyt Näsijärvi oli minusta jotenkin ällistyttävää ja ihmeellistä. Paikallinen ystäväni kertoi tamperelaisten syvästä viehtymyksestä jäällä kävelyyn. Hän kertoi nähneensä, miten hurjassa talvimyrskyssäkin ihmiset tepastelivat jäällä innoissaan ja jonottivat jollekin saarelle perustetulle, ilmeisen legendaariselle lämpimän mehun myyntikioskille. Tämän paikan ja saaren nimi jotenkin illan vietossa haihtui mielestäni, mutta ehkä paikalliset tietävät ja valaisevat! Tampereen viikonloppumme aikana oli ihana päästä nauttimaan järvimaisemasta, kirkkaasta päivästä ja ihanasta auringosta, idyllisistä puutaloalueista ja ihan siitä, että Tampereella oli nähtävissä talvi. Nyt se on nähty ja sielu voi siirtyä vahvasti kevättunnelmiin. 

Järvenjäästä puheen ollen – ohjelmaamme oli merkitty myös retkiluistelua Näsijärven jäälle, mutta hirveän valitettavasti kävi niin, että olimme varustautuneet vain tyylikkääseen kaupunkikävelyyn emmekä retkeilyyn. Mitään tekemistä ei ole sillä, että olen luistellut viimeksi 20 vuotta sitten (silloinkin todella vajavaisesti ja vastentahtoisesti). Vähän jäin kyllä miettimään, että minä Elton John -aurinkolaseissani ja muhkeassa teddyturkissani olisin kieltämättä ollut aikamoinen retkiluistelija.

Paremmin itselleni ja fysiikalleni sopivaakin ohjelmaa matkaohjelmaamme oli merkitty. Tampereen ravintolatarjonta tuli entistäkin tutummaksi kiertäessämme paikasta toiseen (erityisesti nautin siitä, että sunnuntaille oli merkitty sekä runsas aamiainen että brunssi. Arvostan.) Perjantai-iltamme kului Periscope-ravintolassa, joka nimensä mukaisesti tarjoaa mahdollisuuden näköalojen kuikuiluun. Paikka on jo itsessäänkin ehkä jopa poikkeuksellinen – avara, suuri ja kahteen kerrokseen levittäytyvä tila on uskomattoman upea. Upeaa oli myös palvelu! Tarjoilijamme kertoi erityisesti viineistä todella asiantuntevasti, mutta kuitenkin niin, että vähemmänkin viinejä tunteva ihminen pysyi mukana. Tunnelma oli rento ja kaikenlainen snobbailu loisti poissaolollaan. Viinipaketin sijaan Periscopessa on mahdollista valita maistelumenulleen myös olutpaketti! Kiinnostuksesta pyysimme vaihtamaan viinipaketin yhden annoksen olueen, ja näin oluita vieroksuvallekin kokemus oli kiinnostava – oluen ystävälle siis varmasti hyvinkin oivaltava kokemus! Pieniä notkahduksia lukuunottamatta myös menupuoli toimi hienosti. Iltamme jatkui ja viipyili ihanasti ja omassa sohvasyvennyksessämme Tampereen valoja katsellen.

Ilta jatkui illalliselta vielä Salakapakka Tiimaan. Olin käynyt paikalla kerran aiemminkin, joten tiesin minne mennä – ensimmäisellä kerralla seurasin ystävääni paikkaan ja vähän kiusaantuneena yritin kysyä, että onkohan koko paikka edes auki, jos oven eteen on vedetty verho. Sisään päästyämme ymmärsin, että niiiiin, ehkä piilossa oleva ovi on osa salakapakan konseptia. Satakunnankadulla sijaitseva salakapakka on ihana ja kutkuttava – eikä pelkästään tunnelmaltaan, vaan myös cocktaileiltaan! Tiimassa, kuten salakapakoissa yleensäkin, on pitkälle harkittu ja viety miljöö ja ylipäätään koko konsepti. Samanlaista toimintamallia voisi hyvin hyödyntää ei-salaisissakin kapakoissa. Ihana ja etsimisen arvoinen paikka (en tietenkään voi tässä nyt kertoa, mistä paikka tarkalleen löytyy)! 

Kuten jo mainitsinkin, sunnuntain päiväohjelmastamme löytyi sekä aamiainen että brunssi! En tiedä, onko tämä käytäntö kuinka vakiintunut tamperelainen tapa, mutta toivon että on ja aion noudattaa tätä aina Tampereella vieraillessani. Aamiainen meille tarjoiltiin Lillan Butik & Cafessa.


Vasta paikalle päästyämme tajusin, että minähän olen siis vieraillut Lillanissa ennenkin. Paikan ravintolasalissa juhlittiin pari vuotta sitten Emmin syntymäpäivää ja ai että miten ihanat juhlat ne olivatkaan! Tietysti juhlatunnelma muodostuu paljon muustakin kuin juhlatilasta, mutta Lillanin kohdalla myös juhlatilalla on merkitystä. Lillanissahan on kahvilan ja putiikin lisäksi myös hotelli – siellä en ole majoittunut, mutta aion ottaa sen kenties seuraavan Tampere-vierailuni teemaksi!

Viinikan kaupunginosassa sijaitsevaan Lillaniin oli hauska kävellä majoitusasunnostamme – kaikkialla oli sunnuntaiaamuna hiljaista ja rauhallista, vain yksinäinen vapaana juokseva kissa tuli meitä vastaan. Ajattelimme viinikkalaisten vain viettävän sunnuntaita kotonaan, mutta olimmekin väärässä! Lillaniin sisään päästyämme löysimme täyden tuvan iloisia lapsiperheitä, nuoria aikuisia, sukukuntia ja eläkeläisiä aamiaista nauttimasta! Kaikki kylän asukkaat yhdessä paikassa, ihanien herkkujen äärellä! 

Aivan suoraan aamiaiselta emme sentään siirtyneet brunssille, vaan vierailimme välissä Tampere-talossa Muumimuseossa! Museota tuntemattomille Muumimuseo kuulostaa usein etukäteen väkinäiseltä ja lapsekkaalta – vähän kuin Muumimaailmalta. Todellisuudessahan Muumimuseo on täynnä Tove Janssonin alkuperäistöitä ja on siis aivan oikeaa, aitoa, todellista ja uskomatonta taidetta. Olen käynyt nyt museossa kahdesti ja pidän siitä aina vain enemmän. On ihana ällistellä sitä uskomatonta taituruutta, jota Janssonilta hyvin erilaisiin tekniikoihin löytyy. Muistan jo lapsena vaikuttuneeni (televisiossa näkemistäni) suurimmaksi osaksi Tuulikki Pietilän käsissä syntyneistä Muumi-pienoismalleista. Pienoismalleissa nähdään kohtauksia Muumi-kirjoista ja erilaisia Muumien maailman rakennuksia. Ne ovat lumoavia ja ihmeellisiä ja herättävät välittömän tarpeen päästä itsekin askartelemaan. Muumimuseossa sekin on onneksi mahdollista, sillä museosta löytyy myös Ateljee, jossa kävijät pääsevät itsekin askartelemaan. Aikataulumme oli sen verran tiukka, että emme ehtineet jäädä askartelemaan, mutta uskomattomia mamelukkikaloja ja muita meren eläviä syntyi kanaverkosta ja liisteristä silmiemme edessä. Kuten sanottu, heräsi välitön tarve päästä askartelemaan. 

Museon jälkeen hyppäsimme taas bussiin eli Nysseen ja suuntasimme brunssille. Nysse vei meidät Cafe Pispalaan, joka sijaitsee luonnollisesti Pispalan puutaloalueella. Se tuntui hassulta – jäimme bussista hiljaisella alueella mäenrinteen juurelle, ja lähdimme kapuamaan mäkeä ylös. Teitä risteili ylös ja alas talojen väleistä. Talot olivat kuin nukkekoteja elokuvasta ja tuntui hassulta, että tällaisessa paikassa voisi olla mitenkään järkevää pitää kahvilaa.


Mutta niin vain Cafe Pispala oli juuri siellä missä pitikin! Kahvilan brunssi koostui listalta tilattavista annoksista. Pääroolia listalla näyttelivät pannukakut, ja kuulkaa, aivan syystä. Pispalan pannukakkuja parempia ei todennäköisesti voi olla, niin ihastuttavia ne olivat! Muhkeita ja kuohkeita, pehmeitä ja jumalaisia. Poikaystäväni testasi kiinnostuksesta valikoimasta löytyvät vegaaniset pannukakut (tosin pannukakkuannoksen päälle kuuluvasta voista hän ei kieltäytynyt). En maistanut, mutta nekin näyttivät oikein houkuttelevilta ja pannukakkumaisilta! Niin ihanaa! Iloinen kuhina kävi Cafe Pispalassakin enkä voinut olla ihastelematta ajatusta siitä, että nämä ihmiset oikeasti asuvat täällä ja näin. Sympaattisessa puutaloyhteisössä mäen rinteellä, josta hiljaa hipsutellen kavutaan alas muun maailman keskuuteen.

Vaikka viikonloppuloma Tampereen vaikuttaja-asunnossa oli loma (tai no, kaupallisena yhteistyönä ihan tarkalleen ottaen työtä) eikä arki ollut läsnä, tuntui silti yllättävästi hassulta lähteä asunnosta viimeisen kerran, jättää bussikortit ja muut hyödykkeet asuntoon. Siivota jälkensä ja varmistaa, ettei omia tavaroita jää, sillä tänne ei ollakaan enää tulossa illalla takaisin.

Takaisin voisi kuitenkin tulla, sillä Tampereen kesä rientoineen on vielä kokematta.