Viininmaistajaisiin piti alunperin mennä vain heti tilaisuuden aluksi, alkuiltapäivästä, ja maistaa muutamaa shampanjaa ja lähteä sen jälkeen – työskentelemään, tanssitunnille tai kotiin olemaan kiltisti ja juhlimatta.

Mutta varmaan se oli se shampanja – muutaman maistiaisen (ja siis haluan muistuttaa, että kyse tosiaan oli maistajaisista, annoskoko ei siis ollut lasillista) jälkeen totesin, että tästä vois tulla tosi hauska ilta. Seuraavan maistiaisen jälkeen totesin, että tästähän tulee hauska ilta, eikä tässä nyt kukaan kai enää mihinkään pois ole lähdössä. Tää on kesän viimeinen ilta ja tää voi olla elämän viimeinen kesä, totesin ja toistelin lauselmaani useaan otteeseen painokkaasti. Sellaista iltaa ei voisi hukata tanssitunnille, töiden tekoon, kotona sipsipussin kanssa makaamiseen tai mihinkään muuhunkaan. Sellaista ei välttämättä tule toista, ainakaan kuukausiin. Ja sitäpaitsi syksyn punkkukausi piti avata – eikä punaviinejä voi maistaa ennen kuin herkemmät kuohuviinit ja valkoviinit on maistettu.

Maistelun lomassa alkoi nälkä kurnia ja piipahdimme Via Tribunaliin pizzalle. Mieleen palasi Nizza ja Pizza Pili ja se, että edelleen on kirjoittamatta useampikin postaus Nizzan reissusta. Reissusta on toki pian vuosi ja rakkausloman muistelu eron jälkeen on ehkä vähän kurjaa, mutta toisaalta Nizza oli ihana ja aika siellä oli ihanaa – ehkä sitä vähän voisi muistella, ihan vaikka syksyn kurjuuden ja kirjoittamisen vuoksi.

Viininmaistajaisten lomassa ostin tietysti myös lipun Kaija Koon Hartwall-areenan keikalle. Harva artisti on minua areenoille saanut, mutta nyt Kaija näköjään sai. En vieläkään tiedä, onko lippuni hyvälle paikalle vai ei, mutta näköjään tulin ostaneeksi jälleen kaulanauhaan kiinnitetyn keräilijän erikoislipun ja maksaneeksi lipusta melkein 90 euroa.


Viininmaistajaisista lähdimme tietysti jatkoille. Mikä olisikaan ollut parempaa, kuin linnoittautua jatkopaikan tyhjälle terassille kolmistaan – muiden juhliessa tiukasti sisällä. Hotellibaarin sisäpiha tuntui vähän ulkomailta ja omituinen lämpö hiveli. Monta kertaa piti jo lähteä, mutta jäimme aina vielä yhdelle. Kotimatkan jo alettua törmäsimme iloiseen seurueeseen ja huomasimme pian juoksevamme mukaan, ensin sekunnin päästä sulkevaan kauppaan rööki- ja kolmioleipäostoksille ja sitten kaikista maailman paikoista karaokebaariin. Paikka, johon olen luvannut olla menemättä enää koskaan. En itseni, vaan nimenomaan muiden vuoksi. Join Jaloviinaa, mutta en laulanut. Edistystä.

Kotiin palatessa oli ensimmäistä kertaa huomiota herättävän pimeää. Ei vaihtunut elokuuksi vaan syyskuuksi. Tarkenin helposti shortseissa, mutta taivas oli musta ja kaikkialla pimeää, katuvalojen kehissä oli kuin kuvun alla eristyksissä. Pimeästä puistosta loistivat opiskelijoiden haalarit ja uuden lukukauden aloittamisen rymy. Enää kukaan muu ei rymyä öisin ulkona ja puistoissa, vain opiskelijat haalareissaan juhlimassa kastajaisia ja lukuvuoden alkua.

Koko kesän kuka tahansa sai hillua päissään puistoissa minä viikonpäivänä tahansa ilman, että se kiinnitti huomiota tai oli ärsyttävää. Nyt niin tekevät enää opiskelijat, ja se herättää heti pienen moralisoijan jopa minussa. Olla nyt tuossa kunnossa ja herättää huomiota arki-iltana.

Se on syksy nyt.