Sain muutama päivä sitten Instagramissa erikoisen kehopositiivisuushaasteen. Monna Pursiainen ja Alona Kuusisto aloittivat Tätä rakastan, tätä en -haasteen. Haasteessa on tarkoitus listata asioita, joita kehossaan rakastaa ja joita ei rakasta. Haasteen taustalla on ajatus siitä, että kehopositiivinenkin ihminen saa muokata kehoaan ja olla sen kohtiin myös tyytymätön. Olen kaivannut näitä bloggaajien haasteita, näitä on hauska tehdä, joten tartuin toki haasteeseen.

Tätä rakastan: ihan koko kroppa

Jo pidempään on ollut fiilis, että näytän ihan saatanan hyvältä. Mulla on ihanat hiukset, kauniit hampaat, leveät hartiat, ihastusta herättävän kokoinen vehje ja kivat jalat. Aiemmin aavistuksen pyöreä vatsani on viimeisen puolen vuoden aikana liuennut johonkin ihan itsestään. Sekään ei kuitenkaan merkittävästi haitannut itseäni. Kuten sanottu, näytän saatanan hyvältä.


Tätä en rakasta: nivelet ja mieli
Kolmisen vuotta sitten sairastuin. Mystinen, edelleen tunnistamaton reumantyyppinen sairaus iski yllättäen. Pitkään vietin vuoteen omana riutuneena raatona, mutta toivuin aika hyväksi. Nivelet ovat ja pysyvät jatkossakin jäykkinä ja vaivalloisena. Käsieni puristusvoima on kahdeksankymppisen mummon luokkaa, enkä pääsääntöisesti saa esimerkiksi skumppapulloa auki, painavien esineiden kantamisesta puhumattakaan. Onnellinen saa tietysti olla siitä, ettei niveliä juuri särje – reumasäryt kun voisivat olla myös käsittämättömän hirveitä.

En rakasta myöskään mieltäni. Se vie jatkuvasti vääriin suuntiin, jotka tuntuvat oikeilta, ja sitten samaan aikaan väärältä tuntuviin oikeisiin suuntiin. Mieleni on täynnä ristiriitoja, joita en ihan hallitse. Viimeinen puoli vuotta on ollut raskasta ja hirveää aikaa – joku mitta on tullut täyteen. Eikä mitään välitöntä muutosta ole tiedossa, mieli kun ei taida toimia niin. Vähän siihen liittyy myös hyvä fiilis ulkonäöstä: sitä hoikistuu kummasti, kun pääasiallinen ruokavalio koostuu raejuustosta ja leivästä. Tai sitten ei edes niistä, jos niitä ei ole kaapissa valmiina, ja mieluummin makaa sohvalla kuin menee kauppaan. Eikä oikeastaan ole edes nälkä, ainakaan niin paljoa, että asialle haluaisi tehdä mitään.


Että niin. Haluan kai vain sanoa sen monelle epäselvän itsestäänselvyyden, ettei ns. hyvinvoivan näköinen kroppa välttämättä kerro terveydestä tai hyvinvoinnistä mitään.  En myöskään ymmärrä, millä tavalla ei-hyväksyttyjen vartaloiden hyväksyntä lisääntyy sillä, että hyvinkin ihailtua ja hyväksyttyä vartalotyyppiä olevat ihmiset haastavat muita miettimään, mistä he eivät vartalossaan pidä.

Erityisen tökeröltä se tuntuu silloin, kun fitness-personal trainerit ringissä lisäävät kuvia muka-pömpöttävistä vatsoistaan ja valittelevat kokemaansa epävarmuutta. Epävarmuuden tunne on tietysti henkilökohtainen kokemus, enkä halua sitä vähätellä. Olisi kuitenkin hyvä ymmärtää, että kyseessä on vatsa – sille on aika luontaista välillä pömpöttää. Kaikenlaisilla fitness-alan ihmisillä on myös suuri vaikutus kauneusihanteisiin ja siihen, mitä ihmiset itsessään tai varsinkin muissa pahalla silmällä katsovat. Kuinkakohan moni ns. tavallinen pulliainen puristelee tämän kehopositiivisuushaasteen myötä ahdistuneena pömpöttävää vatsaansa vertaillen itseään fitnessihmisen "pömpöttävään" vatsaan? Jokainen saa toki olla vartaloonsa tyytyväinen tai tyytymätön, ihan oman fiiliksensä mukaan, mutta jotenkin tästä haasteesta tulee sama fiilis, kuin #Pride-hashtagin alle ilmestyvistä heteroparien hääkuvista. Että tarkoitus on varmasti ollut kaunis ja hyvä, mutta ei aivan loppuun saakka harkittu. Oman itsensä korostamisen sijaan voisi ihan vaan antaa tilaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Joiden elämään asia oikeasti liittyy.
 
En tällä kertaa haasta haasteeseen ketään, mutta sen sijaan haastan teidät lukemaan Elsan erinomaisen postauksen tästä samasta aiheesta. Elsan tavoin haastan teidät kaikki myös pohtimaan Elsan listaamia kehollisia etuoikeuksia.

Kehopositiivisempaa päivänjatkoa!