Ne on nyt nämä poikkeukselliset ajat. Olen kaikille neuvonut, että nyt olisi todella tärkeää tarkasti kirjata muistiin ihan vain arkisia tuntemuksiaan, tekemisiään ja havaintojaan. Nämä ovat historialliset ajat, joita myöhemmin tutkitaan ja muistellaan. Vaikka ei tätä elämää eletä siksi, että sitä dokumentoidaan jälkipolvien tutkijoille. Silti on sellainen tunne.

Ensimmäisenä tuntemuksenani on ollut, uskomatonta mutta totta, helpotus. Työtilanteeni ei ole koronasta juuri hetkahtanut – muutama yhteistyösuunnitelma meni jäihin. Sain juuri ennen koronaa pois alta esimerkiksi Visit Tampere -yhteistyön. Sain koronan myötä jopa yhden työkeikan, kun tein Ping Helsingille ja Valtioneuvoston kanslialle kuvituksia uutiskirjeisiin. Kaikilla tilanne ei tietenkään ole näin hyvä, vaan aivan kertakaikkisen toivoton, ahdistava ja hankala – kaikki työt loppuvat kuin seinään pitkäksi aikaa tai toisaalta joutuu tekemään pitkää vuoroa toisensa perään terveys uhattuna unohtaen kaikki vapaapäivänsä.  Mutta puhunkin nyt omista tunnoistani, en edes tavoittele koko maailman kuvaamista tai ymmärtämistä. En ole ollut kovinkaan ahdistunut omasta elämästäni. Edes terapiaan (Skype-yhteydellä, toki) ei ole ollut oikein mitään valittamista tai puhuttavaa. Päinvastoin: ei ole mitään aikatauluja tai sovittuja menoja, joihin pitäisi valmistautua tai joita miettiä, jotka herättäisivät ahdistusta tai jännitystä. Haluan uskoa, että pian tämä tyhjyys ja vapaus alkaa jalostua luovaksi työksi. Maalaan marmoritauluja, opettelen todella soittamaan GarageBandia ja luon underground-hittikappaleen, jota jossain Bar Loosen alakerrassa sitten jorataan hiki päässä ainakin yli kesän. Jos kesän aikana nyt ylipäätään sinne Loosen alakertaan pääsee.


Tämä sitten tietysti ahdistaakin. Olen aina elänyt kesälle, vierien akut tyhjänä odottaen aurinkovoimaa lataavaksi keväällä. Pimeys ei niinkään haittaa, lumi kyllä. Tämä talvi oli yllättävän helppo, mutta siksi tuntuukin väärältä, ettei saa nauttia kesästä täysillä. Kevät ainakin menee vailla kaikkea. Ei ekoja puistokaljoja, ei terassikauden avauksia, ei ekaa lämmintä kesäyötä, jolloin humputtelee liian pitkään ja hakee kotiin tullessa lähigrilliltä liian tuliset valkosipulimakkaraperunat. Vaikka toistaiseksi saakin ulkoilla, ei ole ketään näkemässä uusia Versacen aurinkolasejani. Ne ovat täysin överit, niissä on nahkasomisteet ja upeita kultaisia yksityiskohtia. Säästelin niiden ensimmäistä ulkoilutusta upeaan kevätsäähän. Sen piti olla spektaakkeli, mutta ei ollut. Kukaan poikaystävääni lukuunottamatta ei ollut sitä näkemässä. Sähköpostittelimme vuoden vaihteessa Pirkko Saision kanssa siitä, miten menemme maaliskuussa viinille, kenties silloin onkin jo terassikelit. Kelit ehkä olisivat, mutta terasseja ei.


Ei pääsiäisjuhlia tai äitienpäiviä, ei arkisia eikä juhlavia lounaita. Onko ylipäätään tämän kaiken jälkeen olemassa yhtäkään suosikkiravintolaani, onko jäljellä vain bulkkikaljaa hanasta ja raastepöydästä aloittelut, joihin niihinkään ei ole varaa. Ravintolat, jotka ovat voineet säilöä brasilialaispakasteensa yli pahimman ja poikkeusolojen päätyttyä kutsua nollatuntisopimuslaisensa taas tuomaan teräsvuuat lounaslinjastolle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ensimmäisenä ovensa sulki yksi suosikkiravintolani Maannos. Uhmasimme kieltoja ja kävimme siellä vielä viimeisellä lounaalla ennen sulkemista. Söin karitsan kyljyksiä ja lähes tulkoon nuolin lautasen. Vain luut jäivät jäljelle, otin niistä kuvan. Tuntui jotenkin kuvaavalta ja symboliselta siinä tilanteessa. Samana päivänä kun poikkeusolot alkoivat, kävimme Timpsin kanssa ulkona vielä viimeisen kerran. Vitsailimme siitä, miten vuosikymmenten päästä vanhuksena voin muistella jälkipolville kuinka "koko Helsinki suljettiin mutta me tuon Rantasen Timpsin kanssa menimme ravintola BasBasiin".
 Mistään ei pitäisi vitsailla, koska näköjään kaikki vitsit lakkaavat liian lyhyen hetken päästä naurattamasta ja sitten joutuu miettimään, miten kiinalaisten hengityssuojat joskus tuntuivat kaukaiselta huumorin aiheelta.

Menimme BasBasin viinibaariin, puhuen siitä, että tämä voi olla viimeisiä kertoja pitkään aikaan, arvaamatta, että se oikeasti on. Viinibaarista menimme vielä BasBasin pääpuolelle veriappelsiinirisotolle, ja onneksi menimme. Silloin mietimme, että veriappelsiinirisottokaudelle emme ehkä enää ensi kerralla ehdi. Nyt saa toivoa ja pelätä, pääseekö risotolle enää ensinkään. Kävelin sunnuntaina kaduilla ja kaupungilla, kaikkialla oli niin tyhjää ja autiota, että tartuntavaaraa ei ollut edes keskustassa. Isäni soitti äsken ja kertoi, miten kymppitie Turusta Forssaan oli aivan autio. Yleensä saa risteyksessä odottaa pitkään, että pääsee autoletkojen väliin.


Kaikkihan nyt puhuvat koko ajan siitä, miten löytyy uusia väyliä ja tapoja, innovaatioita ja keksintöjä. En tiedä niistä enkä tiedä uskonko mihinkään tällaiseen. Saa olla vitunmoinen striimattu livekonsertti tai todella pontevasti innovatiivinen ruuanvälityspalvelu, että sillä kompensoi talouspuolta. On kuitenkin ihanaa, miten perusasiat löytävät paikkansa ja merkityksensä. Olen syönyt makkaravoileipiä ja tehnyt itse makkaraperunoita ja katsellut dekkarisarjoja. Yleisradio järjesti pikavauhtia upeita livekeikkoja suoraan kotikatsomoihin. Byrokraattisista ja kankeista ympäristöistä löytyy yhtäkkiä yllättävää ketteryyttä. Erityisesti nautin Vesalasta – upeita hittejä, kuitenkin selkeästi livesovituksina, liveympäristöön tehtynä, teeskentelemättöminä ja aitoina. Tällaista tarjontaa haluaisin televisiooni myös normaalioloissa, en pelkästään poikkeuksellisina aikoina. On ihanaa, millainen tarve videopuheluille ja -konferensseille ystävien kanssa on muodostunut. Olen jo näiden muutamien viikkojen aikana puhunut paljon enemmän videopuheluita kuin koskaan ennen. Usein vieläpä sellaisten kaukaisempien ystävien kanssa, joiden kanssa en ole välttämättä koskaan puhunut puhelimessa tai ylipäätään näe kovinkaan usein. Kai se on jotain perusturvallisuuden tunteen vaalimista ja sitä, että olemme yhä täällä yhdessä, vaikka olemmekin yksin.