Kuin olisi tavallinen ihminen
24.9.18Pitkästä aikaa on ollut tosi hyviä päiviä. Tai no, vuorokausi eli päivä. Mutta kahden päivän aikana, eli kahtena päivänä. Vähän samalla tavalla kuin joskus lapsena kuvitteli, että kolmen eri tunnin sisälle sijoittuva puolitoistatuntinen olisi käytännössä kolme tuntia.
Olen välillä herännyt miettimään sitä, että kuinka vähän enemmän ihmisen tarvitsee saada saadakseen liikaa. Ei sillä, että olisin saanut jotenkin valtavasti tai kohtuuttomasti, ei. Säästötileiltäni ei löydy tuhansia, satojatuhansia tai miljoonia (löytyy 250 euroa ihan omaa rahaa), ei ole osakesalkkuja, kolmioita Eirassa tai perinteisiä perintöjäkään tulossa. Mutta silti kuitenkin tiedostan olevani jo näillä pienillä blogijutuilla hyvinkin etuoikeutetussa asemassa. Arkeen kuuluu paljon sellaista, mikä monelle on erityinen ja juhlallinen hetki. Kuohuviinilasi viikonloppuna ei ole juhlaa, jos on jo kahtena iltana kuluneella viikolla kilistänyt ilmaisella shampanjalla.
Silti olen tästä viikonlopusta helpottunut ja kiitollinen. Tein nimittäin onnellisena ja luontevasti juuri sellaisia asioita, joita tavallinen ihminen ilman mitään somepersoonia viikonloppuisin tekisi: keitin spagettia ja nakkeja, söin ne ketsupin kanssa, jälkiruuaksi söin etikkasipsejä ja Lidlin suklaapähkinöitä (paras karkki), katsoin Netflixistä vihdoin ja viimein Carolin (leffa ei ollut erityinen, mutta Cate Blanchett hurmaa ikuisesti). Menin nukkumaan ennen puoltayötä.
Heräsin sunnuntaihin aamulla virkeänä. Tulin onnelliseksi onnistuttuani ostamaan Facebook-kirppikseltä teddykarvatakin, jollaista olen jo pitkään yrittänyt kirppariryhmistä löytää. Kävelin auringonpaisteessa hakemaan takkia. Lähdin kaupungille, kävin ihan omalla rahalla lounaalla aika kalliissa enkä kovin erikoisessa kiinalaisbuffetissa ja ihastelin sitä, kuinka sairaan hyvää halstrattu lohi ja wakame-salaatti yhä on, vaikka syön sitä koko ajan. Söin mustekalarenkaan ja muistelin sitä, miten lapsuuden lomamatkoilla mustekalarenkaat ja suklaamousse olivat ihmeellisiä juhlaherkkuja, joita muisteltiin ja kaivattiin pitkälle syksyyn. Kokemus oli harvinainen ja siksi vahva. Ehkä pitäisikin mennä kohti pienempää eikä suurempaa.
Koska päivä oli erityinen, kiinalaislounaan päälle oli nautittava kakkukahvit. Fazer caféssa ei tällä kertaa ollut lempikakkuani, mutta löysin tilalle kaksi uutta lempikakkua. Kelpo ratkaisu.
Sunnuntai-ilta jatkui ajatuksella ikkunanpesusta, joka kuitenkin vaihtui varaäidin extempore-kyläilyyn. Ilta jatkui varaäidin luo suomalais-ugrilaiseen meze-lajitelma-illallispöytään, jonka merkeissä tuli nautittua myös sunnuntai-illan tv-tarjonta. Ihan kuin ennen vanhaan tai ihan kuin tavalliset ihmiset, katsoa tuntikausia televisiota, kuin eläisi yhtenäiskulttuurissa. Tanssii tähtien kanssa, joka näytti samalta kuin off-season arki-ilta laivaristeilyllä: yksinäisiä parketin valtaavia, vähän toispuoleisia mutta sitäkin innokkaampia tanssipareja joraamassa Roope Salmista ja Koiria ja kellahtamassa selälleen biisin päätteeksi. Ja kiitos Tuure Boelius, tuli hyvä mieli.
Ilta huipentui Keisari Aarnioon. Ihanaa kun on taas perinteinen draamasarja, jota katsoa televisiosta. Kamalaa vain, että sarja on suurimmilta osin totta. Jakson jälkeen piti lähteä kotiin. Yhden, ei edes jännittävän jakson, jälkeen vähän pelotti kävellä ulkona. Onneksi päällä oli uusi takki, jossa tajusin näyttäväni huumeparonilta: Aarnio suojelee minua.
Kohta mun ei tarvii pelätä enää mitään.
2 kommenttia
Tulipas hyvä mieli tästä postauksesta. Kiitos!
VastaaPoistaMari
Oi, kiitos itsellesi! <3
Poista