Kaupallinen yhteistyö: Sokos & Suomen Blogimedia

Kuten varmaan kaikki huomasivat, ei menneenä kesänä oikein halunnut tai edes pystynyt miettimään pukeutumista: päälle piti laittaa mahdollisimman vähän, edes illat ja yöt eivät välttämättä antaneet mahdollisuuksia kerroksiin ja runsaampaan pukeutumiseen. Itse hankin jo alkukesästä paljon vaatteita, joita kuvittelin käyttäväni kesällä. Kesä kuitenkin yllätti positiivisesti ja tuntuu, että kesävaatteeni alkavat olla käyttökelpoisia vasta nyt, syyskuun loppupuolella.

Mutta niin vain syksy alkaa olla täällä: näiden kuvien kuvauspäivänä puhalsi hirveä myrskytuuli, edellisen päivän ja yön satoi kaatamalla. Eikä ollut kuin muutama päivä siitä, kun ulkona oli vielä leppoisat t-paitakelit. 

Sokoksen hyllyjen välissä kierrellessä huomasin taas erityisesti sen, mikä on ollut nähtävissä jo pitkään: oman lapsuuden muoti, siis 90-luku tai vuosituhannen vaihde, on ensimmäistä kertaa retroa. Se tuntuu hassulta, ja nyt ymmärrän, mitä vanhemmat ja isovanhemmat ovat tarkoittaneet ja kokeneet kauhistellessaan vaikka 50- tai 70-lukujen ollessa muodissa. Se tuntuu nimittäin oikeasti hämmentävältä! Yhtäkkiä oma lapsuus on muotia, ja siihen muotiin pukeutuvat sukupolvet, jotka eivät ole edes syntyneet muotiaallon ollessa ensimmäistä kertaa pinnalla.

Moni kauhistelee tätä mukamas hirveän muotikauden paluuta, mutta tämähän ei ole mikään ongelma meille, jotka olemme olleet hyvin tyylitajuisia jo lapsena! Itseni lisäksi ainakin hyvä henkilökohtainen ystäväni Victoria Beckham on ollut hyvin tyylitietoinen jo lapsuusvuosinaan.

Kuten sanottu, 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen muoti ei välttämättä ole pelkkää nappiverkkaria ja hiusdonitsia. Vihjaukset menneeseen aikaan ovat nimittäin livahtaneet myös klassisempaan tyyliin: Leviksen teddyvuorinen farkkutakki on kuin suoraan lapsuudestani Somerolla. Kuten kerroin, olin jo lapsena hyvin tarkka pukeutuja. Pikkukylän vaatetarjonta ei halpahallien vaatteita kummemmilla valikoimilla hellinyt, mutta postimyyntiluetteloiden paketit kulkivat syrjäkylillekin. Teddyvuorisiin farkkutakkeihin muistan pukeutuneeni useammassakin värissä: oli juuri nyt hyvin trendikästä vaaleampaa farkkua ja aivan tummansinistä denimiä beigellä vuorella. Farkku miellytti silmääni lapsena ja miellyttää edelleen – ketäpä ei? Vaaleansininen denim puhuttelee ja tuntuu paahteisen kesän jälkeen vielä syksylläkin raikkaalta ja relevantilta.

Farkkutakin alle valitsin J. Lindbergin pooloneuleen. Poolopaidat lienevät piirtyneet monille muillekin 90-luvun lapsille hyvin syvälle tyylimuistojen riveihin: lapsuudessa poolot eivät tosin olleet samalla tavalla hyvin istuvia ohuita neuleita, vaan ainakin itse jouduin pukeutumaan telttamaisiin trikoopooloihin. Ne kun aikuisten mielestä lämmittivät niin hyvin kaulaa ja pitivät talvellakin lämpimänä. Se on tietysti totta, mutta se ei tehnyt paidoista yhtään sen paremmannäköisiä. Onneksi tällä 90-luvun toisella kierroksella voi valita vaatteensa ja materiaalinsa itse: poolokin voi näyttää ja tuntua hyvältä. J. Lindbergin merinovillainen neule on ohut ja miellyttävä – tuskastun helposti liian villapaitamaisten ja raskaiden vaatteiden kanssa. Haluan viileämmälläkin säällä pukeutua kevyesti ja pysyä raikkaana. 

Muuten haluan viimeiseen asti pitää kiinni kesästä ja kesäpukeutumisesta, mutta kenkien suhteen rakastan ehdottomasti eniten syksyä! Erityisesti kaikenlaiset nilkkurit ovat lähellä sydäntäni. Olen pari vuotta sitten löytänyt Sokokselta ihanat mokkanilkkurit, joita käytän edelleen. Syksyn ja talven mallistoja tutkaillessani minut hurmasivat erityisesti Camel Activen Chelsea-nilkkurit. En tiedä miksi, mutta aina syksyn lähestyessä alan nähdä sieluni silmin itseni kävelemässä kartanon puutarhapoluilla, kullankeltaisten lehtien peittämillä kaduilla kohti yliopistoa tai kuivuudesta halkeilevilla savisilla peltoteillä tukevissa ja cooleissa nilkkureissa. En tiedä mistä nämä näyt tulevat, en ole koskaan asunut kartanossa tai viihtynyt maaseudulla tai ollut yliopistolla enää vuosiin, mutta coolilta näissä sieluni silmissä vilisevissä kuvissa näytän. Ehkä tietynlainen luottamus vahvoihin ja laadukkaisiin kenkiin tuo myös itsevarmuutta: katukivetyksellä tai käytävillä kopisevat korot antavat ainakin itsevarman olon. Minä tiedän ja osaan, kuunnelkaa kuinka vakuuttavasti kenkänikin kopisevat.

Jos farkkutakit ja poolot toivat mieleen lapsuuden, niin varsinkin sporttisempi pukeutuminen muistuttaa lapsuudesta. Tosin minun lapsuudessani verkkareihin pukeutuminen ei ollut niinkään muodikasta vaan enemmänkin käytännöllistä: silloin nimittäin oli valloilla käsitys, että lapset liikkuvat ja temmeltävät aktiivisesti, ja vaatteiden pitää soveltua siihen. Itse olin lapsena  pöyristynyt liikuntavaatteiden käyttämisestä jokapäiväisessä olemisessa: verkkarit kuuluivat liikuntatunnille, enkä tosin pukeutunut niihin mielelläni sielläkään. Toista se on nykyään, kuten olette katukuvasta varmasti huomanneet – urheilulliset vaatteet ovat hyvinkin trendikkäitä ja tämä trendi on myös naksauttanut mieleni uuteen asuntoon. Hankin nimittäin itselleni kesän mittaan useammatkin verkkarit. Myös lenkkareita vastustin cityjalkineina pitkään, mutta sitten vain lipsahdin hankkimaan ensimmäiset, ja pian koko eteiseni olikin täyttynyt erilaisista urheilullisista jalkineista. Adidaksen Campus-tennarit ovat toki hyvinkin edustuskelpoiset ja ajattomat – ne sopivat monenlaiseen tyyliin, vaikkei niin sportwearista perustaisikaan.

Ei ole kuin hetki siitä, kun en halunnut vaatemerkkien näkyvän pukeutumisessani. Nyt eri merkkien, kuten Dieselin, Levik'sen tai Adidaksen, logot näyttävät kiehtovilta ja houkuttelevilta. Adidaksen Tref Overhood -huppari kutittelee hauskasti juuri jotain lapsuusmuistoja – ja on väljän mallinsa ansiosta melkein kuin pesä, johon voi käpertyä pahalta maailmalta turvaan. Toisaalta punainen väri tuo harmaaseen syksyyn kaivattua väriä. Se piristää sekä itseä että muita. Punainen väri varsinkin collegepaidoissa toimii omaan silmääni mielettömän hyvin. Adidaksen Quilted-takki tuo huppariin kivaa kontrastia – ja lämmittää viilenevinä päivänä. Kuvauspäivänä takki oli tuulesta huolimatta vähän liikaa (varsinkin rappukäytävässä), mutta tykästyin asukokonaisuuteen ikihyviksi.


Sporttisempi asu tarvitsisi asusteeksi oikeastaan enää treenikassin, niin menisin ihan täydestä jossain lätkäjätkä- tai salitreeniporukassa – ainakin jos ei treenattaisi ollenkaan. Treeni-inspiraatiota odotellessa hain väriä ja käytännöllisyyttä asuun Tommy Hilfigerin laukun kanssa: jo pitkään valloilla olleesta vyölaukkutrendistä vaikutteita saanut laukku on ollut jo pitkään etsinnän alla. Olen sinnikkäästi etsinyt mustaa ja pelkistettyä, ehkä nahkaista laukkua löytämättä kuitenkaan täydellistä. Toisaalta nähdessäni tämän Tommyn version aloin miettiä, että ehkei pieni väripilkku laukkuna olisikaan ollenkaan huonompi vaihtoehto! Olen vuosikausia kanniskellut tavaroitani kangaskassien pohjalla, ja kangaskassi tuntuu vähän nuhjuiselta vaihtoehdolta. Se on oivallinen kesän rymyämiseen tai kauppareissuille, mutta laukkuna venynyt nyssykkä tuntuu häiritsevältä.

Niin mieli ja tyyli voi saada yllättäviä kierroksia vielä aikuisiälläkin – se on minusta ihanaa. Vaikka elämä aikuisena muuten tasoittuisi ja rauhoittuisi (siis joillain, ei itselläni), voi maailman menossa pysyä mukana pukeutumisella. Tästä tietysti pääsee kysymykseen siitä, kuinka vanhaksi asti voi pukeutua oman nuoruutensa muotivaatteisiin. Toisaalta pukeutuminen on todella pitkälle asennekysymys: kun vaatteensa kantaa ylpeydellä selkä suorana, voi pukeutua mihin tahansa. Kuten monissa muissakin elämän osa-alueissa, myös pukeutumisessa aion riistää häpeän rinnastani ja vapauttaa sen syystuulten riepoteltavaksi. Ei häpeää, ei nolostelua, vaan rohkeutta ja oman mielen mukaan toimintaa. Tehdään niin kuin halutaan, elämässä ja pukeutumisessa. Oli kyseessä sitten nahkakengät tai sporttivaatteet!