Kaapistatulo on vanhakantainen jäänne, mutta valitettavasti se ei ole vieläkään tehnyt itseään tarpeettomaksi.

 
Alma kertoi tyttöystävästään Gay Timesin haastattelussa ja sen jälkeen on keskusteltu siitä, pitääkö julkisuuden henkilön kertoa seksuaalisuudestaan julkisesti vai ei. Aiheesta kolumnoi Helsingin Sanomien Anni Kössi, kolumnia taas kommentoivat ainakin Laura Haimila Twitterissä ja eilen Pesojoonas blogipostauksessaan. 

Anni Kössi kirjoitti kolumnissaan siitä, kuinka "ikävää on se, että tähdet ovat pysyneet niin pitkään vaiti [homoseksuaalisuudestaan]. Tällä mykkyydellä he ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää". 

Sekä Laura että Joonas tuomitsivat vaatimukset kaapistatulosta. Koko kaapistatulon käsite on nykymaailmassa hiukan tunkkainen tuulahdus menneistä vuosikymmenistä. Alma on siis kaiken muun uudenaikaisen toimintansa ohessa päivittänyt myös kotimaista seksuaalisuuskeskustelua - samaa on toki tehnyt esimerkiksi Laura Haimila itsekin, kuten hän twiittiketjussaan kertookin. Ei kaapistatuloilmoituksia ja otsikoita, ihan vain avoin tavallinen elämä, johon tyttöystävä normaalina asiana kuuluu.

Keskustelu aiheesta on ylipäätään kovin mustavalkoista: joko homo tulee kaapista ja "esittelee seksuaalisuuttaan" tai sitten ei puhu seksuaalisuudestaan mitään. Toisaalta pitää muistaa, ettei edes oma homous ole kaikille arkipäiväinen ja ongelmaton asia: se voi olla synkkä ja ahdistava salaisuus, eikä seksuaalisuuttaan niin vain eletäkään normaalina arkipäiväisenä asiana vaikka perhesuhteiden vuoksi. Vaikka kaapista tuleminen tuntuisi vanhahtavalta tavalta, se on silti monien elämään kuuluva ja lopulta jopa pakollinen osa elämää. Kaapistatulo nähdään usein myös valtavana pelottavana muutoksena, vaikkei mikään todellisuudessa muuttuisikaan. Kaapissaolon ajatus tietenkin liittyy historialliseen ajatukseen homouden vääryydestä ja seksuaalisuuden salailu tietenkin tukee tätä ajatusta edelleen.

Tietenkin olisi ihanaa, jos koko kaapistatulon käsitettä ei enää nykyään tarvittaisi: että elämä olisi siinä suhteessa ongelmatonta ja tavallista, ettei oma seksuaalinen suuntautuminen vaikuta elämään. Siinä pisteessä ei kuitenkaan vielä olla, ja ajatukset siitä, ettei esimerkiksi julkisuuden henkilöiden tarvitse puhua seksuaalisuudestaan, ovat hiukan elitistisiä. En itsekään halua pakottaa ketään puhumaan, mutta puhumaan kannustaminen on yhä tarpeen. Maailma ei ole valmis, eikä tietoisuustorvia voi vielä pakata vintille. Avoimuutta ja rohkaisevia esikuvia tarvitaan edelleen.

Ymmärrän siis hyvin toiveet kaapistatulosta: pysymällä kaapissa ja pitämällä parisuhteensa poissa julkisuudesta, ollen ikään kuin vailla seksuaalisuutta, pitää piilossa myös seksuaalivähemmistöjen arkipäiväisyyden - juuri sen, mitä mediakuvasto tarvitsee. Seksuaalivähemmistöt hukkuvat kasvottomaan heteronormiin, eikä seksuaalivähemmistöjä siksi osata välttämättä nähdä tavallisena kansanosana, koska heitä ei valtaväestön silmään ole. Yhteiskunnan heteronormatiivisuus on ajanut homot kaappiin, eikä kaapistatulon tarve poistu sillä, että jää kaappiin ja hetero-oletuksen tuomaan epäseksuaalisen ihmisen lokeroon.

Mielestäni homojen kaappi lakkaa olemasta, kun sitä ei käytetä. Kaappi tuntuu kuitenkin olevan (viihdetaiteilija)homoille kuitenkin niin tärkeä ja turvallinen pesä, että siitä vieroittumista ja pesästä lentämistä on pitänyt ja pitää vahvempien edelläkävijöiden, kuten Laura Haimilan ja nyt Alman, tukea. Homojen olemassaolo yhteiskunnassa ei näy, eikä Pesojoonaksenkin peräänkuuluttamaa monipuolisempaa ihmiskuvastoa mediassa synny. Toisaalta heteroiden luoma heteronormi ja homojen kaappi ovat asioita, jotka kaatuvat hitaasti. Vaikka seksuaalivähemmistönä olisi niihin väsynyt ja toivoisi niiden katoavan, vaatii rakenteiden muuttaminen ja hajottaminen työtä – hetero mieli ei muutu pienestä hiljaisesta ajatuksesta.

Homojen olemassaolo yhteiskunnassa ei näy, eikä Pesojoonaksenkin peräänkuuluttamaa monipuolisempaa ihmiskuvastoa mediassa synny.

Muistan blogin alkuaikoina kirjoittaneeni samasta aiheesta erään silloin paljon esilläolleen viihdetaiteilijan kohdalla. Artisti kommentoi, ettei kommentoi seksuaalisuuttaan. Tällainen kommentti on, ja oli varsinkin useampi vuosi sitten, aika absurdi: harvassa ovat ne heterot, jotka kysyttäessä kieltäytyisivät kertomasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kieltäytymällä puhumasta kertoo jo kaiken olennaisen antamatta kuitenkaan varmuutta – aivan kuin kyseessä todella olisi jokin vähän hävettävä ja kiusallinen asia, josta ei häveliäisyyssyistä puhuta. Että jos homoseksuaalinen suuntautuminen on tiedossa, niin sitten onkin jo pakko poseerata lehdelle seksikeinussa lateksikorsetissa.

Toki taiteilijat voivat ottaa kantaa ja keskustella taiteensa kautta: lauluntekijä voi kirjoittaa rakkauslaulunsa sukupuolineutraaleiksi ja antaa näin tukea ja toivoa seksuaalivähemmistöille. Itselleni sukupuolettomat rakkauslaulut ovat edelleen ilon aihe ja lämmin läikähdys rinnassa. Heteroenemmistö ei asiaa kuitenkaan pysähdy miettimään. Heidän silmissään sukupuolittamaton rakkauslaulu muotoutuu miehen ja naisen välille, eikä seksuaalivähemmistöjen omissa piireissään hehkuttamat kappaleet muuta yhteiskuntaa tai sen normeja. Pitää kaivautua esiin hämyisistä nahkahousuklubeista ja olla ihmisten edessä, ihan kuten siinä heteroidenkin tuntemassa homorakkauslaulussa, joka muuten tietääkseni ei kerro tekijöidensä seksuaalisuudesta mitään.