Kuvausreissujen täytyy olla hirveän rankkoja ilman omaa autoa, pahoittelee minulle moni kuvausreissuistani. Erityisesti nyt, kun toinen kesäni festarikuvaajana on alkamassa.

En ole koskaan ymmärtänyt näitä pahoittelijoita. Autottomuus on aikoinaan ollut itselleni ihan tietoinen valinta. Sitäpaitsi kaikki festarikuvaukseni ovat tänäkin kesänä junaradan varrella – niihin pääsee erinomaisesti ilman autoa. Ajokortittomana ihmisenä en tietenkään tiedä mitään autoilun kuuluisasta helppoudesta, mutta autottomuuden helppoudesta ja esimerkiksi junamatkustamisen mukavuudesta tiedän kaiken.


Varsinkin festarireissuille juna on yksinkertaisesti paras – oli festareille menossa sitten töihin tai asiakkaaksi. Itse voin mennessä tehdä muita töitä tai ihan vain rentoutua ja levätä ennen tiukkaa työpuristusta. Junan pistokkeisiin saan lataukseen puhelimet ja läppärit. Paluumatkalla saan viikonlopun kuvat käsiteltyä – homma, joka autolla liikkuessa odottaisi kotona pitkänkin ajomatkan jälkeen. Juna on oivallinen kulkuneuvo myös silloin, kun festareille lähtee asiakkaaksi. Sain suurta iloa jo viime kesänä junassa kanssani samoille festareille suuntaavista matkustajista. Festariseurueet kun tunnistaa jo kaukaa. Toki pukeutumisesta ja matkatavaroista, mutta myös puheista ja tunnelmasta. Puheissa vilisevät festariheilat, jesarilla reiteen teipattavat taskumatit ja listaukset esiintyjistä, joita halutaan nähdä, vaikkei ollakaan ihan varmoja siitä, ketä festarilla esiintyy.

 Festaritunnelmaan pääsee muuten aivan eri tavalla kiinni, kun ei tarvitse huolehtia ruoka- tai vessatauoista. Puhumattakaan siitä, että jonkun täytyy ajaa. Koko seurue voi ottaa rennosti ja nauttia vaikka ravintolavaunun virvokkeista.


Itse en tietenkään voi työreissuilla etkoilla, mutta muilla palveluillaankin ravintolavaunut ovat tehneet vaikutuksen! Pitkään ajattelin, että ravintolavaunu olisi jotenkin vanhanaikainen ja kallis. Jollain matkalla nälkä kuitenkin yllätti ja hipsin ravintolavaunuun ja tutustuin valikoimaan. Sehän olikin raikas ja houkutteleva, eivätkä hinnatkaan eronneet tavallisen kahvilan tai ravintolan hinnoista. Loputtomien muovikääreiden ja pahvimukien sijaan linjastolta löytyikin aivan samaa Iittalaa, mitä löytyy kotikaapistanikin. Ympäristöystävällistä ja kaikin puolin mieltä ylentävää.



Ravintolavaunun valikoima vaihtelee sesongin mukaan, mutta juuri nyt valikoimasta löytyvä lohi-pretzel vei heti sydämeni ja kieleni mennessään. Toivon sen pysyvän junan kyydissä läpi kesän, sillä siitä tuli kertaheitolla kesän suosikkini. Rapea kuori ja runsaat täytteet, siitä ei leipä parane. Kuulemma myös kasvisvaihtoehtoihin on nykyisin panostettu.

Erityisen ilolla panin merkille myös sen, että ravintolavaunusta löytyi kahviin kermaa! Kotioloissa käytän aina kauramaitoa, mutta kahvilaympäristössä tartun kernaasti kermaan, jos sitä on tarjolla. Harvoin on, mutta kun on, niin pisteitä ropisee.

Palaan vielä lohipretzeliin. Katsokaa nyt sitä. Saisipa niitä muualtakin kuin junasta.


Mukavuuden lisäksi juna on tietysti myös ekologinen vaihtoehto: juna tuottaa vähemmän päästöjä ja käyttää myös muita kulkuneuvoja vähemmän energiaa. Viime kesän reissujen jälkeen tajusin junan myös hämärtäneen käsitystäni kotimaan etäisyyksistä. Tuntuu, että junalla pääsee Helsingistä kaikkialle muutamassa tunnissa – eikä pelkästään tunnu, vaan se on tyystin totta. Esimerkiksi Tampereen legendaarisille Tammerfesteille voin suorastaan lentää junalla: matka-aika Helsingistä Tampereelle on reilusti alle kahden tunnin. Tammerfestien lisäksi VR liikennöi tietysti moniin muihinkin kesätapahtumiin. Menovinkkejä niiden suhteen voi katsoa täältä.

Ai että, onpa ihanaa päästä taas kesän kuvausreissuille ja junamatkoille! En malta odottaa kaikkia niitä ihania festariseurueita ja kesäseikkailijoita, joita saan kesän mittaan kohdata. Viime kesänä paluumatkalla Mikkelistä viereeni istui vanhempi kulttuurirouva. Kuten vanhemmat kulttuurirouvat yleensä, hänkin alkoi välittömästi jutella kanssani. Nopeasti välillemme muodostui maaginen yhteys – nauroimme ja vähän ehkä itkimmekin aivan samoille asioille. Se oli ihmeellistä, sellaista yhteyttä muodostuu harvojen ihmisten välille. – Tulee nyt sellasta juttua, että vois luulla, että on otettu ryypytkin kahvin päälle, rouva totesi kahvit juotuamme, naurunkyyneleitä pyyhkiessään.

Ryyppyjä emme olleet ottaneet, mutta ehkä olimme molemmat kohtaamisen tarpeessa: yksinäinen rouva ei oikein ollut nähnyt ihmisiä aikoihin, minä taas olin nähnyt jo vähän liikaakin ihmisiä. Siinä pitkän matkan junassa saimme keskittyä toisiimme, rouva innostuneena juttuseurasta ja minä jotenkin rauhallisena lempeästä juttuseurasta. Eri matkasuunnitelmista ja määränpäistä huolimatta olimme selvästi yhteisellä matkalla.

Pelkästään pidempiä työmatkoja kertyy kesälle 16 – junasta tulee siis itselleni melkeinpä kesäkoti!  Festareiden välipäiville saatan hyvinkin keksiä vielä omia pikkuretkiä.  Kävi miten kävi, noihin päiviin tulee varmasti mahtumaan loputtomasti hauskoja kohtaamisia ja ihania kesäseikkailuja.